Kesäjatkis 2/4

   Pakokauhu. Se oli tunne, joka otti minut vastaan laskeutuessani ilmalennon jälkeen maan pinnalla. Seisoin typertyneenä lentokenttäaseman ulkopuolella, enkä tiennyt, mitä tehdä. Olisin halunnut kaivaa kännykän esiin, päivittää Facebookiin: Perillä! Aurinko paistaa, enkä tiedä, mitä nurkan takana odottaa, mais c’est la vie, mes amies   ❤ 
En todellakaan tiennyt, mitä nurkan takana odotti, en edes tiennyt, mihin suuntaan lähtisin. Olin idiootti. Mitä minä tein vieraassa maassa, ilman vähäisintäkään tietoa siitä, minne mennä, missä olivat trendimestat, missä parhaimmat shoppausmahdollisuudet? En voinut googlettaa, en kysyä keneltäkään skypessä.
Katsoin ihmisiä, jotka kävelivät määrätietoisen näköisinä lentokenttäbussiin. Seurasin heitä, yritin saada paniikkini asettumaan. Tunsin itseni samaan aikaan sekä alastomaksi että näkymättömäksi. Kukaan ei tiennyt missä olin, kukaan ei tiennyt mihin päätyisin. Tuntui epämiellyttävältä matkustaa tällä tavalla, ikään kuin anonyymina. Juuri nyt, istuessani bussin takaosassa, olisi ollut hyvä tilaisuus ottaa omakuva kännykällä, ladata se Instaan, Facebookiin, twiitata maagiset sanat: #ufbbitch unfucking beliavable, fuckin unbeliavable.
Linja-autokyyti päätyi suurelle juna-asemalle. Gare Saint-Lazar oli hakattu julkisivun kiveen. Ihmisiä tungeksi joka puolella, minua tönittiin tai ehkä lävitseni yritettiin työntyä, koska olin näkymätön. Olin näkevinäni Lilan kasvot ihmisjoukossa, pakenin syvemmälle asemarakennukseen ja löysin itseni lipunmyyntiautomaatin luota. Automaatti katsoi minua kuin vanhaa ystävää. Sinut minä tunnen, se sanoi. Olisin halunnut halata sitä, se oli häivähdys edellisestä elämästäni. Kosketin näyttöä hellin sormin, valitsin englannin kielen, minua kihelmöi. Seuraava juna lähtisi Roueniin. En tiennyt, missä Rouen oli, eikä sen ollut väliä. Halusin vain jatkaa eteenpäin sinne minne en tiennyt meneväni. Syötin automaatin nauravalle suulle Visa-korttini, ainoan siteeni entiseen elämääni. Automaatti kiitti, luovutti minulle junalipun. Hyvästelin automaatin, se oli saanut minut hetkeksi tuntemaan oloni normaaliksi. Olin tiennyt, mitä tehdä, olin tiennyt kuka olen.

   Junamatka kesti vain vähän yli tunnin. Liian vähän. Matkalla piti olla kauemmin, perille pääsy pelotti. Perillä oleminen ei ollut enää pakenemista, se oli seisahtunutta hetkeä, jolloin pahat ajatukset iskisivät. En halunnut ajatella Lilaa, en menneitä. Halusin uuden elämän, halusin irti vanhan elämän koukuttavista piireistä.
Astuttuani junasta Rouenissa tajusin, etten ollut syönyt mitään Suomesta lähdön jälkeen. Minun oli pakko ruokailla, kaipasin chaj-lattea kauramaidolla, Amaretto-makusiirapin kanssa, halusin suuren itusalaatin eteeni. Minun oli seisahduttava hetkeksi pakomatkallani, etsittävä ruokapaikka. Heitin repun selkääni, aloin kulkea ensimmäistä katua pitkin, joka levittäytyi rautatieasemalta lähdettyäni. Korttelin päässä näin kadun nimikyltin. Rue Jeanne D’Arc. Muistin kuulleeni nimen joskus vielä koulussa ollessani, Jeanne oli ollut ranskalainen…vapaustaistelija? Feministi? Ainakin historiallinen henkilö, muistin jopa nähneeni elokuvan hänestä.
Jatkoin kävelyä, ohitin suuren, vanhalta näyttävän rakennuksen. Historia ei nyt kiinnostanut minua, suuntani oli eteenpäin. Nälkä teki askeleeni samaan aikaan hätäisiksi ja laahustaviksi. En jaksanut enää katsella sivuilleni, näin vain edessäni siintävän jotain kimaltavaa. Kävelin välkettä kohti ja tulin veden äärelle. Vesi näytti joelta, meren yli tuskin rakennettaisiin siltaa. Jatkoin matkaa kohti auringonlaskua. Laahustavat jalkani tekivät täysstopin ensimmäisen katukahvilan kohdalla. Istahdin lähimmälle vapaalle tuolille, jalkani kivistivät ja huomasin kauhukseni, että nilkkani olivat turvonneet. Olisin halunnut nostaa jalat viereiselle tuolille, mutta en tiennyt, olisiko se suotavaa, sallittua, korrektia. Ranskalaiset olivat tyylitietoisia ihmisiä. Vilkaisin ympärilleni, vain tuolirivin toisessa päässä istui joku. Käänsin vieressä olevan istuimen itseeni päin, nostin kivuliaat jalkani sille ja huokaisin syvään.
– Bonsoir, mademoiselle.
Tarjoilija oli hiipinyt luokseni äänettömästi. Hän ei katsonut jalkojani paheksuneena tai sitten en vaan osannut tulkita ranskalaisia ilmeitä.
– Un..une chaj-latte avec oatly et un…une salade, si’l vous plait. Bonsoir.
Ranskani ei todellakaan ollut hääviä, mutta todennäköisesti tein itseni ymmärrettäväksi, sillä tarjoilija poistui. Katsoin tympääntyneenä jalkojani, turvotus oli vanhojen ihmisten vaiva, minulla ei todellakaan olisi pitänyt olla nilkat kuin elefantilla. Jalassani oli eräästä tukholmalaisesta vintage-storesta hankitus piikkikärkiset avokkaat, ehkä ne eivät olleet sopivimmat matkakengät, mutta ne olivat kauniit. Kiskoin kengät pois, pudotin ne terassin lattialle. Status: Kohta juomaa ja syötävää, illemmalla tietenkin ranskalaista samppanjaa. Bonsoir! Päivitykseen kuva herkullisesta salaatista.  Tunsin oloni yksinäiseksi, turvattomaksi. Katsoin ympärilleni ja näin miehen, joka istui tuolirivin toisessa päässä. Hän tuijotti minua. Vedin jalat pois tuolilta, kiskoin tiukan kotelomekkoni enemmän reisieni peitoksi. Hymyilin. Mies vastasi hymyyni, käänsi sitten katseensa takaisin lehteen, joka oli pöydällä hänen edessään. Ilman miehen hymyä en olisi katsonut häntä enää toistamiseen. Hän oli minua ehkä hieman nuorempi, hänessä ei ollut mitään merkillepantavaa. Hänen hiuksensa olivat ruskean värittömät, hänellä ei ollut lävistyksiä, ei korvakoruja, ei mitään. Hän näytti jollain tavalla hyvin paljaalta. Hänen vaatteensakaan eivät kertoneet hänestä mitään. Pitkähihainen ruskea teepaita, farkut. Ei koruja. Tyhjä mies. Paitsi hymynsä suhteen. Siinä oli ollut lämpöä, jotain koskettavaa. Jotain suloista.

Tyhjäpää

 

Toinen osa sarjakuvataiteilija Viivi Rintasen sarjakuvasta perustuen teksteihini on ilmestynyt.

 

 

 

Kesäjatkis 1/4

 

   Tapasin miehen Rouenissa, jonne olin matkustanut pakoon kaikkea. Olin kyllästynyt katu-uskottavuuteen, sosiaaliseen mediaan ja esiintymiseen, siihen maailmaan, jossa elin, jossa ulkonäkö oli kaikki kaikessa, jossa uskottavuus oli kaiken aikaa veitsen terällä. Yksi väärä mielenkiinnon kohde ja sinut pudotettiin piireistä. Virheellinen arviointi, eikä sinulle enää puhuttu, et saanut poskisuudelmia, sinua ei kutsuttu must-tapahtumiin.
Välttääkseni syrjäytetyksi ja unohdetuksi tulemisen suljin tilini Twitterissä ja Facebookissa, poistin itseni linkedinista ja kaikista muista some-pisteistä, joissa olin vuosikausia pitänyt itseäni, osaamistani ja kykyjäni esillä. En halunnut, että minulle kävisi niin kuin Lilalle, joka kiireen takia ei ollut käynyt kolmeen päivään Facebookissa nostamassa peukkua ystäville. Twiittejäkään hän ei lähettänyt, eikä selitys, että hän oli viettänyt viimeiset kaksi vuorokautta isoäitinsä seurassa saattokodissa, auttaneet häntä. Lila bannattiin joka puolella, hänellä ei ollut enää ystäväpiiriä Facebookissa, hänen Twitter-tilinsä seuraajamäärä romahti täydellisesti, eikä hän saanut vastausta meileihinsäkään. Hänen IP-osoitteensa oli estolistojen kärjessä.
Lilan itsemurha havahdutti minut. En ollut koskaan erityisemmin pitänyt hänestä, hänessä oli ärsyttävää teennäisyyttä ja hänellä oli outo, pieni ja kimeä ääni, joka useimmiten kävi kipeästi korviini, jos satuimme osumaan samaan brunssiseuraan. En silti ollut vihannut häntä niin paljon, että olisin peukuttanut hänen kuolemaansa. Tunsin jotain säälin kaltaista laimeaa tunnetta ajatellessani häntä isoäitinsä seurassa, odottaen isoäidin kuolemaa. Hän ei varmaankaan ollut mitenkään valmistautunut mihinkään sellaiseen. Luonnollista kuolemaa ei piireissämme ollut olemassa, ei kuolemista vanhuuteen. Oudiit ja itsemurhat, niitä oli, mutta niistä ei puhuttu.

   Ystäväpiirini unohti Lilan nopeasti, luusereille ja ikäville asioille ei kannattanut suoda paljon energiaa. Jose ja Viivi järjestivät ex tempore- ravintolapäivän ja pääsimme tutustumaan Josen uskomattomien kokkaustaitojen aikaansaannoksiin samaan aikaan, kun Lila haudattiin. Turhat ajatukset sulivat raakahaudutetun munakoison pehmeään makuun. Tanssittuani läpi koko yön, en enää ajatellut Lilaa, muistin hänet vasta pari viikkoa myöhemmin, kun heräsin keskellä yötä painajaiseen. Lila makasi saattohoitovuoteessa, istuin hänen vierellään, kiskoin häntä kädestä, yritin vetää häntä takaisin elämään. Kiskominen ei auttanut, musta sänky nielaisi hänet. Heräsin omaan itkuuni, jouduin ottamaan kolme pamia ennen kuin nukahdin uudestaan. Näky Lilasta tummaan hukkuneena alkoi häiritä ajatuksiani päivälläkin. Olin sitten hotjoogassa tai laitepilateksessa, painajainen Lilasta vainosi minua. Näin Lilan kuolleiden silmien heijastuksen ystävieni tarkkaan, näennäisen huolettomasti tuunattujen hiusten kiillossa. Lilan laihat kädet vilahtivat vintage-kauppojen rekkien takana, Lilan jalat sätkivät chaj-lasissa.
Minun oli paettava, etsittävä itselleni uusi elämä, uusi suunta. Jotain, mikä karkottaisi Lilan mielestäni. Jotain, minkä avulla voisin selviytyä tilanteesta lähtijänä, enkä päätyä sellaiseksi, joka hylätään. Tokio, New York, Barcelona ja muut paikat olivat so not, en halunnut törmätä pakomatkallani tuttuihin. Pariisi oli ensimmäinen kohde, johon sain matkaliput noiden must see and did it-kohteiden jälkeen. Ostin lentolipun, maksoin lentomaksun Maan ystäville hiljentääkseni omatuntoni, suljin kaikki some-tilini, teippasin webcamin umpeen, katkaisin skypen, nettiyhteyteni. Annoin tablettini ja tietokoneeni romanialaiselle kerjäläisnaiselle, joka istui rautatieaseman edessä. Koneet olivat Burberry-paperikassissa ja ennen kuin ehdin lähteä pois paikalta, kerjäläinen oli kaivanut antamani tavarat esille. Hänen kiljahduksensa sai lähettyvillä olevat ihmiset ottamaan mobiilinsa esiin. Uskon, että nainen on tällä hetkellä katsotuin kerjäläinen youtubessa. Jotkut ihmiset luulivat, että kyseessä on flash mob ja he ryntäsivät antamaan omaa elektroniikkaansa asema-aukiolla oleville kerjäläisille, katusoittajille ja feissaajille.
Painoin pääni vasten lentokenttäbussin viileää ikkunaa, suljin silmäni entiselle elämälleni ja lähdin Ranskaan.

 

 

 

Helluntai tulee, oletko valmis?

 

    

Heilatta helluntaina?!!!??? Ehei, tilaa tänään Vanhoja poikaystäviä, niin tilanne korjaantuu. Ja jos pojat eivät kiinnosta, kokoelmasta löytyy myös nainen, joka tanssii vain sinulle.

Vain tänään saat kirjan hintaan 15€ , sisältää postituskulut, sisältää tilaajalahjan, sisältää signeerauksen.

Lukijakommentteja kirjasta:

”…. sisältö oli hyvin jaksoteltu ja alun lempeämmät säkeet lievensivät sopivasti loppupuolen järkytyksiä…”

”…mehukasta ja yllättävää luettavaa…”

”…olen lukenut NAUTISKELLEN…”

Ota yhteyttä sähköpostilla susupetal@hotmail.com

 

 

 

 

 

Viime viikolla

 

Istun ystävän kanssa Haartmanin sairaalan psykiatrisessa päivystyksessä. Ilmoittautumisessa olen kertonut olevani huolissani ystävästäni, hänen pitkään jatkunut masennuksensa ei ole helpottanut lääkityksestä ja terapiasta (itse maksettu) huolimatta. Itsetuhoiset ajatukset ovat vahvoja.
Edellämme on kuulema kolme asiakasta, ei pitäisi kestää kauan. Olemme etsiytyneet rauhalliseen nurkkaan, kulman takana on hissit, joista kuuluva ääni ”menossa ylös”, ”menossa alas” aina hissien ovien avautuessa alkaa ottaa hermoihin. Mainitsen asiasta ystävälleni, hän ei ole kiinnittänyt ääniin huomiota. Hänen kaikki voimansa menevät koossa pysymiseen.

Oma, pitkä asiakkuuteni psykiatristen palvelujen piirissä nousee mieleen. Muistan hämärästi, miten terapeuttini vei minut Auroran päivystykseen, olin vuorokauden tarkkailussa, sen jälkeen kolmeksi viikoksi osastolle.
Lukuisia psykiatrisia päiväsairaalajaksoja muutaman vuoden ajan. 2014 oloni oli sen verran vakiintunut kohtuullisen puolelle, että minut kirjattiin ulos psykiatriselta poliklinikalta. Ainahan sinne pääsisi takaisin, jos olisi tarvetta.
Lääkitys siirrettiin omalääkärille terveyskeskukseen. Soitin terveydenhoitajalle, kysyin, olisiko omalääkärin tarpeen nähdä minua, ihan noin tulevien reseptien uusimisen ja tarkistamisen kannalta. Ei kuulema ollut tarvetta, enkä ole omalääkäriä tavannut näissä merkeissä kertaakaan.

Olemme odottaneet tunnin. Mieshoitaja käy pahoittelemassa ruuhkaa, nyökkäämme tyynenä, eihän tässä muuta voi. Ystävä itkee, puhuu, vajoaa ajatuksiinsa.

2015 lähipiirini ehdotti minulle yhteyden ottamista lääkäriin. Olin heidän mielestään hypomaaninen ja tottahan se oli. En syönyt, en nukkunut, rahaa kului enemmän kuin saldo antoi myöden. Pää oli pakahtua loistavista ideoista. Sain akuuttiajan terveyskeskuslääkärin vastaanotolle. Hän kirjoitti minulle lähetteen psykiatriselle poliklinikalle. Kävin arviointityöryhmän puheilla muutaman päivän päästä, olin sen arvion mukaan koostunut, en psykoottinen, joten ei ollut mitään syytä ottaa minua takaisin kirjoille. Sain ohjeeksi, että jos tulee itsetuhoisia ajatuksia, minun pitäisi mennä päivystykseen. Lääkitykseni katsottiin sopivaksi. Terveysaseman psykiatrisen sairaanhoitajan luona kävin kolme kertaa, samaan aikaan aloitin käynnit vanhan terapeuttini luona maksaen vastaanottoajoista itse.
Olen toistuvien vakavien masennusjaksojen takia työkyvyttömyyseläkkeellä, olen saanut Kelan tukemaa terapiaa. Minusta ei tule tuottavaa ja työkykyistä enää millään konsteilla. Kyllä, otan yhteyttä, kun itsemurha-ajatuksiltani sitten joskus maltan.

Ja nyt istumme täällä ystäväni kanssa. Hänellä on sama tilanne kuin minulla aikanaan. Haluan, että hän pääsee sisälle sairaalaan, saa syödäkseen, saa nukkuakseen turvallisessa paikassa, saa lääkityksensä kuntoon, pääsee itsemurha-ajatuksistaan, pääsee kunnallisten palvelujen piiriin.

Puolentoista tunnin kuluttua mieshoitaja kutsuu meidät huoneeseensa. Hän on rauhallinen, keskittynyt ystävääni, kuuntelee. Hän selostaa vaihtoehtoja: sairaalajakso tai kolmannen sektorin palveluiden piiriin. Hän sanoo konsultoivansa lääkäriä, soittaa tälle. Haartmanin ja Malmin sairaalan psykiatrisessa päivityksessä on yksi yhteinen lääkäri, joka juuri nyt on Malmilla. Hoitaja selostaa tilanteen, kuuntelee lääkäriä. Puhelun päätyttyä hoitaja kertoo: lääkärin mielestä sairaalahoidolle ei ole tarvetta.

Tässä vaiheessa näen punaista, mieleeni tulevat Kelan lääkärit, jotka tekevät päätökset papereiden perusteella. Olemme samassa tilanteessa. Joku, näkemättä ystävääni, tietää, miten ”oikeita” ja ”vaarallisia” hänen itsetuhoiset ajatuksensa ovat. Ystävä saa ensiavuksi muutaman Ketipinorin, jospa nukkuisi niiden avulla paremmin. Määrä ei riitä tappamaan häntä. Hän saa ohjeet soittaa Mielenterveysseuran SOS-palveluun, siellä voi käydä puhumassa. Hänen kannattaa myös ottaa yhteyttä terveysaseman psykiatriseen sairaanhoitajaan ja yrittää saada sinne aika.

Haartmanin sairaanhoitaja on mukava, hän on vain sanansaattaja. Hänen on kohdattava ihmiset, kerrottava heille nämä asiat. Koiran virka. Koiran virka on myös sillä yhdellä lääkärillä, jonka vastuuksi on annettu kahden sairaalan psykiatrinen päivystys Helsingissä. En syytä heitä. Säästöt, organisaatiomuutokset, yrityselämän tunnusluvut on tuotu terveydenhoitoon. Suoritteet, tehokkuus ja järjettömät uudistukset tappavat kohta niin työntekijät kuin asiakkaatkin. Tehokasta saattohoitoa.

Entä ystäväni? Hän on hengissä. Vielä.
Mistä se lääkäri tiesi!

 

Mandalaa ja punontaa

 

Tämän viikon bussimatkat ovat olleet lyhyitä. Aurinko on palannut, kävelen kauppaan, linja-autolla kotiin ostosten kanssa. Laukussani Pirjo Aarnion runokokoelma Mandalaa ja punontaa (Mediapinta, 2017).
Pirjo on koonnut kansiin aamun avauksiaan Facebookista. Lyhyitä, loppusoinnullisia säkeitä tulevasta päivän ohjelmasta, riimejä eilisen tapahtumista. Runot ovat sopivan lyhyitä muutaman minuutin bussimatkaan.

Kokoelma on päiväkirjamainen ja sen takia hyvin henkilökohtainen. Mietin, miten se puhuttelee vieraita lukijoita. Uskon, että kokoelmasta saa eniten irti sellainen lukija, joka tuntee Pirjon, ehkä juuri sellainen, joka on seurannut näitä hänen aamun avauksiaan Facebookissa.

Sunnuntaiaamuna
Talo niin hiljaa
Vain kello seinällä tykyttää
Kisun pehmeistä askeleista
Ei jää ääntäkään
Nahkasohva elää tassun alla
Kuin joku kääntyisi

Pidin eniten runoista, joissa ei ollut loppusointuja. En ole niin riimien ystävä ja mielestäni Pirjon proosallisempi puoli toimii hyvin. Olen lukenut hänen novellikokoelmansa Bostonin punainen hehku ja ehkä odotin tältä runokokoelmalta samanlaista otetta. Arjen fiktiivisyys toimii mielestäni paremmin proosarunona, vaikka samaan aikaan ymmärrän Pirjon päätöstä runoilla riimein. Runot toimivat FB-seinällä, kun lukijoina on Pirjon tuntemia ihmisiä.

Kaipaatko nuoruutta? Minä en.
Mutta olen onnellinen
Että voimia on tallella
Nuoruuden ystäviä tavata
Sanotaan: Koulu antaa eväät elämään
Kolmetoista vuotta pulpettia kulutin
Tärkein muistijälki on kaverit

Kirjan kannessa on kuva Pirjon virkkaamasta upeasta Mandala-matosta, jonka etenemistä seurasin ihastuneena Facebookissa.

Runokokoelma kuuluu Mediapinta-kustantamon Suomi 100 runokirjaa-sarjaan. Itsenäisyytemme juhlavuoden kunniaksi Mediapinta ilmoitti tammikuussa 2017 tarjoavansa kirjoittajille mahdollisuuden julkaista ilmaiseksi oman kirjan. Tarjoukseen tartuttiin innolla, sata ja yli kokoelmaa saapui palvelukustantamoon alta aikayksikön, joten maaliskuussa Mediapinta kertoi julkaisevansa vuoden aikana joka kuukausi 50 runokokoelmaa.

Pirjo myy kirjojaan suoraan, Mandalaa ja punontaa on myynnissä myös verkkokirjakaupoissa, esim. adlibris.

Kirjasto

 

 

Uuden kirjan markkinoiminen on työlästä, olisihan se pitänyt muistaa. Ja kun pitkän linjan kirjailijat, kuten JP Koskinen, tuskailevat vähenevien myyntilukujen takia, niin tällainen pienen ja marginaalisen kustantamon tallissa oleva ihminen ei voi kuin olla tyytyväinen yhdestäkin myydystä teoksesta. Kahdesta. Kolmesta.

Onneksi on kirjastolaitos, josta vielä voi lainata kirjoja, vaikka kaikkea muuta oheistoimintaa alkaa kirjastoissa olla aika pelottavassa määrin. Kirjastot panostavat viihtyvyyteen (niin kuin ei voisi ihan vaan kirjojen parissa, hiljaisuudessa hyllyjen välissä viihtyä!) ja että aina pitäisi olla kivaa, joten järjestetään kirjastossa musiikkiesityksiä, vauvajoogaa, novellikoukkuja jne. Eihän siinä mitään, mutta hiukan on pelko tuolla persuksissa, että kirjastoille käy samoin kuin postille, perustehtävä unohtuu. Toivottavasti ei.
Taidan olla tässäkin asiassa vanhakantainen.

Mutta siis kirjastot, kiitos niistä. Pääkaupunkiseudun Helmet-kirjasto on hankkinut luettavaksi Vanhat poikaystävät. Toivon mukaan muu maa seuraa perässä ja tässä asiassa käännyn nyt tämän blogin lukijoiden puoleen: Vaikka sinulla jo olisi uusin kirjani, tee omaan kirjastoosi hankintaehdotus Vanhoista poikaystävistä. Ehkä joku muukin kotipaikkakunnallasi haluaisi lukea sen. Kun Cara blogissaan kertoi kirjastani, se oli suoraa mainosta ja kommenteista näkee, että mainos tehoaa.

Jos jostain syystä sinulla ei vielä ole Vanhoja poikaystäviä ja huomaat tämän puutteen, myyn edelleen kirjaa signeerauksineen plus mukana tulevine tilaajalahjoineen. Sähköpostilla susupetal@hotmail.com minuun saa yhteyttä.
Kirja on myös myynnissä verkkokirjakaupoissa. Kirjaa saa myös Helsingistä, ihanasta Nide-kirjakaupasta Punavuoressa.

Kirja vieköön, koska olemme sen arvoisia 

Hyväksyntä

 

En muista, koska tajusin, että minun olisi elettävä kehon kestävyyden ehdoilla. Luulen, että siitä on kauan, täytyy olla, mutta eihän ihminen usko, vaikka itse näkee ja kokee. Sitä lyö päätään seinään, vakuuttaa itselleen, että olen niin kuin ennen, vuodet jäytävät muita, ei minua. Olenhan aina ollut multitaskaaja, menneen ja nykyajan aikaansaava tehopakkaus.
Ehkä viime talven aikana vihdoin hyväksyin lopullisesti rajoitteeni kropan suhteen.

Mikään ei tapahdu enää suit-sait-sukkelaan ja sitten seuraavaan suoritukseen. Ei imurointia vasemmalla kädellä, vaan kirkas tieto siitä, että jokaista askelta, jokaista asentoa pitää harkita. Imuroinnin jälkeen vähintään tunti piikkimatolla. Eilen pölyjen pyyhintää, tänään imurointi, ehkä huomenna kylpyhuoneen pesu. Pieninä palasina, hiljaa hyvää tulee.
Älä haravoi, lakaise, luuttua varomattomasti. Laita polvisuojukset, mene konttausasentoon, kun työnnät imurin letkua sohvan ja sängyn alle.
Entinen toimelias, aina valmiiksi saman tien tekevä ihminen on poissa.

Selkäleikkauksesta tulee nyt kesäkuussa kuluneeksi seitsemän vuotta. Sairaalassa minulle sanottiin, että viisikymmentä prosenttia saman leikkauksen läpikäynneistä palaa kahden vuoden sisällä takaisin leikkauspöydälle.
Minä en ole palannut.
Kipuihin ei koskaan totu, mutta nyt tiedän, mitä on tehtävä, kun sattuu liiaksi. Maattava piikkimatolla, venytettävää mutkalle mennyttä selkärankaa, korjattava lantion asentoa mahtavasti eripituisten jalkojen takia. Nostettava hermosärkylääkitystä. Oltava kärsivällinen. Käveltävä, kun selkä sitä vaatii. Levättävä, kun lonkka sitä vaatii.
On downshiftattava.

Olen trendeissä mukana, leppoistan arkeani, käsitykseni yleisestä siisteystasosta on kohtuullistunut vuosien aikana. Olen jättänyt jäähyväiset entiselle minälleni. Totuuden nimessä nämä hyvästit eivät ole olleet helpot, haikeat kyllä ja aikanaan ärisevän katkerat ja kiukkuisetkin. Pettymystä itseensä.

Vielä eivät mummot ohita minua ylämäessä, mutta eiköhän sekin aika ole edessä. Silloin on parasta istahtaa kävelytien laidassa olevalle kivelle (joka on riittävän korkea, että pääsen omin voimin ylös), katseltava marraskuista kuolemaa lehdettömissä puissa, harmaassa ryteikössä.
Kotiin päästyäni nukahdan peiton alle ihanille päiväunille. Hyggeinen elämäni.

 

 

 

Vastamainontaa

 

varustaudun tulevan kesän helteisiin
tutkin karttaa
etsin keitaat

Oulunkylässä olutravintola Jano
heikko ratkaisu
ei täytä vilvoittavaa vaatimusta

pakko päästä janosta
kuivuminen kiristää luomia
näen näkyjä ilman unia

Janoinen lohi Töölössä ei vakuuta

pakko päästä janosta
kuumuus on jo lähellä

 

 

Lyhyttä

Junassa maisema on liikkuvaa kuvaa, uusintaa asemalta toiselle. Löydän istumapaikan kahta koiraa vastapäätä. Musta labradorinnoutaja, vilkkusilmäinen jackrusseli. Lukemisesta ei tule mitään, pakko kehua naiselle hänen koiriaan. Alamme puhua hiljaisessa lähiliikenteen vaunussa, matka sujuu nopeasti ja ennen Helsingin asemaa olen näyttänyt kännykästäni hoitokoirani ja muiden tuttujeni koirien ja kissojen valokuvat.

Kiasman ARS17 koskettaa, ärtymys nousee pintaan. Liikkuvaa kuvaa, multimediaa, joka saa lasiaisista irronneet silmäni särkemään. Liian paljon ärsykkeitä, joten suoriudumme museosta ennätysnopeasti ulos. Arse seitsemäntoista, hoen mielessäni, arse, arse, arse.

Junassa keskityn uuteen kirjailijaan. Itselleni uuteen. Yli kymmeneen vuoteen en ole pystynyt lukemaan kuin pienissä erissä. Nyt siihen on tulossa muutos. Varasin ja hain kirjastosta kirjoja. Tapahtuma, jota en ole kokenut aikoihin. Aikanaan luin mielelläni kirjailijan koko tuotannon, jos kirjailijan sanat puhuttelivat minua. Siispä kokeilumielessä varasin ja hain kirjastosta viisi Petteri Paksuniemen teosta.
Pidän lyhyistä lauseista, dialogista, joka vie tarinaa eteenpäin. Pidän realismista, tarinoista, jotka näen pääni sisällä edetessäni kirjan sivuilla. Paksuniemen teksti täyttää nuo vaatimukseni. Olen lukenut kaksi kirjaa, novellikokoelman Ammattimies ja romaanin Maailman napa. Tässä vaiheessa haluaisin pysäyttää ajan, viipyä tässä hetkessä niin kuin usein käy, kun lukee jotain, minkä ei haluaisi päättyvän.

Kolmas kirja, Kirjailijan kuolema, on laukussa, mutta huomaan olevani liian levoton jälleen. En pysty lukemaan. Kansallismuseon torni on huputettu remontin takia, samaa rakennustyömaata on koko Helsingin keskusta. On rumaa, harmaata. Hetken lohdun tuo julistenäyttely Come to Finland, jossa matkailujulisteet yli sadan vuoden ajalta kertovat, miten Suomea on markkinoitu matkailumaana. Viehätyn väreistä, sommitteluista, fonteista. Mielikuvien myynti on kiehtovaa. Mietin, miten voisin itse markkinoida ja myydä uutta kirjaani tehokkaammin.
En mitenkään. En tule tekemään kirjastovierailuja, en käy kouluissa, en tee mitään, joka vaatii minua olemaan julkisuudessa. Nostan hattua niille, jotka kiertävät ympäri maata kertomassa kirjoistaan ja lukemassa runojaan.

Olla yksityinen tuntuu yleensä hyvältä, mutta kääntöpuolena on se, että usein tunnen, etten ole olemassa. Saan siihen vahvistusta, kun tajuan, että olen ja elän, mutta aika harvoin minulta kysytään, miten voin. Mitä minulle kuuluu?

Kerron. Kuuluu hyvää. Tänä aamuna luin ensimmäisen arvostelun Vanhoista poikaystävistä. Oli hämmentävää huomata, miten tarkkanäköisesti tekstiä (ja minua) oli luettu. En voi kuin kiittää.
Kiitos.