Nostalgiamatkoja
heinäkuu 27, 2019 16 kommenttia
Esiteininä luin ahmien F. Scott Fitzgeraldin 1920-luvulle sijoittuvan klassikon Kultahattu. Unohdin hetkeksi rasvoittuvat hiukset, finniset kasvot ja huonon itsetunnon. Itkin kohtaloani: miksi en ollut elänyt tuota jazzin, kaupungistumisen, intohimon ja vapauden aika! Myöhemmin sain havaita, että moni muu ajatteli samoin. 1920-luvussa oli jotain taianomaista.
Hakasalmen huvilassa on menossa näyttely Suruton kaupunki, jossa 1920-luvun sosiaalinen, yhteiskunnallinen ja poliittinen murros valtaa Helsingin. Vietin ystävän kanssa näyttelyssä monta tuntia. Mennyt aika sai meidän muistelemaan omaa mennyttä aikaamme. Ja sitä mennyttä aikaa alkaa olla jo aika paljon takanapäin.
(mikäli haluat tutustua näyttelyantiin laajemmin, klikkaa Riitan blogiin. Hän on myös käynyt näyttelyssä ja blogissaan on kattava katsaus näyttelyyn ja ajankuvaan)
1970-luvun tunnettuja turkulaisia olivat muun muassa okkultisti ja uusnatsi Pekka Siitoin ja ratamoottoripyöräilijä Jarno Saarinen. Saarista en muista koskaan nähneeni, mutta Siitoin oli tuttu näky Turun kaduilla, ylittämässä Auran siltaa koppalakissaan, menossa valokuvausliikkeeseensä. Siitoin on tuskin saanut patsasta minnekään, Saarisen patsas paljastettiin vuonna 2017 Barkerinpuistossa.
Halpakirjakaupasta tarttui mukaan Marja-Leena Salon kirja Kahleissa Koijärvellä (Edita, 2009). Koijärvi-liike oli aikansa legenda, tapahtuma, jota seurattiin laajasti mediassa.
Kirjaa en ole vielä lukenut (on liian paljon muuta tekemistä), mutta kuvia olen katsonut löytääkseni tuttuja kasvoja. Olin lähdössä Koijärvelle kahleisiin, sillä paikalle oli menossa paljon mielenkiintoisia ihmisiä, joihin olisin halunnut tutustua paremmin.
Lähinnä miehiä siis.
Angiina ja sen nostattama 39 asteen kuume esti minua nousemasta bussiin. Sen sijaan jäin sänkyyn kahlituksi.
Turun ruotsalainen tyttökoulu sijaitsi aikanaan nykyisen Panimoravintola Koulun rakennuksessa. Äitini kulki koulun ovesta sisään usean vuoden ajan, kauan, kauan sitten ja omat askeleeni vievät usein kesäisin Koulun sisäpihan terassille. Tuntuu kuin jonkinlainen ympyrä sulkeutuisi aina, kun istun Koulussa. Paikka tuntuu jostain syystä tutulta ja turvalliselta.
Lapsuudessa Aura-joelta lähti päivittäin lukuisia vesibusseja eri saarille. Kyseessä ei ollut sight seeing-risteilyt, vaan vesibusseilla ajettiin omille ja tuttujen mökeille Vepsään, Nauvoon, Uuteenkaupunkiin, Naantaliin jne.
Ja niin kuin raitiovaunut, vesibussit poistettiin liikenteestä tehokkaampien ja tuottavampien kulkuyhteyksien tieltä.
Nyt, parin vuoden ajan jokea on seilannut kaksi vesibussia, jotka ajavat väliä Turku-Ruissalon kansanpuisto. Lipun hinta on sama kuin kaupungin busseissa. Nousimme laivaan toivoen saavamme tuulenvirettä kasvoillemme. Kuivalla maalla oli kuuma. Helle laantui hieman sen 45 minuutin ajan, jonka vesibussi puksutti Ruissaloon.
Vuonna 1970 oli ensimmäinen Ruisrock. Paikkana oli Ruissalon Saaronniemen leirintäalue. Pari ensimmäistä vuottaan festivaali oli tuolla Ruissalon kärjessä, siirtyen sitten pysyvästi Ruissalon kansanpuistoon.
Ensimmäiseen ja toiseen Ruisrockiin en saanut vanhemmilta lupaa mennä, mutta kolmanteen jo pääsin. Muutamat rokit tuli nähtyä 70- ja vielä 80-luvullakin ja nyt voi odottaa ken haluaa ikääntymistä: yli 70-vuotiaat ovat päässeet ilmaiseksi Ruisrockiin jo muutaman vuoden ajan.
Rockiahan tuolla Ruissalossa kuulee vähemmän nykyään, joten musiikin puolesta mietin vielä osallistumistani Ruisrockiin sitten joskus muutaman vuoden päästä.
Ruissalosta löytyi muutakin vanhaa kuin muinaisia rokkareita. Pikku-Pukin rantapromenadi tarjoaa huikean kattauksen upeita huviloita. Näemme itsemme taloja ympäröivissä puutarhoissa. Olemme pukeutuneet valkoisiin pitkiin leninkeihin, suojaamme ihoamme käyttämällä päivänvarjoja ja nauhoin koristeltuja hellehattuja. Nautimme vielä hetken 1800-luvun hiljaisuudesta, kunnes suuntaamme katseen kohti uutta vuosisataa, jolloin tyttärien helmat lyhenevät, heidän hiuksensa shinglataan ja musiikki tulee suuren meren takaa gramofoneihin.
Tyttärien tyttäret hylkäävät charlestonin ja hameet, pukeutuvat kapealahkeisiin housuihin ja tiukkoihin jumppereihin. Levylautasella soi Bill Haley, Turun Pyrkivällä soi rokki vuonna 1956 ja elokuvan Älä käännä heille selkääsi aiheuttaa nujakointia katsojien ja poliisien välillä myös Turun ensi-illassa.
Tyttärien tyttärien tyttäreiden lahkeet levenevät, isoäidin joululahjaksi antamat laamapaidat otetaan vihdoin käyttöön. Ne solmuvärjätään, puetaan ylle, annetaan hiusten kasvaa, rakastetaan paljaita varpaita varvastossuissa, istutaan kansanpuiston hiekalla ja annetaan rokin soida.
Muistetaan juuri tämä hetki.
