Nostalgiamatkoja

Esiteininä luin ahmien F. Scott Fitzgeraldin 1920-luvulle sijoittuvan klassikon Kultahattu. Unohdin hetkeksi rasvoittuvat hiukset, finniset kasvot ja huonon itsetunnon. Itkin kohtaloani: miksi en ollut elänyt tuota jazzin, kaupungistumisen, intohimon ja vapauden aika! Myöhemmin sain havaita, että moni muu ajatteli samoin. 1920-luvussa oli jotain taianomaista.
Hakasalmen huvilassa on menossa näyttely Suruton kaupunki, jossa 1920-luvun sosiaalinen, yhteiskunnallinen ja poliittinen murros valtaa Helsingin. Vietin ystävän kanssa näyttelyssä monta tuntia. Mennyt aika sai meidän muistelemaan omaa mennyttä aikaamme. Ja sitä mennyttä aikaa alkaa olla jo aika paljon takanapäin.
(mikäli haluat tutustua näyttelyantiin laajemmin, klikkaa Riitan blogiin. Hän on myös käynyt näyttelyssä ja blogissaan on kattava katsaus näyttelyyn ja ajankuvaan)

1970-luvun tunnettuja turkulaisia olivat muun muassa okkultisti ja uusnatsi Pekka Siitoin ja ratamoottoripyöräilijä Jarno Saarinen. Saarista en muista koskaan nähneeni, mutta Siitoin oli tuttu näky Turun kaduilla, ylittämässä Auran siltaa koppalakissaan, menossa valokuvausliikkeeseensä. Siitoin on tuskin saanut patsasta minnekään, Saarisen patsas paljastettiin vuonna 2017 Barkerinpuistossa.

Halpakirjakaupasta tarttui mukaan Marja-Leena Salon kirja Kahleissa Koijärvellä (Edita, 2009). Koijärvi-liike oli aikansa legenda, tapahtuma, jota seurattiin laajasti mediassa.
Kirjaa en ole vielä lukenut (on liian paljon muuta tekemistä), mutta kuvia olen katsonut löytääkseni tuttuja kasvoja. Olin lähdössä Koijärvelle kahleisiin, sillä paikalle oli menossa paljon mielenkiintoisia ihmisiä, joihin olisin halunnut tutustua paremmin.
Lähinnä miehiä siis.
Angiina ja sen nostattama 39 asteen kuume esti minua nousemasta bussiin. Sen sijaan jäin sänkyyn kahlituksi.

Turun ruotsalainen tyttökoulu sijaitsi aikanaan nykyisen Panimoravintola Koulun rakennuksessa. Äitini kulki koulun ovesta sisään usean vuoden ajan, kauan, kauan sitten ja omat askeleeni vievät usein kesäisin Koulun sisäpihan terassille. Tuntuu kuin jonkinlainen ympyrä sulkeutuisi aina, kun istun Koulussa. Paikka tuntuu jostain syystä tutulta ja turvalliselta.

Lapsuudessa Aura-joelta lähti päivittäin lukuisia vesibusseja eri saarille. Kyseessä ei ollut sight seeing-risteilyt, vaan vesibusseilla ajettiin omille ja tuttujen mökeille Vepsään, Nauvoon, Uuteenkaupunkiin, Naantaliin jne.
Ja niin kuin raitiovaunut, vesibussit poistettiin liikenteestä tehokkaampien ja tuottavampien kulkuyhteyksien tieltä.
Nyt, parin vuoden ajan jokea on seilannut kaksi vesibussia, jotka ajavat väliä Turku-Ruissalon kansanpuisto. Lipun hinta on sama kuin kaupungin busseissa. Nousimme laivaan toivoen saavamme tuulenvirettä kasvoillemme. Kuivalla maalla oli kuuma. Helle laantui hieman sen 45 minuutin ajan, jonka vesibussi puksutti Ruissaloon.

Vuonna 1970 oli ensimmäinen Ruisrock. Paikkana oli Ruissalon Saaronniemen leirintäalue. Pari ensimmäistä vuottaan festivaali oli tuolla Ruissalon kärjessä, siirtyen sitten pysyvästi Ruissalon kansanpuistoon.
Ensimmäiseen ja toiseen Ruisrockiin en saanut vanhemmilta lupaa mennä, mutta kolmanteen jo pääsin. Muutamat rokit tuli nähtyä 70- ja vielä 80-luvullakin ja nyt voi odottaa ken haluaa ikääntymistä: yli 70-vuotiaat ovat päässeet ilmaiseksi Ruisrockiin jo muutaman vuoden ajan.
Rockiahan tuolla Ruissalossa kuulee vähemmän nykyään, joten musiikin puolesta mietin vielä osallistumistani Ruisrockiin sitten joskus muutaman vuoden päästä.

Ruissalosta löytyi muutakin vanhaa kuin muinaisia rokkareita. Pikku-Pukin rantapromenadi tarjoaa huikean kattauksen upeita huviloita. Näemme itsemme taloja ympäröivissä puutarhoissa. Olemme pukeutuneet valkoisiin pitkiin leninkeihin, suojaamme ihoamme käyttämällä päivänvarjoja ja nauhoin koristeltuja hellehattuja. Nautimme vielä hetken 1800-luvun hiljaisuudesta, kunnes suuntaamme katseen kohti uutta vuosisataa, jolloin tyttärien helmat lyhenevät, heidän hiuksensa shinglataan ja musiikki tulee suuren meren takaa gramofoneihin.

Tyttärien tyttäret hylkäävät charlestonin ja hameet, pukeutuvat kapealahkeisiin housuihin ja tiukkoihin jumppereihin. Levylautasella soi Bill Haley, Turun Pyrkivällä soi rokki vuonna 1956 ja elokuvan Älä käännä heille selkääsi aiheuttaa nujakointia katsojien ja poliisien välillä myös Turun ensi-illassa.

Tyttärien tyttärien tyttäreiden lahkeet levenevät, isoäidin joululahjaksi antamat laamapaidat otetaan vihdoin käyttöön. Ne solmuvärjätään, puetaan ylle, annetaan hiusten kasvaa, rakastetaan paljaita varpaita varvastossuissa, istutaan kansanpuiston hiekalla ja annetaan rokin soida.
Muistetaan juuri tämä hetki.

 

Mainokset

Sävellys runooni

 

Niilo Rantala on säveltänyt runoni Kansakunta kokoelmasta Vanhat poikaystävät (Käsite, 2017).

#runosunnuntai

 

 

 

 

 

Marraskuun selätys 1-6

Lepis on luotsannut marraskuun selätystä jo vuodesta 2007, pitkä haaste siis! Valokuva- ja taideblogini täyttyvät kaikenlaisista haasteista, joten valjastetaan nyt sitten tämä blogi marraskuun nujertamiseen.
Arkisia kuvia arkisilla teksteillä.

#1
Yksi syy, miksi aikanaan luovutin (vanha Nokiani toimi silloin vielä ihan hyvin) ja hankin älykännykän, oli se, että esimerkiksi matkalippuja ei tarvitse tulostaa, kun kännykässä on passeli sovellus, kuten VR Mobiili. Kätevää, etenkin, kun en omista tulostinta.
Marraskuun ekana oli jälleen tarvetta matkalipulle.

#2
Odottaessamme junan lähtöä Helsinkiin, kävelimme aseman puistossa. Muistin tulevan viikon MakroTex-haasteen marraskuu ja siinähän sitä marraskuun värimaailmaa oli taivaan täydeltä. Kuva kuin tussilla tehty.
Muutama räpsy ja koiran kanssa junaan.

#3
Paras marraskuun selättäjäni tulee olemaan jälleen Lainakoira, joka auttoi minua viime vuonnakin kahlaamaan läpi samaisen kuukauden. Kun koira ulkoiluttaa ihmistä, ei kelillä ole mitään merkitystä.
Totta.

#4
Runsas ulkoilu kosteassa kelissä aiheuttaa runsasta nenän ja silmien kostumista. Jatkuvaa niiskutusta, kun sekä nokka että silmät vuotavat. Ennen lenkille lähtöä on syytä täyttää taskut nenäliinoilla.

#5
Kirjastoreissu, palautin Maija Haaviston Marian ilmestyskirjan (Muruja, 2011). Kirja oli uusintalukukierroksella, luin sen aikanaan heti tuoreeltaan. Kirjaa on sanottu nuortenkirjaksi, mutta sopii myös aikuisille luettavaksi. Maria on peruskoulussa, kun hän sairastuu äkillisesti, joutuu sairaalaan ja palaa kotiin pyörätuolissa. Kirja kertoo ihmisten ennakkoluuloista, Marian omasta sopeutumisesta sairauteen, jolle ei löydy edes nimeä saatikka sitten lääkettä tai ennustetta etenemisestä/paranemisesta.

#6
Ruotsalaisuuden päivä. Mikäpä sopisi siihen paremmin kuin Tove Janssonin kauniit sanat Erna Tauron säveltämänä ja Bo Anderssonin laulamana.

 

Taudinkuva

 

Sami Liuhto                                                                          Joonas Almila

Pari vuotta on pitänyt odottaa Taudinkuvan uutta albumia. Edellinen levy Havaintoasema Tornio Liakka ilmestyi 2016, debyyttialbumi Päivät rakasti elämää vuonna 2015.

Taudinkuvan kolmas ja uusin levy Taudinkuva III on juuri ilmestynyt. Mikael Öhman on säveltänyt kappaleet, tekstit runoilijoilta: Sami Liuhto, Aura Nurmi, Mika Kivelä, Henriikka Tavi, Juha Rautio (feat. Kasper Salonen), Tapani Kinnunen ja Eeva-Maria Grekula.

 

Mikael Öhman ja Samuel Alho                                   Tuomas Himanen

Taudinkuva yhdistää runoa ja musiikkia, ja se toimii! Vahva suositus! Uutta albumia (kuin myös kahta edellistä) voi kuunnella online (klik tänne), sen voi ladata maksusta, mutta valitettavasti ei ainakaan toistaiseksi ole tiedossa fyysistä levyä, mikä näin keräilijän kannalta on syvältä.

Olen muutaman kerran nähnyt bändin livenä, mutta edellisestä kerrasta on jo liian pitkä aika. Ihan liian kauan sitten eli yhtye keikkailee turhan harvoin ja silloinkin jossain skutsissa, jonne ei ole mahdollisuutta matkustaa. Muistaakseni (ja tähän ei kannata luottaa eli muistiini) viimeisin näkemäni keikka oli vuosi sitten ravintola Dubrovnikissa, jossa vietettiin äskettäin äkillisesti menehtyneen Otso Kantokorven vaalibileitä. Se oli lämminhenkinen ja hauska ilta.
Otsoa jää kaipaamaan suuri, suuri joukko ihmisiä.

Taudinkuvan musiikkia löytyy Spotifysta ja Youtubesta myöskin, samoin keikkataltioineja. Kotisivut ovat Facebookissa.

Valokuvat ovat parin vuoden takaiselta keikalta teatteri Kalliossa. Kuvat suurenevat klikkaamalla.

***

Runosunnuntai tänään perjantaina, sillä olen lähdössä pois langoilta joksikin aikaa.

 

Kirjaimet elämässäni: Q

 

Mary Quant, Quutamo (Apocalyptica), Quentin Tarantino, Quentin Blake, Queen

 

 

 

 

 

Kirjainten välissä

j2

Oikeastaan piti jatkaa jii-kirjaimesta tuossa kirjaimet elämässäni-sarjassa, mutta takana on niin outo viikko, että ajatukset eivät oikein tahdo pysyä jiissä. Eivät ne ajatukset tahdo pysyä oikein missään, hölskyvät epämukavasti väsyneessä päässä.

Olen ollut tien päällä, olen ollut sosiaalinen. Kolmisen kuukautta olen pysynyt kotona, ladannut akkuja tai jotain muuta sellaista jaksaakseni paremmin. Jaksaakseni olla sosiaalinen. Näköjään olen onnistunut jotenkuten.

Tiistaina olin Johannan näyttelyn avajaisissa. Paikkana tuttu Mellari, jossa olen pitänyt omia näyttelyitä sekä pari näyttelyä Johannan kanssa. Jos liikut Helsingissä päin, suosittelen hakemaan väriterapiaa ja elämäniloa Mellunmäestä.

johannan näyttely

Junassa kohti Turkua nukun niin kuin aina. Kiskot tuudittavat uneen yhtä varmasti kuin VR kuljettaa perille. Myöhästymiset eivät haittaa minua, silloin saan nukkua pidempään.

Logomon katot ovat korkealla. Muistan ajan, jolloin tässä oli VR:n konevarikko, olen käynyt siellä monta kertaa vuosikymmeniä sitten, nyt tuntuu hämmentävältä, ikään kuin olisin astunut kulisseihin. FORK on yhtä hyvä kuin aina, antaudun musiikille ja tanssille, unohdan hämmennykseni.

Jossain vaiheessa matkaa huomaan Rantakasvin kirjoituksen kirjastani Pellen muotokuva. Tuntuu hyvältä. Noita omakustanteitani myydään harvakseltaan, ihmettelen ja olen kiitollinen jokaisesta myydystä kirjasta.

Tapaan ystävän ja menen hänen kanssaan kirjan julkistamistilaisuuteen, taidenäyttelyn avajaisiin. Huomaan, että keskittyminen alkaa olla tuskallista, alan väsyä. Uusi yöpaikka, lisää sosiaalisuutta. Kaipaan kotiin, hiljaisuuteen, mitään tekemättömyyteen.

Silti, rakastan matkalla olemista. Toivon vain, että jaksaisin enemmän. Matka jatkuu. Silti.

 

 

 

 

Kirjaimet elämässäni: G

 

Judy Garland, Graham Greene, Gibraltar, Gotlanti, John Grant, graniitti, Granada, Gabrielle, G-mies Jerry Cotton

 

Mummu piti huuliharppua jääkaapin päällä. Hän puhalsi harppuun vain yksin ollessaan, mutta jos pyysimme kauan, hartaasti, hän meni keittiöön, otti huuliharpun, pyyhkäisi siitä näkymättömät pölyt ja soitti Gabriellen. Osasimme sanat, lauloimme mukana.

Valo siivilöityi pieneen huoneeseen ohuen verhon takaa, seinän takaa kuului kangaspuiden tahti, naapuri elätti itseään kutomalla mattoja. Mummu soitti, me lauloimme, eikä se melodia pääty koskaan, ei koskaan.
Kaipaan kotiin.

Gabrielle, torka tåren
När det grönskar i snåren
Skall jag komma med våren
Hem igen, Gabrielle

 

 

 

 

 

Tonava halkoo Leningradin

 

Linja-auto on tuskallisen täynnä. Joudun istumaan selkä menosuuntaan, vastapäätäni kaksi nuorta naista ja heidän matkasuunnitelmansa. Vallilan kohdalla autoon tulee lisää ihmisiä, saan viereeni vanhan miehen, enemmän kuin elämää nähneen.

– Pitää tutkia Pietarin kulttuuritarjonta, onkohan siellä oopperaa, saakohan sinne lippuja. Ja jotain taidegallerioita. Balettiakin voisi katsoa.

– Ilman muuta. Ihanaa nähdä jotain muutakin kuin auditorioita, seminaareissa on aina niin kiire, ettei ehdi tutustua kaupunkiin.

– Juuri niin, ei sitä ehdi mitään.

Vanha mies kaivaa povitaskustaan pienen kossupullon, tarjoaa minulle, hymyilen ja pudistan päätäni. Mies ojentaa pulloa naisille, nämä alkavat guuglettaa Pietarin oopperaa.

– Minä en ole käynyt Pietarissa, mies sanoo. -Leningradissa kyllä, juu.

Naiset eivät innostu tästä tiedosta, he jatkavat kulttuuritarjonnan parissa.

– Leningradissa, juu, monta kertaa. Siellä just, Leningradissa. Juu. Sielläpä just, Leningradissa.

– No, me emme ole menossa Leningradiin vaan Pietariin, naisista toinen lopuksi ärähtää. -Minä en edes tiedä, missä Leningrad on. Me menemme Pietariin.

Puren huultani. Tekisi mieli kossuhuikkaa. Vanha mies katsoo minua, silmäkulmissa hymy.

-Ja sitten voitaisiin kävellä sen joen rannalla, siellähän on se joki, näin sen, kun menin taksilla sinne seminaaripaikkaan. Siellä on varmaan ihania kahviloita.

-Mikä joki se on?

-Voi, en minä muista. Aika iso se oli, kai, taksi kyllä ajoi niin nopeasti, kun minulla oli kiire sinne symposiumiin. Ihan varmasti siellä on kahviloita, ainahan niitä on tuollaisissa paikoissa.

Vanha mies alkaa hyräillä otettuaan uuden huikan pullostaan. Hyvästi Leningrad…historia palaa taas, junat saapuu uuteen Pietariin…

– Se on Tonava.

Naiset säpsähtävät, katsovat miestä.

– Niin se joki, mies sanoo, katsoo huulien, silmienkään rävähtämättä naisia. – Se on Tonava.

– Tonava? Niinhän se olikin, symposium-nainen henkäisee. -Miten minä en sitä muistanut! Tonavan ihanat kahvilat, olisihan se pitänyt muistaa.

Naiset jäävät Sörnäisissä pois. Vanha mies ja minä jatkamme matkaa Hakaniemeen, menemme aamupuurolle torille. Aurinko on alkanut paistaa.

Sanat

 

shanghai lil when i'm 64

 

Syyskuussa tarinat ovat tauluissa, sanat musiikissa.

 

alabama movie star

 

29 faces-haaste on käynnissä eli kuukauden aikana pitäisi syntyä kasvoja, 29 kpl.

 

sakamoto romany violin

 

Kasvojen inspiraationa on musiikki, klikkaa tuonne taideblogini puolelle, jos haluat nähdä/kuulla, mitkä kappaleet ovat näiden kasvojen takana.

 

gloomy sunday

 

 

 

Lauantain toivottomat 9

 

Joululaulut eivät herätä minussa sen kummempaa tunteenpaloa. En mitenkään pidä niistä, en erityisemmin vihaa niitä. Kauppojen joululaulutaustamusiikki ei häiritse, johtunee osittain varmaan siitä, että käyn niin harvoin ostoskeskuksissa. Jos satun kauppaan, jossa musiikki raikaa, en ahdistu, oikeastaan vaan suljen korvani, jos en pidä kuulemastani.

Viimeistään marraskuun puolivälissä ihmiset alkavat valittaa siitä, miten ihan liian aikaisin joululaulut alkavat soida kaupoissa. Tänäkin vuonna. Hmm, tuntuu jälleen ensimmäisen maailman ongelmalta tavarapaljoutemme keskellä. No, onhan minullakin samanlaisia ongelmia, mutta ei niistä tässä sen tarkemmin.

Niinpä tämän lauantain toivoton toivomaton ei ole joululaulu. Olisin kyllä voinut soittaa minkä tahansa Vesa-Matti Loirin tai Samuli Edelmannin esittämän joululaulun, mutta se olisi johtunut vain siitä syystä, että nuo kaksi artistia saavat selkäpiini karmimaan.
Joululaulut eivät sitä tee.

Tämä sen sijaan on niin ällö kappale, että pakko soittaa se iloksenne.