Papukaija

 

jätkän kutistuessa äijäksi
hankkii kopperoonsa papukaijan
huudeilta missä appoavoimesta takapaksista
lyricat pamit codit päätyvät parempiin suihin

saatana viheltäisit edes
keltapäinen lintu mulkoilee
ei tahdo keksejä
äijää vituttaa lintu, vituttaa maailman meneminen
huonompaan suuntaan
hakee uutisista klikatuimmat
kiroaa nyrkin iskeytyessä pöytään
häkki heilahtaa lintu keinuu

ei saatana ei
ennen saatanan paljon paremmin
poliitikot on perseestä
kela on perseestä
telkkariohjelmat perseestä
naapurit tie mistä
rumatkaan akat eivät anna

nonnii pitihän se arvata klikklikklik
nyt on huonosti nyt
parempi oli olla jätkänä kuin äijänä
saatanan saatana
pitäisi olla paremmin paremmin
niin kuin ennen

heinäkuun viimat heittävät keittiön ikkunan auki
(ennen kesät olivat sentään kesiä)
tuuli tarttuu äijään
iskee kumoon
kolauttaa päänsä pöydän reunaan
kuolee ennen kuin linnun linna humahtaa matolle

amatsonin keltapää lentää häkistä
tuijottaa äijää
kielillä puhuu kuudellakuudellakuudella
että nonnii saatana
nyt on kaikki paremmin paremmin paremmin
ei enää niin kuin ennen
saatana

viheltää lähtiessään

 

 

***

#runosunnuntai 
Sus’ kirjoitushaaste Kyllä nykyään on paremmin

 

 

 

 

 

 

Mainokset

Suru-uutinen

 

 

Ystäväni ja niin monen blogikaveri Sirokko menehtyi viime viikolla.

Tapasin Sirokon viimeksi viime syyskuussa, kun hän lomaili täällä Suomessa. Kävelimme ympäri Helsinkiä, poikkesimme museoihin ja päädyimme lopuksi Tornin ateljeebaariin, jossa kuvasimme allamme siintäviä kauniita Helsingin kattoja.

Sirokko oli ihana, luova ihminen, jonka huumorintaju ja maailmankatsomus vetosi minuun. Tulen kaipaamaan Sinua paljon.

Lämmin osanottoni Sirokon perheelle Algeriassa sekä hänen lapsilleen perheineen täällä Suomessa.

Viikko mielenkiintoisesta elämästäni

Olen jatkanut tämän koiramaisen elämäni ilmiöiden havainnoinnista, mutta jotenkin tutkimustuloksia tulee niin paljon, ettei ole oikein aikaa jäsentää niitä lukukelpoiseen muotoon. Mutta koirapuistoista sen verran, että mitä suurempi koira, sitä todennäköisempää on, että se tuodaan autolla ulkoilemaan koirapuistoon.

***

Vanha tuttu yrittää ottaa yhteyttä. Onneksi on kännykkä, joka kertoo soittajan, joten ehdin miettiä muutaman pirauksen ajan, vastaanko vai en. Kuulen tästä ihmisestä aina, kun hänellä menee huonosti, kun hän tarvitsee kuuntelevaa korvaa, silmiä, joihin sylkeä sielunsa synkkyyden. Kun hänellä menee hyvin, hänestä ei kuulu mitään. Silloin hän on aina liian onnellinen, liian rakastunut, liian vaan vähän kaikkea, eikä mikään pitele häntä maan pinnalla. Huomasin sen, kun muutama vuosi sitten pyysin häneltä kauppa-apua, kun jokasyksyinen infektiokierre vaivasi, enkä pysynyt tolpillani.
Ei hän ehtinyt auttaa.
En vastaa puheluun ja häädän päättäväisesti sen orastavan syyllisyyden, joka naputtaa korvaani, että nonnii, nyt hän sitten tappaa itsensä ja se on minun syytäni, kun en vastannut.
En voi pelastaa kaikkia. Jotain olen näinä vuosina oppinut.

***

Pesukone hajoaa. Viimeisten kuukausien aikana se on toiminut epäluotettavasti, mutta maanittelujen avulla suostunut pyörittämään koneellisen aina silloin tällöin.
Ei enää.
Kone on aikoinaan hankittu Kierrätyskeskuksesta, joten sen ura on ollut pitkä ja pyyteetön.
Onneksi on talvi, eikä hikisiä vaatteita. IKEA-kassiin mahtuu vielä likapyykkiä.

***

Lainakoira on luonani enää alle kuukauden. Se on asia, jota en suostu ajattelemaan.

***

Mielessäni on monia aiheita, joista kirjoittaa, mutta sitten tulen ajatelleeksi, että ketä kiinnostaa lukea. Huomaan nimittäin, että itseänikään eivät omat jutut kiinnosta. Sen takia olen esimerkiksi pysytellyt pois Facebookista, en jaksa lukea muiden päivityksiä ja uskon, etten itsekään kirjoittaisi mitään sen kiinnostavampaa. Muutkin somealustat jakavat vain linkkejä, joita yleensä löydän itsekin jossain vaiheessa ja jos en löydä, niin ei haittaa.
Aamukävelyllä riimittelen somerunon, se ontuu, mutta niin tekee tämä minä-minä-maailmanikin.

Sometan
oletan
juttujeni
muistojeni
kuvieni
linkkieni
unieni ja niin edelleen
muita kiinnostavan.

Jaan elämäni ihanan.
Minulle.

***

Ystävä käy kahvilla. Sellainen, jonka olen tuntenut yli kolmekymmentä vuotta. On mukavaa istua ja puhua, kuunnella ja tehdä vastakysymyksiä. Kommunikointi on parasta silloin, kun siinä on tasapuolista vuorovaikutusta.

***

Tänään on pakko imuroida. Ilma on sakeanaan koiran karvaa, paljaat varpaat poimivat hiekoitushiekkaa lattialta. Vihaan imuroimista (en minä yleensäkään siivoamista rakasta, mutta imurointi on syvintä pahaa), sillä enimmäkseen joudun konttaamaan ja vetämään imuria perässäni, koska selkä ei vaan kestä seisomista ja ees-taas liikettä.
Pöly on turhan hyvin uusiutuvaa luonnonvaraa. Toisinaan kadehdin sen aktiivisuutta.
Tänään nujerran pölyn hetkeksi.

 

Tylsähkö yksinpuhelu

– Koska sä oot viimeksi kokenut tylsyyttä?
– Tylsyyttä? Miten niin? Onpa outo kysymys.

– No, kun tää Sus’ antoi lauantain haastesanaksi tylsyys, siitä pitäisi kirjoittaa jotain.
– Ja sä ajattelit, että sit puhuttais asiasta? Tylsyydestä?

– Niin.
– Eli synkkä yksinpuhelu Susun tapaan?

– Niin.
– Tai siis tylsä yksinpuhelu.

– No, sitähän ne tuppaa olemaan. Yksinpuhelut.
– I know. Mutta siis, tylsyys. En mä muista, koska oisin kokenut sellaista viimeksi. Oota, mä katon wikistä tylsyyden määritelmän.

– Sä oot tylsä!
– Juu, tiedetään. Siis tylsyys, synonyymejä pitkästyminen, hmmm. Varmaan joskus teininä. Jep. Teininä pitkästyminen oli sama kuin kuolema. Koko ajan odotti vaan, että tapahtuis jotain, mieluiten jotain ihanaa, mutta pääasia oli, ettei ollut tylsää. Ja jos ei tapahtunut mitään, pisti tapahtumaan.

– Niinku silloin, kun hankittiin pullo pimeetä kossua ja juotiin se kahteen pekkaan…? Silloin alkoi tapahtua.
– Just niin. Pääasia, että tapahtui.

– Entäs aikuisena?
– Jotenkin mulla on sellainen olo, etten mä oo ollut aikuisena kyllästynyt. Wiki kertoo, et kyllästyminen on myös synonyymi tylsyydelle.

– Mä oon toisinaan kyllästynyt, kun kuuntelen sua. Ja pitkästynyt.
– Tiedetään. Mitäs muuta täällä on? Apatia, välinpitämättömyys. Hmm, masentuneena on apaattinen, mutta mun mielestä se ei oo sama juttu kuin tylsyys, vaikka olenhan mä ollut aika tylsämielinen mustina kausina.

– Olet ollut. Kyllä.
– Mutta ei se oo sama juttu, kuten ei välinpitämättömyyskään. Sekin on tavallista masennuksessa, mutta se ei oo sama kuin tylsyys. Se on pahempaa. Tylsyyden voi selättää helpommin. Ei masennuksen välinpitämättömyyden.

– Niin kai, mutta väitäks sä siis, ettet sä koskaan nykyään siis koe tylsyyttä?
– En kai sitten. Mä jotenkin nautin tavallisesta, tapahtumaköyhästä arjesta, eikä se oo mun mielestäni tylsää. Joidenkin mielestä mä voin olla tylsä sillä tavoin.

– Niinpä…pienentyy sun ympär elon piiri…
– Ei se oo niin paha juttu. Mä oon aika väsynyt keikkumaan kauhun tasapainon narulla.

– Heh-heh, eli sä oot tylsistynyt sun päähän!
– Höh.

– Mä arvasin, et löytyis jotain, ku tarpeeks kauan puhutaan.
– Oota, mä katon, mikä ton tylsyyden vastakohta on. Suippokärkisyys, kärkevyys, purevuus, terävyys…onpa huono sivusto.

– Jepjep, laita nyt se helvetin kone pois! Mitä tehtäis? Mul ei oo mitään tekemistä!
– Mee sä vaikka tiskaamaan. Mä kirjoitan sil aikaa tän meidän keskustelun ja julkaisen sen blogissa.

– Tylsää! Mä haluun, et tapahtuu jotain hauskaa, mielenkiintoista. Mä haluun suuria tunteita, jännitystä, odotusta, kutkutusta, en mitään laimeaa tyytyväisyyttä, haaleaa elämää.
– No, iltapäivällä alkaa hiihdot Holmenkollenilla ja ampumahiihdot Kontiolahdella, katsotaan niitä. Sit tulee vielä mäkihyppyäkin.

– Tylsää! Sä oot niin tylsä!
– Niinhän ne sanoo, mut mä oon välinpitämätön sen suhteen, mitä muut ajattelee minusta.

 

 

*** 

Sus’ antaa blogissaan lauantaisin haastesanoja, tulkaa mukaan kirjoittamaan! Voi olla mitä tahansa, proosaa, runoa, pakinaa, laulun sanoja, päiväkirjaa yms.

 

 

 

 

 

Onneksi on Yle Areena (mikäli talviurheilu ei sattuisi kiinnostamaan)

 

Ja minähän katson kaikki urheilut, joita telkkarista tulee, mutta tässä muutama poiminta, jos jotakuta muka alkaa tympäistä ainainen urheilu.


***


Vuoden 1991 lopussa Ridley Scottin ohjaama Thelma ja Louise tuli leffateattereiden ensi-iltaan Suomessa. Muistan edelleen hiljaisuuden, joka seurasi yleisön vetäessä henkeään loppukohtauksen jälkeen. Hiljaisuus katkesi suosionosoituksiin.
Jos missasit tämän sunnuntaina esitetyn mielenkiintoisen, nostalgisen ja viihdyttävän dokkarin , niin nou hätä, se on nähtävissä Areenassa vielä parin kuukauden ajan.


***


Areenassa on myös nähtävissä upean ja karismaattisen Rolf Lassgårdin tähdittämää kaksi minisarjaa. Matkan päässä Lassgård esittää eläköitynyttä poliisia Lars Martin Johanssonia, jonka elämä kääntyy päälaelleen hän saatuaan infarktin. Nautintojen aika – johon kuuluvat viski ja rasvainen ruoka – on ohi. Keskusrikospoliisin entistä pomoa odottaa pitkäkestoinen ja nöyryyttävä kuntoutus. Hänen lääkärinsä herättää kiinnostuksen 30 vuoden takaiseen, selvittämättä jääneeseen tapaukseen.
Pyhiinvaeltajan kuolemassa tapahtumat sijoittuvat nykypäivään, jossa keskusrikospoliisin päällikkö saa tilaisuuden perustaa uuden ryhmän tutkimaan Palmen selvittämätöntä murhaa.

 

Pidä ittes äijänä

 

pojaksi synnyin

huonolle ei parta kasva

en pojasta mieheksi

ei polvi parane
pahalle palkka

haudatkaa minut tässä mekossa

 

 

***

Sus’ haastoi kirjoittamaan jotain, jossa 1) aiheena on kuolema, 2) tarina sisältää yllättävän käänteen ja 3) päähenkilön sukupuoli on eri kuin kirjoittajan.

 

 

 

Goottiemon kauhujen lipas

 

Kirjailijasopimukset BoDin kanssa lopetettu, kirjat jatkavat elämäänsä Issuussa. Tässä kolmas julkaisu.

 

Hän luuli paratiisin porttien rävähtävän auki saadessaan esikoiskirjalleen kustannussopimuksen Trooppinen Hilla-kustantamossa. Hän odotti kutsua aamuteeveeseen, näki itsensä Arto Nybergin sohvalla, mutta sen sijaan Jari Tervo sätti häntä, Stan Saanila tukehtui nauruunsa ja Baba Lybeck pakotti hänet neulomaan.

Miten tässä näin kävi? Luettuasi tämän pienoisromaanin esikoiskirjailijan tuskien taipaleesta editoinnin maailmassa, tiedät enemmän.

Hyvää suomalaisen kulttuurin päivää 😀

(PS kaikki tähän asti ilmestyneet Issuussa julkaistut kirjani löytyvät myös omalta sivultaan)

Novellikokoelma Miessfääri nyt edullisesti

 

 

Joko-Jokon huikea muuttokuormankevennysale!
Joko-Jokon va. pääkonttorin ja varaston muuttaessa on nyt ainutlaatuinen mahdollisuus hankkia omakseen Petteri Paksuniemen viimevuotinen klassikkokokoelma Miessfääri – ”novellistiikan taidonnäytteeksikin” parjattuja novelleja – postikuluineen 8 euroa kotiinkannettuna tai 5 euroa kädestä käteen. Suoraan itse novellistilta puumerkillä varustettuna!
Ota yhteyttä petteripaksuniemi@gmail.com.

Oma arvioni tästä Petterin upeasta kokoelmasta löytyy täältä.

 

 

 

Se tunne

 

Se tunne, kun heräät aamulla, lasket jalkasi lattialle ja kuulet olohuoneesta kiihkeää läpsytystä. Koira heiluttaa häntäänsä lattiaa vasten, on valmis uuteen päivään.

Se tunne, kun viet roskat ja palaat kotiin. Koira tervehtii sinua kuin kauan matkalla ollutta ystävää, pyörii riemusta ja kiipeää syliisi.

Se tunne, kun etsit pitkiä kalsareitasi (kieltäydyn kutsumasta niitä legginseiksi), käyt läpi jokaisen vaatepinon, nostat jokaisen tyynyn, pöyhit likapyykkikoria ja lopulta löydät kalsarit koiran alta. Puet lämmitetyt housut jalkaasi, eikä pakkanen tunnu enää niin purevalta.

Se tunne, kun koira kuuntelee sinua, ei keskeytä, antaa suunvuoron.

Se tunne, kun koira heittäytyy selälleen eteesi ja odottaa, että tartut harjaan ja silität takut turkista.

Se tunne, kun koira katsoo luottavin silmin.

Se tunne, kun olet ahdistunut ja koira tulee viereesi, painautuu lähelle ihan hiljaa, nuolee kättäsi ja tajuat, että sanoja ei tarvita, riittää, että on läsnä.

Kuulema koira on ihmisen paras ystävä. En laisinkaan ihmettele. Koira on todellinen egobuustaaja. Olen rakastettu, minua tarvitaan, minusta iloitaan, minua kuunnellaan. Minulla on jotain annettavaa.
Minulla ihmisenä on paljon opittavaa koiralta. Voisin olla parempi ystävä ihmiselle. Enemmän koiran kaltainen.

 

 

 

 

Totu sitten koiriin, kun niitä ei ole

Olen edelleen jatkanut tutkimuksiani koiran ulkoiluttaessa minua, vaikka en tänne olekaan päivittänyt julkista tutkimuspäiväkirjaani. Olen toki tehnyt mentaalisia huomioita ja analyyseja ja onneksi tämä dementoitunut mieleni säästää minua liialta mielen kuormittumiselta ja pyyhkii muistia kiitettävästi.

Alan ymmärtää tieteen tekijöitä yhä paremmin kilometri kilometrin jälkeen, sillä olen huomannut tutkimusaineiston laajenevan kuin koiran paskan räntäsateella. Ei ihme, että tutkijat keskittyvät mikroskooppisen pieneen osa-alueeseen. Mikäli näin ei toimita, joudutaan helposti sivupoluille ja tutkimusmateriaalia kertyy liikaa.

Olen viime aikoina havainnoinut kohtaamiamme koirattomia ihmisiä. Keskityn tässä julkaisussa heihin, jotka pelkäävät koiria. Yleensä he siirtyvät kävelytien toiselle puolelle, saattavat pistäytyä hangessa, kun ohitamme heidät. Heihin ei saa katsekontaktia.

Samaistun heihin voimakkaasi, sillä olen myös pelännyt koiria. Tämä johtuu siitä, että kenelläkään ei ollut koiraa, saatikka muita kotieläimiä, ollessani lapsi. Asuimme kaupungissa, kerrostalossa ihan keskustan tuntumassa. Talon asunnot olivat pieniä yksiöitä ja kaksioita, joissa asui 3-6 henkisiä perheitä. Luulen, ettei yhdellekään perheelle tullut mieleen hankkia koiraa, sillä siihen aikaan koiria oli lähinnä maaseudulla. Emme tunteneet käsitettä seurakoira. Koira kaupungissa oli jotain, mikä ei tullut edes mieleen.

Turha luulla, että mummolassa olisi ollut koiria. Isovanhemmat asuivat samassa talossa, pari kerrosta ylempänä. Mummu asui myös kaupungin keskustan toisella laidalla. Meillä ei ollut sukulaisia maaseudulla, ei mökkisukulaisia. Yhdelläkään luokkakaverilla ei ollut koiraa.

Vaikka en siis juurikaan törmännyt koiriin, pelkäsin niitä, elleivät ne olleet Lassieita. En päässyt tutustumaan ja tottumaan koiriin. Vasta lukioaikana eräs luokkakaverini asui omakotitalossa ja siellä oli elävä koira. Kyräilin koiraa muutaman vierailun ajan, mutta sitten rauhoituin ja tajusin, ettei hän halunnut raadella, syödä tai tappaa minua. Uskaltauduin jopa silittämään häntä, mutta hyvin varovasti. Sormeni säilyivät ehjinä.

Nykyään koiria on Suomessa rekisteröitynä yli 800 000 ja määrä kasvaa vauhdilla. Koiria on joka puolella, mutta silti ymmärrän heitä, jotka eivät niin innostu koirista. Onneksi kaikkien ei tarvitse olla samanlaisia.

***

Mikäli tämä tutkimusaiheeni ei sattuisi kiinnostamaan kaikkia, niin olen tehnyt noille ilmaisille Issuu-julkaisulleni oman sivun. Siellä olevissa teksteissä ei ole koiria.