Ajatusteni siedettävä keveys

 

Bussissa on ensimmäistä kertaa kuuma, pakko riisua takki, se punaruudullinen, josta eräälle ystävälle tulee mieleen Bay City Rollersit, toiselle punk-vaatteet. Itselleni se on takki, joka ei ole musta. Tummia talvivaatteita on tässä kaupungissa tarpeeksi. Talvella haluan värejä, kesän tullessa pukeudun mustavalkoiseen.
Kaivan (punaisesta) laukusta punaisen kirjan. Se on kovakantinen, hankalan kokoinen. Yleensä suosin matkalukemisena pokkareita, pehmeät kannet on helpompi litistää mahtumaan. Tämä kirja, Sami Liuhdon alkuvuodesta ilmestynyt Canti Di Assisi, on odottanut hyllyssä jo jonkin aikaa. On pelottanut tarttua kirjaan, sillä todennäköisesti siinä on viittauksia kaikkiin niihin runoilijoihin ja kirjailijoihin, joiden tuotantoa en ole lukenut, filosofeihin, joiden ajatusten helmet eivät sano minulle mitään. Lukuhistoriastani puuttuvat Rimbaudit, Proustit, Poundit ja niin edelleen. James Joycea olen lukenut puolen kirjan verran. Venäläiset klassikot. Kyllä, olen nähnyt niitä elokuvina, tv-sarjoina. Jonkun Tsehovin novellin (Kirsikkapuisto?) luin (melkein kokonaan) aikanaan, kun hain Teatterikorkeakouluun, pääsykokeita varten piti opetella repliikkejä (en päässyt kouluun, ei minun vaan Turkan häpeä).
Viittausten kavahtaminen ei johdu oman tietämättömyyden häpeästä, vaan ärtymyksestä sen suhteen, että todennäköisesti en saa kaikkea irti tekstistä.

Tungen punaisen takin, vihreän huivin kassiin, joka lepää kengilläni (punaiset). Kassissa on pakastemarjoja, edessä yli puolen tunnin bussimatka. Uuden Lidlin kätevyys CityCenterissä alkaa vaikuttaa vähemmän käytännölliseltä. Kaisaniemen mukulakivillä kassi keikahtaa jaloiltani, poimin pari pussia kotimaista puolukkaa takaisin kassiin. Mukulakivet jatkuvat ruuhkan aikana kauan, kirjan sivuilla olevat sananeliöt pomppivat hajataitteisissa silmissäni. Kirjan sisus on taitettu kauniisti, pidän epätavallisesta sommittelusta ja kuten aavistinkin, en ymmärrä lukemaani. Palindromit huomaan. Miten jonkun aivot vääntyvät sellaisten tekemiseen? Minulle riittää saippuakauppias. Hetken kuluttua lisään sanan autioitua. Se on kaunis.
Eniten minua koskettavat Samin metrorunot, ymmärrän tuon tunteen, olen kirjoittanut satoja kilometrejä. Ärsyttää, ettei koko teos ole yhtä metrorunoa. Ärsyttää, että bussi pysähtyy joka pysäkille, mikä ihme tässä Helsingissä ruuhka-aikana!

Helinin Hannuun viitataan usein, en ihmettele, Samissa ja Hannussa on paljon samaa, rakkaus kieleen, halu uudistaa ilmaisua. Näin ainakin luulen, tunsin Hannun paremmin ihmisenä kuin runoilijana. Samin kohdalla on samoin, ja oikeastaan minulla on hyvin vähän sanomista runoudesta. Joko tykkään tai en. Sama on kuvataiteen laita, pidän katsomastani tai sitten en. Teos koskettaa (niin hyvässä kuin pahassa) tai sitten ei. Näkemäni synnyttää ajatuksia tai sitten ei.

Kotipysäkillä puhaltaa kylmä tuuli. Istun parkkipaikkaa reunustavalle matalalle metalliputkiaidalle, vedän takin ylleni, huivi jää kassiin (nythän on kohta jo vappu!). Poltan tupakan, viisi minuuttia ei enää tee pakasteille sen suurempaa hallaa. Canti di Assisi, Assisin laulu, painaa laukussa enemmän kuin ajatukseni. En jaksa laittaa painoa sille, että en osaa pukea ajatuksiani sanoiksi, en ole sanallinen kriitikko, en edes kriitikko. Minä vain pidän tai sitten en. Tällä kertaa se on ”pidän”, laimea verbi, joka tuo mieleen Facebookin tykkää-peukun. Olkoon, tykkään ja sydän vielä lisäksi.
Reaktio. Se kai on se tärkein.

(huom. kirjan lukemiseen ei mennyt puoli tuntia, vaan useamman bussimatkan verran aikaa, tässä on kuvattu vain lukemisen viimeiset kolmekymmentä minuuttia)

Dementian maantiede

Ullanlinnan silmälääkäri Keskuskadulla.

Viime viikolla en muistanut
bonuskortin pin-koodia
kokeilin kolme kertaa
jono takanani kasvaa yhtä suureksi kuin paniikkini.
Uusi yritys uudella kortilla
autiot ajatukset
pankkikortin pin pimennossa.
Kahdenkympin setelillä maksoin ostokset.

Numerot pyörivät päässä kotiin kävellessäni.
Kymmeniä vaihtoehtoja. Mikään niistä ei tunnu oikealta.
Mikään ei tunnu todelta.

Pudotan hammastikut kylpyhuoneen lattialle.
Enemmän kuin sata tikkua ristissä.
Keittiön tiskipöytä peittyy sokeriin
kulho pysyy ehjänä.

Haagan autokoulu Töölössä.

Dementian maantiede ei auta minua.


 

 

Lopun alkua

 

Lähiviikkoina eli kun saan aikaiseksi, sanon irti kirjailijasopimukseni BoDin kanssa. Tämän jälkeen BoDilla julkaisemiani kirjoja ei enää voi hankkia. Nyt on siis viimeinen mahdollisuus kartuttaa kirjahyllyäsi teoksillani, mikäli sinulla ei vielä niitä ole. Ja jos sattuisit omistamaan kirjojani, miten on ystäviesi laita? Entä sukusi, tuttavasi? Olisivatko he uusien kirjojen arvoisia?
Tässä siis vielä muistutukset, minkälaisista kirjoista puhumme, kun puhumme kirjoista.

Taikkarin mäellä-runokirja: Katujen kasvatin proosarunoa ja tarinaa Turusta. Ajalta, jota ei enää ole. Ajalta, jolloin juomana oli Nutikka ja Colt vielä iski miehen katuun. Ajalta, jolloin musiikki oli Led Zeppeliniä, Sladea ja Hurriganesia. Ajalta, jolloin elämä oli Teräksen kulmassa, Salaman edessä ja Taikkarin mäellä.

Toinen painos-novellikokoelma: Novelleja rakkaudesta ja rakkaudettomuudesta. Tarinoita tältä planeetalta ja muualta. Kertomuksia ihmisistä ja muista.

Valkoiset talot-romaani: Yhden päivän tarina eräässä taloyhtiössä.

Keskiäkäisiä hajatelmia-sarjakuvia ja sattumia: Eräänä päivänä heräsin ja huomasin muuttuneeni muusasta mesenaatiksi. Tästä kirjasta löytyy vinkit, miten parisuhdetta ei kannata hoitaa, milloin kannattaa hakeutua terapiaan ja milloin on aika rakastaa itseään.

Sairaalapäiväkirja-merkintöjä ja kuvia suljetulta osastolta: kirja on kirjoitettu ja kuvat maalattu Auroran sairaalassa v. 2010.

Goottiemon kauhujen lipas-pienoisromaani: Kirjan henkilö on wannabe-kirjailija, joka työstää käsikirjoitusta Trooppinen hilla-kustantamolle. Kirja sisältää hyvin vähän verta, kidutusta ja kuolemaa.

Pellen muotokuva-novellikokoelma: Elämän erinomaisia eriskummallisuuksia. Tavanomaisessa tylsyydessä itää tarinan siemen ja kun arkea katsoo suurennuslasin läpi, elämä on kaikkea muuta kuin mielenkiinnotonta. Näissä tarinoissa ei mikään ole sitä, miltä näyttää tai juuri päinvastoin.

Kirjat löytyvät hyvin varustetuista verkkokirjakapoista, lisätietoja kotisivuiltani.

 

 

 

Levollisuus

 

Päivien samankaltaisuus on kaunista. Yritän pitää näistä hetkistä kiinni, kun kaikki on tuttua ja turvallista, kun minua ympäröi pumpulinpehmeä tavallinen arki.
Nuoralla tanssijana (ehkä nykyisin ennemminkin vaappujana) tiedän, että koska tahansa voin pudota, milloin tahansa voi tapahtua jotain sellaista sisälläni tai ulkopuolellani, joka pistää nuoran heilumaan liian suuressa kaaressa.

  

Olen poistunut mukavuusalueeltani, ihmeekseni se on ollut mukavaa, ei laisinkaan stressaavaa. Teemataiteessa on huhtikuun haasteena tehdä jotain itselleen uutta, kokeilla uusia välineitä, tekniikoita, tyylisuuntia. Näin olen tehnyt.

Se, että huomaa elämän positiivisen tasaisuuden, ei tarkoita itsetyytyväisyyttä. Se on sitä, että ei inhoa itseään sillä hetkellä. Muistan myös nuo mustat tunteet, joista aikanaan kirjoitin Sairaalapäiväkirjaan:

EI PALUUTA

Miten voi olla näin täynnä tyhjyyttä.
Mikään ei liikuta. Ei kohti
iloa, ei kohti surua.
Musta möykky keskellä tyhjyyttä,
lujempi kiveä, lujempi kiveä.
Onkohan avaruudessa tällaista?
Leijua tyhjyydessä, kohti
mustaa aukkoa. Toivoen, peläten,
toivoen, että se nielaisee lopullisesti.
Ei paluuta.

MASENNUS

Kun inhoaa itseään,
kun vihaa itseään,
kun tietää, ettei itsessä ole mitään,
ei mitään, ei mitään, ei mitään muuta kuin
syyllisyys kaikesta.

Se on masennusta.

 

Kun kirjoitin noita muistiinpanoja Aurorassa, minuun koski. Nyt olen tyytyväinen, että nuo rivit ovat tallessa. Tänään huomaan, että päivät voivat muuttua. Haluaisin valaa samaa toivoa ystävääni, mutta tiedän enemmän kuin hyvin, miten muiden hyvää tarkoittavat sanat voivat ärsyttää. Riittää, että on läsnä, puhumatta.

***

Uusi kirjani on kohta lähdössä painoon. Tuntuu jälleen hieman tyhjältä, niin kuin aina jonkin projektin valmistuttua. Toivon, että tämä tyhjyys jatkuu tällaisena, aika hyvänä. Alla olevassa kuvassa (klik suuremmaksi niin näkee lukea) on kirjan takakansi, johon eräs henkilö on tehnyt tekstin, ei siis omani. Kirjan hinnaksi tulee jotain 15-20 euron välillä. Tulen myymään kirjaa jossain vaiheessa ennakkona signeerauksineen (hih) ja totta kai se tulee myyntiin myös verkkokirjakauppoihin.
Että tällaista. Tällä kertaa.

 

 

 

 

 

 

 

Päivien erilaisuus

 

Viikoissa on niin erilaisia päiviä. Yllättäviäkin. Tänään pitäisi olla viikon lämpimin päivä, yli +10 astetta. Helsingissä +2, tuntuu kuin -2 Foreca kertoo. Voihan tämä ollakin viikon kuuminta aikaa, kuka tietää loppuviikon säästä vielä mitään.

Positiivisestikin voi yllättyä. Olin bussilla matkalla Itäkeskukseen. Pysäkillä kuski sammutti auton, takaa alkoi heti kuulua levotonta liikehdintää, hätäisimmät ehtivät soittaa jonnekin ja kertoa tulevansa myöhässä. Kului puoli minuuttia, kuski nousi kopistaan ja toivotti matkustajille mukavaa matkantekoa uuden kuljettajan kyydissä. Uusi kuski tuli autoon, tervehti meitä matkustajia ja sanoi, että lähdetään ihan heti.
Takaa kuului iloisia vastatervehdyksiä.
Kumpikaan kuljettajista ei ollut kantasuomalainen.

Tervehtiminen. Huomaaminen. Ei siihen paljon tarvita, että tuntee itsensä näkyväksi.

Kirpputorin vaaterekin ääressä minulle sanottiin, että minulla on kauniit hiukset. Kehuja oli ikäiseni mies, hän hymyili, jatkoi matkaansa syvemmälle myymälään. Ei iskuyritystä, vain toteamus. Huomaamista.

Tänään on sellainen päivä, että tulevan kirjani taitto ja kansikuva alkavat olla lähes valmiit. Vielä menee muutama tovi ennen kuin alan massiivisen mainoskampanjan. Kirjasta tule printtikirja, vaikka tiedän hyvin, ettei se tulee olemaan myyntimenestys. Tällä hetkellä minua viehättää ajatus e-kirjoista, ei niiden lukeminen vaan tekeminen. Maailma hukkuu kirjoihin, kahden kuukauden takaiset uutuudet päätyvät alelaareihin, kirjakaupat eivät ota myyntihyllyihinsä kuin takuuvarmoja hittejä sikäli mikäli kirjakauppoja enää edes on. Antikvariaatit sanovat ei kiitos, kun niille tarjoaa hyllyistään kirjoja.

Viime viikolla vietin työläitä päiviä koostamalla issuussa e-kirjan, joka sisältää kaikki näyttelyissäni olleet maalaukset ja valokuvat. No, nyt se on tehty ja olisihan ne hetket voinut viettää turhemminkin. Ai, miten? Esimerkiksi lukemalla jatkuvalla syötöllä uutisotsikoita tästä ajastamme. Alan olla siinä iässä, että mantran toistaminen ”ennen kaikki oli paremmin” lähestyy kaiken aikaa.
Kirjatkin olivat parempia ennen.

 

Välillä jotain muuta

 

Pitihän tällaistakin kokeilla. Latasin issuu-palveluun tekstejäni nähdäkseni, miten homma toimii. Ja kyllä sain sen toimimaan. Klikkaa ja lue. Oikeasta alakulmasta saat tekstin koko näytölle.

 

 

 

 

 

Ihmistä paossa 3

 

   Puoli vuotta sitten Hannan yksiössä oli ollut lattialle ulottuvat liilat verhot, seiniä oli kiertänyt palasista koottu syvän vihreä divaani. Marokkolainen suuri tarjotin oli toimittanut sohvapöydän tehtäviä, jalkoinaan Hannan viininpunaiseksi maalaamia puun pätkiä. Seinät olivat olleet täynnä Hannan reissuiltaan tuomiaan esineitä, venetsialaisia naamareita, afrikkalaisia naamareita, inkojen naamareita, anonyymien kommandopipoja. Raskas, kirjailtu oranssi verho (käsityötä jostain päin maailmaa) erotti alkovin omaksi tilaksi, sängyllä kymmenittäin tyynyjä, joihin ei voinut laittaa poskeaan, paljetit ja helmet raapivat ihoa.
– Eikö olekin erilaista? Hanna kysyi halattuaan ensin lujaa ja pitkään. -Voi ei, Elle, sinä poltat vielä. Muista, että ruumiisi on temppelisi. Sinun pitää kunnioittaa ja arvostaa sitä, ei tehdä sille pahaa.
Elle yritti kiskoa sateen täplittämää takkia yltään, mutta Hanna ei malttanut lopettaa rutistelua. Serkun syli oli elämää suurempi ja sinne putosi kuin mustaan kuiluun ilman toivoakaan pelastumisesta. Vihdoin Elle sai hivutettua kropan temppelinsä vapaaksi, riisui takin ja kengät. Hänen teki mieli tupakkaa, vaikka oli juuri polttanut yhden ulko-ovella. Olisi pitänyt polttaa kaksi.
– Kun me tyhjensimme äidin asuntoa silloin hautajaisten jälkeen, niin minua ahdisti kaikki se tavara, kaikki ne kipot ja kupit, niin paljon kaikenlaista, turhaa tavaraa, poisheitettävää. Tule keittiöön, siellä on egypitläistä karkadehia, niin ajattelin, että minä en jätä jälkeeni sellaista jätettä, ihmisen arvo ei ole tavarassa vaan minkälaisen muistojäljen hän jättää ihmisiin ja minä en halua tulla muistetuksi sillä tavalla, että materia on tärkeää, koska se ei ole. Elämässä on niin paljon muuta tärkeämpää. Istu alas, sinä taisit käyttää sokeria, sitä minulla ei ole, se on myrkkyä keholle. Maista, tämä on hyvää ja terveellistä.
Hanna vaikeni hetkeksi juodessaan egyptinjuomaansa. Elle ei voinut olla toivomatta, että Hanna polttaisi kielensä, että se palaisi niin pahasti, että puhuminen olisi mahdotonta. Turha toivo, juoma oli haaleaa. Ehkä kuuma juoma ei ollut hyväksi keholle? Ehkä se syövytti kurkun, nielun, ruokatorven, aiheutti mahahaavan?
Ellen vatsaan sattui, edellisestä ruokailusta oli liian pitkä aika. Hän katsoi ympärilleen keittiössä. Jääkaappia Hanna ei ollut heittänyt pois. Keittiön pöytää ei ollut, ei tuoleja. He seisoivat ikkunan ääressä, nojasivat ikkunalautaan, Elle katsoi ulos, Hanna jatkoi kertomista, miten elämä (jälleen kerran) oli saanut uuden suunnan. Tavaran tilalle oli tullut puhtaus ja vapaus, Ellenkin pitäisi koettaa, vaikutukset hyvinvointiin olivat ihmeelliset. Pois huonekalut, pois pölyä keräävät tavarat, vain ehdottoman tarpeellinen saisi jäädä.
-Missä sun sänky on?
Hanna osoitti alkovin nurkkaan. Siellä oli korkea rulla.
-Levität tuon vaan lattialle, Hanna sanoi. – Se on futon, se antaa ihanat unet. Minä kärin sen aina aamulla tuohon rullalle, sillä pidän paljaasta lattiasta.
– Huomaan.
Tyhjän olohuoneen nurkassa oli Hannan rinkka, joka näytti malttamattomalta, se halusi jo lähteä, mutta Hannalla ei ollut kiire. Lento oli kuulema myöhässä, mutta onneksi se ei haitannut. Ei kannattanut murehtia tulevia, piti elää hetkessä, tässä ja nyt.

 

 

Ihmistä paossa 2

 

   Malmin putkessa oli samat kerjäläiset kuin puoli vuotta sitten. Nekin näyttivät samanlaisilta kuin Turun kerjäläiset. Ehkä jossain oli tehdas? Putki vietti alaspäin, lattia kiilsi märkyyttä. Hän ei ollut kysynyt Hannalta, miksi tätä ylikulkua kutsuttiin Putkeksi. Hanna selitti tuollaiset asiat kysymättäkin. Selitys ei ollut mitenkään yllätyksellinen. Ylikulku yhdisti Ala- ja Ylä-Malmin, putken muotoinen, koska oli katettu matalalla katolla. Putki siis, Hanna oli todennut, kumartunut antamaan naiskerjäläiselle juuri ostamansa pussillisen luomutomaatteja.                   
Putki oli oikeastaan hyvä sana. Putkiaivo. Peräputki. Uraputki. Juomaputki. Eläkeputki. Putkiremontti. Reiska. Putkinotko. Sanat rytmittivät askeleita, hän tuli Ylä-Malmin puolelle, toimivat liukuportaat. Vasemmalla Prisma, oikealla Lidl. Hetken ajan hän mietti, pitäisikö hänen ostaa tuliaisia. Pullaa? Kahvia? Teetä? Hannasta ei koskaan tiennyt, mikä ruokavalio oli menossa. Aina kuitenkin jotain. Kofeiiniton, hiilihydraatiton, sokeriton, rasvaton, paasto, vegaanisuus tietenkin, raakaravintoa, sakeita, myrkynvihreitä smoothie-tuoppeja. Oli parempi olla ostamatta mitään, Hannahan lähtisi kuitenkin melkein saman tien. Ellei lento ollut myöhässä. Sellainen oli mahdollista, sellaista tapahtui. Entä jos koneen lähtö viivästyisi päivän, enemmänkin, ehkä tulisi lakon uhka, eikä Hanna pääsisi lähtemään viikkoon?

Jossittelu katkesi, kun hän törmäsi liukuovien luona ulkoa tulevaan pariskuntaan. Pariskunta ei väistänyt, koska he riitelivät viikonlopun kauppaostoksista. Vetolaukku kaarsi pariskunnan. Sade oli yltynyt. Maiseman luotaantyöntävyys sopi hänen mielialaansa, hän oli samaa mieltä. Parasta oli työntää kaikki luotaan.

 

Ihmistä paossa 1

 

Malmin juna-asema näytti luotaantyöntävältä. Hän pujotteli ihmisten ohi, kukaan ei tietenkään väistänyt, kukaan ei huomannutkaan, kaikkien silmät olivat kiinnittyneet puhelimen näyttöön. Kumaraniskainen harmaa kansa sumuisella junalaiturilla, varoivat seisomasta liian lähellä muita. Pitivät huolta reviiristä, paitsi ne muutamat, jotka olivat leiriytyneet penkeille. Eivät menossa minnekään, ehkä tulossa jostain. Samanlaisia sekakäyttäjiä oli Turussakin, näyttivät samoilta, tuskin olivat. Tai mistä sitä tiesi. Ehkä jossain oli tehdas, jossa tuotettiin kolmetoista tusinassa-klooneja. Tuttuus lisää turvallisuuden tunnetta.

Vetolaukku kulki kauniisti ja sileästi, ei välittänyt asvaltin roskista, räkäklimpeistä, ei kuivuneesta verestä, ei oksennuksesta. Sujuvaa arkea, hän ajatteli, eikä haitannut, vaikka liukuportaat eivät toimineet. Laukku oli kevyt. Serkun luona ei tarvinnut juuri mitään. Hanna oli aulis, yhteisöllinen ihminen, joka jakoi omastaan, antoi vaatteet, yösijan. Hanna ei välittänyt reviireistä, halaisi ennen kuin saisi riisuttua takin. Piti varautua siihen, antaa halata ja hiukan rutistaa takaisin. Se oli kai vähintä mitä saattoi tehdä.

Kello oli kolmen paikkeilla. Hän oli luvannut Hannalle, että tulisi ajoissa, saisi avaimen ja kyllä, ehdittäisiin vaihtaa kuulumiset ennen Hannan koneen lähtöä. Ajoissa piti olla, avaimen takia, mutta muuten parituntinen rupattelu Hannan kanssa ei kiinnostanut. Hanna oli niin avoin ja välitön, korvat menisivät lukkoon tuhansien sanojen jäädessä möyryämään pään sisään. Silmiin sattuisi lasinen katse, kuivat silmät todellakin, rasittavaa.

Tunteet

 

❤ Päivän tekstikiintiö tuli täyteen ja valui hieman ylikin tuolla taideblogin puolella. Teemataiteessa maaliskuun teemana on visio, aiheena tunteet. Eli hopi-hopi sinne tunteilemaan ❤