Jäälautta

 

Tuli aika lähteä. Valon kadotessa vuorten taakse, nousimme päivän viimeiseen bussiin. Tie kulki kuoppia täynnä olevan kuivuneen joen uomaa pitkin ja näin mummun silmistä, että hänellä oli kipuja.
– Joko siellä näkyy lunta? mummu kysyi.
Pudistin päätäni. Lumen ja jään raja oli vuosien saatossa kohonnut yhä korkeammalle, matkaan menisi koko yö.
Aamun ensimmäiset valjut säteet antoivat väriä mummun poskille. Olin kietonut hänet paksuun huopaan, odotimme seuraavan jäälohkareen irtoamista. Reunoiltaan hapertunut jää nitisi ja toivoin, että lohkeava pala olisi riittävän suuri meille kahdelle. Kohta maailma olisi jälleen kaunis, puhtaan valkoinen ja kirkas.
– Sellainen kuin aikanaan, mummu kuiskasi, ennen tuhoutumistaan.

 

 

***

Viikon 6 krapu, haastesanat ovat lumi, päivä, aika.
Krapu on otsikko mukaan luettuna sadan sanan pituinen kirjoitus.
Uusi krapuhaaste julkaistaan viikoittain Caran ja minun blogissani. Jätä oman krapusi url-osoite jommankumman blogin kommentteihin. Annettujen sanojen ei tarvitse olla perusmuodossa, taivuttele siis vapaasti 😀 


Tervetuloa mukaan!

vko 6 osallistujat:

 

 

 

 

Mainokset

Virheellinen kohtaaminen

 

Kävelyllä koira ja minä,
tapaamme kaksi samojedia
ulkoiluttavat naista.
Puhumme niitä näitäkin naisen kanssa,
lumitilanne, liukkaus, loskaa odotellessa.

Siinä taitaa olla monta rotua,
nainen toteaa, katsoo koiraani.
On sellainen räjähtäneen näköinen
jotenkin
. Kertoo huomisesta
pitää taas lähteä näyttelyihin samojedien kanssa,
kierretty on Latviat, Liettuat, Venäjät ja Virot.

VIRHE 1
sieltä mistä minä tulen, ihminen on se
eläin, tavarat ja asiat hän
jääkaapin kun avaa niin sanotaan:
no ei hänes kyl o kans pal mittä katottava.
HÄN!

VIRHE 2
väärin valittu luonnehdinta
RÄJÄHTÄNYT!

VIRHE 3
ylenmääräinen omien koirien kehuminen

Puren hampaita
leukapieliä
huulet verillä

Niinpä niin, niin niinpä
sitähän sanotaan että koira muistuttaa ihmistään
ollaan sellaisia räjähtäneitä molemmat

ihanan näköisiä karvapulleroita nuo sinun koirasi

(tietenkään en sano mitään tuollaista
olen hidastunut
harkitut sivallukset tulevat
räjähtäneeseen mieleeni
vasta sadan metrin päässä)

 

 

***

#runosunnuntai

 

***

 

Klikatkaapa alla olevaa kuvaa, niin pääsette lukemaan uudesta kirjoitushaasteesta!!

 

 

 

Aino Riihiaho Tuulentavoittelija

 

 

Raapale (engl. drabble) on tasan sadan sanan pituinen novelli, joka on lyhyydestään huolimatta selkeä kokonaisuus, jossa on alku ja loppu. Varsinaisen tekstin lisäksi kirjoittaja saa käyttää korkeintaan viittätoista sanaa otsikkoon ja mahdollisiin väliotsikoihin. Raapale keksittiin 1980-luvulla englantilaisten scifi-harrastajien keskuudessa, josta sen toi vuosikymmenen lopulla Suomeen Aikakone-lehti (nro 2/1989). Suomenkielisen sanan raapale keksi kirjailija Johanna Sinisalo, joka itsekin kirjoitti raapaleita. (Wikipedia)

Aino Riihiahon Tuulentavoittelija (runokirja.fi-kirjasarja, Mediapinta 2018) on kokoelma raapaleita. Kirjan tarinoista, muistoista, elämän havainnoinnista jäi hymy lukijan huulille. On taito tiivistää sanottavansa sataan sanaan. Kokeilkaa itse, jos ette usko!

Kokoelma on jaettu neljään osaan: Elämä on, Muistuu mieleen, Päivästä toiseen ja Elämän kinttupoluilla. Riihiaho on Koillismaalla asuva kirjailija-valokuvaaja, jonka blogi KuvaKirjeitä Karsikonperältä on myös tutustumisen arvoinen. Aino kuvaa pohjoisen vuodenaikoja valokuvissaan, jotka ovat henkeäsalpaavan kauniita.

Kokoelman minäkertoja samoaa vaaroilla ja soilla. Ei ole kiirettä, ajatuksensa voi antaa vapaasti tulla ja mennä. On aikaa pysähtyä, aistia luonnon kauneus, jatkaa matkaa, kun siltä tuntuu. Aino maalaa sanoillaan esimerkiksi Koillismaan talvesta henkeäsalpaavan kauniita näkyjä. Sielu lepää hitaissa askelissa. Samanlainen pakottomuus on näissä raapaleissa. Niitä lukee hitaasti, ihan vain sen takia, että kiire unohtuu lukijalla. Monessa raapaleessa on mukana myös ihanaa huumoria, lähinnä itselle nauramista.

Ikäihmisen huolia

Haluaa tai ei, ikääntyminen ei tuo toivottuakin mukanaan.
Heinäsirkat ovat lopettaneet sirittämästä, silmien päällä on yöverhojen lisäksi myös päiväverhot. Pituudestakin kadonnut vaivihkaa sentti pari, mutta vaa’alla käydessä paino pitää kutinsa. Lisääntyy mieluummin. Mitäs, kun ruoka maistuu, eikä santsata saisi.
Herkuttelu alkaa olla elämän suurimpia iloja!
Terveyskeskus muuttuu tutuksi, apteekki samoin.
Jaloista katoaa jousto ja äkkiliike vihlaisee ikävästi.

Ihmeellistä, liekö tottakaan, jos jonain aamuna ei tunne kipua missään. On ilo huomata olevansa sittenkin hengissä.

Kovin paha, jos unohtaa kuka on. Ei tunne peiliin katsoessa itseään, eikä näytä vieressä nukkujakaan kovin tutulta. Pelästyy pahan kerran, missä on, Omassa vai jonkun muun sängyssä.

Kaikkihan me vanhenemme, jokainen päivä tuo mukanaan uuden säryn, toisen kivun ja kaiken muun väistämättömän, joka kuuluu ikääntymiseen, mutta virkistävää lukea kirjoituksia, jossa näistä realiteeteista ei valiteta. Näissä raapeleissa ei ole katkeruutta. Sellainen nostaa hymyn huulille.

Ainolta olen aikaisemmin lukenut ja kirjoittanut hänen runokokoelmastaan Kutsun muistot luokseni.

Ai niin, mikäli vielä haluaa tiivistää sanottavansa lyhyemmäksi, voi kokeilla krapua eli sadan sanan novellia ja tuohon sataan sanaan lasketaan mukaan myös otsikko.

Aino Riihiaho
Tuulentavoittelija
78 sivua
Mediapinta
ISBN 9789528102793

 

 

 

 

Äiti luistelee

 

 

Aamulla lätäkkö oli huisin jäässä.
Äiti poukkoili kylmässä säässä.
Sanoi, että nyt kyllä luistellaan.
päivään jää myöhemmin katoaa.

Äiti otti vauhtia, liukui pois.
Ihan kuin jääpeitto nauranut ois.
Ritisi, nitisi, narisi, nirskui.
Pyllyllään äiti istui ja tirskui.

 

 

****

#runosunnuntai

Julkaistu aikaisemmin RunoSaari-blogissa vuonna 2007

 

 

 

Kuoleman vapaapäivä

 

Kuolema käppäili kartsalla
taskussaan Fiskarsin yleissakset.
Takana uneton yö
kirjoja lukien,
pää kaipasi tuuletusta,
ajatukset muuta mietittävää.

Hyvät viedään nuorena
mikäs pahan tappaisi,
Kuolema oli sivuilta oppinut,
tohti olla eri mieltä.
Paha ei ole kenkään ihminen
oli enemmän omaan makuun,
jos nyt mieltään haki.

Hyviä tuli harvemmin vastaan,
laiha sato niittää, saksilla
elämänlankaa katkaista.
Pahuutta ei senkään vertaa,
heikompi toista vain toinen, kolmas, neljäskin.

Kuolema kiersi kolkkia
unohti perustehtävänsä,
ajatteli liikaa, analysoi.

Torin neljällä kulmalla kymmenen mielenosoitusta

                                                                 liha on murhaa

                                                           autoilu on murhaa

                                         lasten tekeminen on murhaa

                                        maahanmuuttajat on murhaa

                                                    lentäminen on murhaa

                                                        lemmikit on murhaa

                                                kuluttaminen on murhaa

                                                             muovi on murhaa

                                                              natsit on murhaa

                                                              elämä on murhaa

Kuoleman kalloa kiristi
päätä puristi, silmiä särki.
Tunsi olonsa turhaksi,
työmarkkinoilta tarpeettomana
pois potkituksi.

 

 

***

#runosunnuntai

 

 

Onnellinen

 

Kymmenen vuotta sitten jäin pois työelämästä pääni hajotessa lopullisesti. Lähtö tapahtui aika suorilta jaloin, yllätykseksi työyhteisölle, perheelle, ennen kaikkea itselleni. Pään hajoaminen ei tapahtunut yhtäkkiä, lopetin vain sinnittelemisen. Edelleenkään minulla ei ole muistikuvia viimeisistä työviikoista, ei ensimmäisistä viikoista pois töistä.
Ehkä hyvä niin.

Tähän kymmeneen vuoteen on mahtunut paljon ja monesta asiasta olen kirjoittanut tänne blogiin.

Isällä oli tapana, kun menin hänen luokseen, alkaa keittää kahvia. Hän meni keittiöön, kuulin hänen viheltävän On The Sunny Side Of The Street-laulua. Vihellyksessä oli iloa. Todennäköisesti hän vihelteli ollessaan yksinkin, mutta tullessani sinne tunsin aina, että olin ilontuoja.

Muutamana viime päivänä olen huomannut hyräileväni keittäessäni aamukahvit. Tänään tajusin, että olen onnellinen. Aikaisemmin on ollut tyytyväisyyden hetkiä, ajanjaksoja ilman masennusta ja ahdistusta, ihan ookoo päiviä.

En tiedä, onko luvallista sanoa itseään onnelliseksi. Ehkä sitä saa ajatella, mutta ääneen sanomista (kirjoittamista) tulee kenties välttää, ettei vaikuta ylpeältä, ettei pahoita muiden mieliä.
On myös mahdollista, että kun toteaa olevansa onnellinen, niin viimeistään seuraavana päivänä iskee katastrofi.

Onko onnellisuus henkistä laiskuutta? Sulkeeko onnellinen silmistään yhteiskunnalliset vääryydet, luonnon tuhoamisen, globaalit uhat?

Näiden vuosien aikana olen joutunut ruotimaan itseäni niin paljon, että usein jo pelkän oman naaman katsominen peilistä on oksettanut. Pahoinvoinnista huolimatta olen oppinut paljon itsestäni. Olen oppinut, että en voi hallita kaikkea. On olemassa ongelmia, joita en kaikkivoipaisuudessani pysty ratkomaan. On asioita, joille en voi mitään. Olen opetellut päästämään irti kontrollista (joka on loppujen lopuksi ollut vain näennäistä), joka vaativuudessaan on aiheuttanut minulle ahdistusta.

Vuosia en nähnyt tulevaan, minulla ei ollut toiveita, ei unelmia. Oikeastaan tällä hetkellä tilanne on sama: ei unelmia, ei toiveita, mutta silti tuleva ei ole mustan peitossa. Se on vain vielä kokematta. En kaipaa mitään juuri nyt. Olen onnellinen siihen, mitä minulla on.
Hassua, tämä olotila on outo.

Todennäköisesti tulee takapakkeja. Ei ole kauan siitä, kun ahdistus iski viimeksi kouransa minuun. Syksyllä oli monta pahaa viikkoa. Kuitenkaan en osaa pelätä putoamista samalla tavalla kuin aikaisemmin. En tunne juuri nyt keikkuvani nuoralla, eläväni kauhun tasapainoa, niin kuin niin monen vuoden ajan. Outo olotila todellakin.

Olla onnellinen.

 

 

 

1951-1999

 

 

Aika kuluu
me emme
sanot ja skoolaamme
syntymäpäivääsi.

Otan elämäni ensimmäisen diapamin
tärkeää pysyä kasassa tämä päivä
työnnettävä suru syvemmälle
luettava osanotot
laulettava jäähyväislaulu
itkettävä illan tullen.

Aika kuluu
sinä et
olit oikeassa
pysyt aina sen ikäisenä kuin silloin.

 

 

***

#runosunnuntai

 

 

 

Viikko elämästäni

Viikon kehto: Peltoaukeilla Aapeli-myrsky tekee kaikkensa, jotta juna ei pääsisi eteenpäin. Istun vaunun toisessa kerroksessa, maisema ikkunan takana on maidonvalkoinen. Juna heijaa, keinuu ja selviytyy metsän suojaan. Pari kanssamatkustajaa lähtee pahoinvoinnin takia alakertaan etsimään vapaita istumapaikkoja.

Viikon siivous: Siirrän joulun kaappiin odottamaan seuraavaa, tulevaa. Tiina Tonttutyttö laskeutuu lampusta, jossa hän on keinunut jo lähes kolmenkymmenen vuoden ajan joka joulu. Lapsuudenkodista tuodut Aarikan tonttutyttö ja -poika ovat vielä vanhempia. Joulukortit jätän paikoilleen kaapin oveen muutamaksi päiväksi. Niitä on mukava katsoa, ajatella ihmisiä, jotka ovat ne lähettäneet. Positiivinen muistaminen on asia, josta pidän. Ja nämä kortit ovat huomionosoituksia ihmisiltä, joiden kanssa tulee muutenkin pidettyä yhteyttä, ei vain jouluna.
Kissa ei muka kiitoksilla elä, olen eri mieltä. Minusta on mukavaa muistaa ihmisiä. Kuljen kirpputoreilla, kaupoissa ja näen tavaran, josta tiedän, että joku voisi ilahtua saadessaan sen. Lähetän syntymäpäiväkortteja.
Yritän muistaa, etten voi pitää ketään itsestäänselvyytenä.
Olen myös ikionnellinen, jos minua muistetaan. Enpä taida siis olla kissa.

Viikon avuttomuus: Toisinaan kaipaan kipeästi niitä aikoja, jolloin puhallukseni poisti pipin. Enää minulla ei ole sellaisia taikavoimia.

Viikon päätös: Yritän välttää mahdollisimman tehokkaasti ihmisiä, jotka silmissäni ovat ylimielisiä. Onneksi heitä ei ole monta, mutta silti heidän energiaa imevä vaikutuksensa on liian paljon minulle. Pääni tasapaino järkkyy hyvin helposti.

Viikon telepatia: Seison tänä aamuna bussipysäkillä. Illan ja yön aikana on satanut parikymmentä senttiä lunta. Pakkasta hiukan, tyyntä. Maiseman kauneus on mykistävää. Viereeni tulee bussia odottamaan ikäiseni nainen. Niin kaunista, niin kaunista, hän sanoo minulle.

 

Katson tulevaan

 

 

Yläkerran naapuri rakastaa lumitöitä,
ennen heräämistäni on pudottanut
yöllä leijailleen lumen parvekkeelleni.

Valkoinen matto tervehtii aamutupakalle tulijaa.

Forecasta näen, että iltapäiväksi on luvattu plussaa.
Huomiseksikin. Koko viikoksi.

En ole laiska, katson tulevaan.

 

 

 

***

#runosunnuntai

 

 

 

Runo nukkuu

 

 

Runosaari peittyy lumeen,
talviuneen sanat vaipuu,
haipuu riimit.

Shh. Runo nukkuu.

 

 

***

julkaistu aikaisemmin RunoSaari-blogissa joulukuussa 2009

#runosunnuntai