Kalkkunat kliseilevät kauniisti

 

 

Kuudes kortti tästä upeasta sarjasta

Aikaisemmat mietelauseet ovat täällä.

 

Mainokset

Mielenterveysviikon lukuvinkit

 

On menossa Mielenterveyden keskusliiton Mielenterveysviikko. En kirjoita mielenterveydestä tällä kertaa sen enempää, haluan vaan vinkata Suketuksen blogissa olleeseen haasteeseen linkittää mielenterveyttä edistäviä ja mielenterveydestä kertovia kirjoja. Eli sinne katsomaan, mikäli haluat lukuvinkkejä, paljon mielenkiintoisia opuksia.

Pidetään huolta toisistamme.

 

Kohti unohdusta

Tepa on menettänyt elämänhalunsa. Muistan keskustelumme kolmen vuoden takaa, kuinka oivalsimme, että Tepan kuollessa, minusta tulee tämän pienen sukuhaaramme vanhin.
On sellainen olo, ettei siihen mene enää kauan.

Kotisairaanhoito käy Tepan luona kolme kertaa päivässä. Käyntejä on lisätty viimeisen kaatumisen ja sairaalajakson jälkeen. Ennen Tepa kiipesi seiniä pitkin, jos joutui luopumaan päivittäisistä kävelylenkeistä
Enää hän ei jaksa välittää. Hän ei halua enää olla suvun vanhin.

Muistutan jälleen itselleni, että en puutu muiden asioihin, annan Tepan lasten hoitaa äitiään niin kuin he katsovat parhaaksi. Häädän pois itsepintaisen ajatuksen, sen, että muutan Tepan luo, pidän hänestä huolta viimeiset päivät, viikot, kuukaudet. Yhdessä syöminen lisää ruokahalua, sovitamme askeleet sopiviksi kiertäessämme korttelin, istumme iltaa kynttilänvalossa, puhumme ja halaamme.

Katsoessani Tepaa mietin, minkälainen minusta tulee vanhempana. Ainakin tiedän, minkälaiseksi en halua tulla. Olen väsynyt katkeriin ja kyynisiin ihmisiin, minua ärsyttävät ikäänsä vetoavat, jonoissa ohittelijat, en jaksa marttyyreita, en totuutta toitottavia, en tuomitsevia ihmisiä.
Aika näyttää. Ehkä en tule edes huomaamaan, minkälaiseksi olen muuttunut. Ehkä olen kuin Tepa, jonka muisti on kadonnut nopeammin kuin elämänhalu. Katsonko itseäni, kun katson Tepaa?

Minun on lähdettävä junalle, halaan Tepaa viimeisen kerran, silitän silmiltä pois hänen peikkotukkansa, harmaan ja vahvan. Hän itkee ja sanoo, että olen ollut hänelle parempi kuin hänen äitinsä koskaan.
Junassa tulee oma itku. Tuntuu kuin olisin hylännyt lapseni.

 

 

 

 

…vihdoin loppuu tämä sarja…10 vuotta 10 kirjaa

 

 

 

Keskiäkäisen serkku Hedda alkoi ilmestyä blogissani vuonna 2010. Toisin kuin Keskis, Heddan suhtautumista elämään ei väritä itseironia ja lempeä huumori. Heddaa ei huvita mikään, kaikkein vähiten elämä. Hedda vihaa kaikkia tasapuolisesti, mutta niitä harvoja, joita Hedda rakastaa, hän sietää.
Hedda kammoaa somea, hän ei oleta juttujensa kiinnostavan muita, sillä ne eivät kiinnosta häntäkään. Hän ei jaa uniaan, ei muistojaan, sillä mitkään sellaiset eivät voisi olla vähemmän mielenkiintoisia Heddankaan mielestä.
Nämä vapisevalla viivalla, eri paksuisilla tusseilla erilaisille papereille (huoh) piirretyt sarjakuvat julkaistiin Turbatorin toimesta vuonna 2015, nimekseen kirja sai Hedda ja Zen. Ajan hengen mukaan teos on myös värityskirja tai siis väri(s)tyskirja, kuten kustantaja Harrin kanssa se nimettiin.
Kirjaa on olemassa vielä jokunen kappale painoksesta, sitä voi tiedustella esimerkiksi minulta.

***

Vuoden 2016 alussa havahduin siihen, että seuraavana vuonna tulisi kuluneeksi kymmenen vuotta ensimmäisen kirjani Taikkarin mäellä julkaisusta. Mikä ihana tekosyy siis viettää kymmenvuotistaiteilijajuhlaa ja alkaa koostaa juhlakirjaa.
Alkuperäisessä kässärissä oli tekstiä tuhottoman paljon, aikaisemmin blogissa julkaistuja tekstejä, osa uusia. Esilukijani Polgara kävi tekstejä läpi ja saimme aikaiseksi jonkinlaisen rungon ja läpikatsauksen näihin kymmeneen vuoteen.
Ajattelin yrittää saada kirjaa julkaistuksi muuna kuin omakustanteena, lähetin käsikirjoituksen Reuna-kustantamoon. Tarja Tornaeus vastasi heti seuraavana päivänä:
”Olen nyt kesälomalla, mutta lyhyesti: Meillä on valitettavasti runokiintiö täynnä pariksi vuodeksi ja koko ohjelma sovittu pitkälle eteenpäin. Runosi ovat taitavia ja vahvoja; tosin vaikeita myytäviä. Toivotaan, että niille löytyy oikea julkaisukanava.”
Positiivinen ei-palaute, eikä mitään uutta. Tekstini ovat epägenreydessään vaikeita myytäviä, samaa mieltä. Mutta että joku vastaa kesälomallaan!
Vaan sitten avukseni tuli Sami Liuhto, joka loppuvuodesta 2016 pisti pystyyn Käsite-kustantamon julkaisten upean Heroiini-runokokoelmansa. Sami hoiti kustannustoimittajan virkaa, saimme kirjalle ulkopuolisen taittajan ja kansikuvataiteilijan. Kirja lähti painoon, tuli painosta ja se oli siinä.
Kirjabloggajat ovat arvostelleet kirjaa, suuri kiitos! Eri lehtiin on lähtenyt arvostelukappaleita, mutta lehtinäkyvyyskynnyksen ylittäminen tällaiselle anonyymille nevehööd noubadille näyttää olevan mahdotonta.

Huh, vihdoin sain tämän sarjan päätökseen, kymmenen kirjaa kymmenessä vuodessa. Kiitos kaikille lukijoille, tukijoille ja teille, jotka jaksatte kannustaa.
Vanhat poikaystävät-kirjaa on olemassa vielä jokunen kappale painoksesta, sitä voi tiedustella esimerkiksi minulta tai ostaa verkkokirjakaupoista, eikä mikään estä tekemästä hankintapyyntöä omalle kirjastolle.
Jaaha, mitäs sitten alkaisi tehdä. 

(Ainakin voisi pitää taukoa virtuaalista.)

Kliseiset Kalkkunat

 

Vanhan Kolmiokirja-kollegan kanssa olemme tehneet Kliseiset kalkkunat-korttisarjaa, ollut jaossa tuolla Naamalan puolella.

 

 

Ai, miksi? No, ihan huvin vuoksi. Meitä yhdistävät rankat viihdekirjoittamisen vuodet ja huumorintaju, huono maku ja niin edelleen.

 

 

Tässä viisi ensimmäistä korttia.

 

 

Ville Hänninen, Kirjan kasvot

 

 

Tietokirjailija, toimittaja ja Suomen kirjataiteen komitean puheenjohtaja Ville Hännisen (linkissä mielenkiintoinen Hännisen haastattelu, jossa hän kertoo tästä kirjasta) teos Kirjan kasvot – sata vuotta suomalaisia kirjankansia (SKS, 2017, 335 s.), on upea kunnianosoitus suomalaiselle kansitaiteelle.
Kirjojen kannet ovat aina kiinnostaneet minua, joskus jopa ostin antikvariaateista kirjoja pelkästään kansien takia, sisältö ei ollut niin tärkeä. Esimerkiksi piirrettyjen/maalattujen amerikkalaisten rikospokkareiden kannet hurmaavat aina vaan.

Hännisen kirja esittelee yhden kansikuvan Suomen itsenäisyyden jokaiselta vuodelta. Hänninen on tehnyt perusteellista työtä etsiessään ja kirjoittaessaan jokaisesta kannesta mielenkiintoista faktaa. Kansien tekijöiden esittelyn lisäksi Hänninen valottaa eri aikakausien, tyyli- ja poliittisten suuntausten osallisuutta kirjojen kanteen. Näin ollen kirja on myös tuhti kulttuurikatsaus satavuotiseen Suomeen.

Lukijan kirja vie matkalle menneeseen. Miten niin monien kirjojen kannet voivatkaan olla niin tuttuja! Tuo kirja oli vanhempien kirjahyllyssä…tuonkin minä olen lukenut joskus…missähän tämä kirja on, varmaan kipattu jonnekin muutossa…en minä tuosta kirjasta muista mitään, mutta kannen muistan ja kuvituksen…
Suloinen nostalgia lämmittää, kun lukee Riksin sarjasta (sarjan nimi saa selityksensä kirjassa), SaPo-dekkareista, LOVE-kirjoista. Tulee olo, että tuo kirja olisi etsittävä jostain divarista, tuonkin voisi lukea uudestaan, miksi olen laittanut niin paljon kirjoja eteenpäin!! Olisi ihanaa edelleen omistaa tuokin kirja, ihan vaan vaikkapa kansikuvan takia…

Ville Hännisen Kirjan kasvot-kirjan haluaisin myös omistaa, en vaan lainata kirjastosta, sillä itselleni kirja toimi inspiraationa omiin kuvien tekemiseeni.
Täytyy katsella alennusmyyntejä.

 

…vielä…10 vuotta 10 kirjaa…

 

 

 

”Synnyin suupielet alaspäin. Äitiä itketti, kun ei saanut minua nauramaan. Isä keksi kääntää minut ylösalaisin, äidin kyyneleet kuivuivat.
Hassu vauva, he sanoivat, kun opettelin seisomaan päälläni.”

Kesällä 2012 kävin läpi blogissani julkaistuja tarinoita, valitsin niistä oudoimmat (huh, runsaudenpulaa) ja kirjoitin muutaman uuden outouden. Koostin tarinoista kokoelman Pellen muotokuva.
Pellen muotokuva on jostain syystä minulle rakas kirja, olen jopa tyytyväinen siihen näin jälkikäteen. Ehkä novellit kertovat omasta vinksahtaneisuudestani ja tavastani katsoa maailmaa, ihmisiä ja ilmiöitä suurennuslasin läpi. Kirja ilmestyi pari viikkoa ensimmäisen taidenäyttelyni sulkeutumisen jälkeen, joten syksy 2012 on näköjään ollut luovaa aikaa.
Tai hypomaniaa.

Oli miten oli, mutta ei ole enää kauan, sillä muiden BoDin kautta julkaisemieni kirjojen tavoin, tämäkin kirja lakkaa olemasta vuoden lopussa eli kirjailijasopimukseni päättyy. Vielä on kuitenkin aikaa hankkia näitä kirjojani joko verkkokirjakaupoista tai erittäin hyvin varustetuista kirjastoista.

 

***

Vuoden 2013 elokuussa valokuvaaja Lasse Ansaharju otti minuun yhteyttä ja tiedusteli, olisinko kiinnostunut tekstittämään hänen valokuviaan. Lasse oli mielessään suunnitellut valokuvakirja, johon tulisi mustavalkoista katukuvaa hänen matkoiltaan Kreikkaan, Itävaltaan, Italiaan, Espanjaan, Ranskaan, Saksaan, Sloveniaan, Tshekkeihin, Unkariin ja Kuubaan.
Lassen ajatus oli, että ”teksti voi olla täysin tuulesta temmattu, kunhan sen saa jotenkin sopimaan kuvaan. Tekstin olisi tarkoitus olla kahdella kielellä, suomeksi ja englanniksi”.
Totta kai vastasin myöntävästi. Tuuli tempaa mukavasti matkaan.

Lasse lähetti minulle valokuvia, syvennyin niihin, kuuntelin tarinaa, jonka kuva kertoi minulle. Jotkut kuvat puhuttelivat heti, toiset myöhemmin. Uppouduin Lassen sävykkäisiin mustavalkokuviin, ne seurasivat minua uniin, kuiskivat iltasatujaan. Jotkut valokuvat saivat tekstinsä ensin englanniksi, toiset suomeksi. Se oli hassua, oikeastaan. Tekstit eivät ole suoraa käännöstä. Kun kirjoitan eri kielillä, ilmaisut, sanavalinnat ja tekstin rytmitys elävät ihan omaa elämäänsä.

Kultainen talja-valokuvakirja ilmestyi loppuvuodesta 2014 BoDin kautta ja sitä on saatavilla eri verkkokirjakaupoista, samoin joistain kirjastoista.

 

***

Kiitokset onnitteluista, kun vietin blogin 12-vuotispäiviä! Arvonta on suoritettu ja arpaonni suosi Maaritia, onnittelut!

ARVONTA!

 

Tänään blogini täyttää 12 vuotta ja tämän järjettömän suuren juhlapäivän kunniaksi järjestän ARVONNAN.

Palkintoja on kolmenlaisia: Vanhat poikaystävät-kokoelmani, väri(s)tyskirja Hedda ja Zen ja 10 kpleen nippu korttejani. Jättämällä kommenttisi osallistut jännitykseen, kerro samalla, minkä palkinnon valitse noista kolmesta sikäli mikäli onnetar suosii juuri sinua.
Aikaa kommentin jättämiseen on siihen asti, kunnes seuraava päivitys tulee.

KIPPIS!

Lämmin pakkanen

 

Pitkä ruska-aika on pudonnut tielle, keltaista vaahteranlehteä nilkkoihin asti. Aikaisemmin viikolla aamuaurinko on ollut punainen siellä, missä se on näkynyt. Saharan hiekka kulkee pidempiä matkoja kuin itse olen edes jaksanut ajatella.

Aurinko on palannut tännekin. Uskallan toivoa, että voisin julistaa itseni fyysisesti terveeksi näiden viikkojen jälkeen. Olen saanut luokseni hoitokoiran muutamaksi päiväksi, olen jaksanut kulkea hänen kanssaan enemmän kuin viikkoihin.

Viime yön sumu on niin sankka, että koira katoaa näkyvistä ollessamme iltalenkillä. Hihnan pää liukenee harmaaseen, kuulen neljän tassun rapinan pakastuvilla lehdillä. Heijastimen vilkkuvalo keinuu hiljaisessa yössä.

Tänä aamuna kuuntelemme putoavien koivun lehtien rapinaa, pientä, terävää ääntä. Keltainen rouskuu askeleittemme alla, pensaat ovat saaneet sokerikuorrutuksen. Minua väsyttää, mutta koira on elämää täynnä. Jokainen kolo on tukittava, jokainen jälki nuuskittava. Kaiken aikaa eteen tulee uutta ja mielenkiintoista. Kadehdittava suhtautuminen elämään, opin häneltä paljon.

Nyt hän nukkuu keittiön lattialla, laminaatti kylpee auringossa, kotini lämpimin paikka. Toinen lämmin paikka vapautuu, kun nousen tästä sohvalta. Hetkessä joku muu on vallannut istuimen. Lämpö tekee hyvää, auringon lämpö, kosketuksen lämpö, karvainen kerä kyljessä jälleen tulevana yönä.

 

Aino Riihiaho: Kutsun muistot luokseni

 

Luvun alla on ollut Aino Riihiahon runokokoelma Kutsun muistot luokseni. Olen iloinen muiden muistoista, vaihtelua omiini, moneen kertaan muistettuihin. Kokoelman ensimmäinen osa maalaa sanoilla pohjoisen vuodenkiertoa. Näkymät ovat tuttuja Ainon blogin kuvista, tunturien tykkilumet, hämärän hellä huoma, soiden tuoksu, kesän lyhyt vierailu. Pohjoisen maisemat ovat rakkaita Ainolle ja sen kiintymyksen hän on punonut sanoihin ja säkeisiin koskettavan konkreettisesti.

Missä pilvet hyväilevät maata,
missä tunturin laki sukeltaa pilviin,
on kaukana kaikki muu.
Kaunis ja karu luonto
ei armoa tunne,
ei kartta, kompassi paljon auta,
jos ei tiedä,
mistä on lähtenyt,
minne menossa.
Harhaluuloa, toiveajattelua vain,
että kaikki polut johtaisivat
autiotuvalle,
mutta valkean poron
voi silloin kohdata.

Minulle, etelän, kesän ja kaupungin lapselle pohjoinen on käsittämätön ilmansuunta, mutta ymmärrän häntä, joka siellä viihtyy.

Kokoelman toinen osa Tunnemyrskyjä tuo kipeitä muistoja lukijan ulottuville. On muistoja, joita ei haluaisi kutsua luokseen, mutta päästäkseen niistä irti, ne on kohdattava, joskus useastikin, ennen kuin voi heittää jäähyväiset ja muistaa myös se menneen hyvä.

Herään yksinäisyyteni
huutoon.
Uni roikkuu silmäripsissä
ja pakottaa ne
pysymään kiinni.
Veren kohina voimistuu
sietämättömäksi
puolikuuroissa korvissani.
En halua herätä
todellisuuteen.
Kutsun muistot luokseni
vaihtoehtona tyhjälle.
Kutsun ne lohduksi
rakentamaan siltaa
uuteen päivään.

Kolmannessa Riimitellen-osassa on suussa sulavia riimejä, sanoilla leikittelyä. Suomen kielen kaunis moniäänisyys, sanojen merkitykset ja sointuvuus elävät vahvasti Ainon riimeissä.

Kirjaa myy esim. Adlibris.

Aino Riihiaho
Kutsun muistot luokseni
Mediapinta, Suomi 100-runokirjaa,2017
99 sivua
ISBN 9789522365217