Kirjaimet elämässäni: Q

 

Mary Quant, Quutamo (Apocalyptica), Quentin Tarantino, Quentin Blake, Queen

 

 

 

 

 

Kirjainten välissä

Oikeastaan piti jatkaa jii-kirjaimesta tuossa kirjaimet elämässäni-sarjassa, mutta takana on niin outo viikko, että ajatukset eivät oikein tahdo pysyä jiissä. Eivät ne ajatukset tahdo pysyä oikein missään, hölskyvät epämukavasti väsyneessä päässä.

Olen ollut tien päällä, olen ollut sosiaalinen. Kolmisen kuukautta olen pysynyt kotona, ladannut akkuja tai jotain muuta sellaista jaksaakseni paremmin. Jaksaakseni olla sosiaalinen. Näköjään olen onnistunut jotenkuten.

Tiistaina olin Johannan näyttelyn avajaisissa. Paikkana tuttu Mellari, jossa olen pitänyt omia näyttelyitä sekä pari näyttelyä Johannan kanssa. Jos liikut Helsingissä päin, suosittelen hakemaan väriterapiaa ja elämäniloa Mellunmäestä.

Junassa kohti Turkua nukun niin kuin aina. Kiskot tuudittavat uneen yhtä varmasti kuin VR kuljettaa perille. Myöhästymiset eivät haittaa minua, silloin saan nukkua pidempään.

Logomon katot ovat korkealla. Muistan ajan, jolloin tässä oli VR:n konevarikko, olen käynyt siellä monta kertaa vuosikymmeniä sitten, nyt tuntuu hämmentävältä, ikään kuin olisin astunut kulisseihin. FORK on yhtä hyvä kuin aina, antaudun musiikille ja tanssille, unohdan hämmennykseni.

Jossain vaiheessa matkaa huomaan Rantakasvin kirjoituksen kirjastani Pellen muotokuva. Tuntuu hyvältä. Noita omakustanteitani myydään harvakseltaan, ihmettelen ja olen kiitollinen jokaisesta myydystä kirjasta.

Tapaan ystävän ja menen hänen kanssaan kirjan julkistamistilaisuuteen, taidenäyttelyn avajaisiin. Huomaan, että keskittyminen alkaa olla tuskallista, alan väsyä. Uusi yöpaikka, lisää sosiaalisuutta. Kaipaan kotiin, hiljaisuuteen, mitään tekemättömyyteen.

Silti, rakastan matkalla olemista. Toivon vain, että jaksaisin enemmän. Matka jatkuu. Silti.

 

 

 

 

Kirjaimet elämässäni: G

 

Judy Garland, Graham Greene, Gibraltar, Gotlanti, John Grant, graniitti, Granada, Gabrielle, G-mies Jerry Cotton

 

Mummu piti huuliharppua jääkaapin päällä. Hän puhalsi harppuun vain yksin ollessaan, mutta jos pyysimme kauan, hartaasti, hän meni keittiöön, otti huuliharpun, pyyhkäisi siitä näkymättömät pölyt ja soitti Gabriellen. Osasimme sanat, lauloimme mukana.

Valo siivilöityi pieneen huoneeseen ohuen verhon takaa, seinän takaa kuului kangaspuiden tahti, naapuri elätti itseään kutomalla mattoja. Mummu soitti, me lauloimme, eikä se melodia pääty koskaan, ei koskaan.
Kaipaan kotiin.

Gabrielle, torka tåren
När det grönskar i snåren
Skall jag komma med våren
Hem igen, Gabrielle

 

 

 

 

 

Tonava halkoo Leningradin

 

Linja-auto on tuskallisen täynnä. Joudun istumaan selkä menosuuntaan, vastapäätäni kaksi nuorta naista ja heidän matkasuunnitelmansa. Vallilan kohdalla autoon tulee lisää ihmisiä, saan viereeni vanhan miehen, enemmän kuin elämää nähneen.

– Pitää tutkia Pietarin kulttuuritarjonta, onkohan siellä oopperaa, saakohan sinne lippuja. Ja jotain taidegallerioita. Balettiakin voisi katsoa.

– Ilman muuta. Ihanaa nähdä jotain muutakin kuin auditorioita, seminaareissa on aina niin kiire, ettei ehdi tutustua kaupunkiin.

– Juuri niin, ei sitä ehdi mitään.

Vanha mies kaivaa povitaskustaan pienen kossupullon, tarjoaa minulle, hymyilen ja pudistan päätäni. Mies ojentaa pulloa naisille, nämä alkavat guuglettaa Pietarin oopperaa.

– Minä en ole käynyt Pietarissa, mies sanoo. -Leningradissa kyllä, juu.

Naiset eivät innostu tästä tiedosta, he jatkavat kulttuuritarjonnan parissa.

– Leningradissa, juu, monta kertaa. Siellä just, Leningradissa. Juu. Sielläpä just, Leningradissa.

– No, me emme ole menossa Leningradiin vaan Pietariin, naisista toinen lopuksi ärähtää. -Minä en edes tiedä, missä Leningrad on. Me menemme Pietariin.

Puren huultani. Tekisi mieli kossuhuikkaa. Vanha mies katsoo minua, silmäkulmissa hymy.

-Ja sitten voitaisiin kävellä sen joen rannalla, siellähän on se joki, näin sen, kun menin taksilla sinne seminaaripaikkaan. Siellä on varmaan ihania kahviloita.

-Mikä joki se on?

-Voi, en minä muista. Aika iso se oli, kai, taksi kyllä ajoi niin nopeasti, kun minulla oli kiire sinne symposiumiin. Ihan varmasti siellä on kahviloita, ainahan niitä on tuollaisissa paikoissa.

Vanha mies alkaa hyräillä otettuaan uuden huikan pullostaan. Hyvästi Leningrad…historia palaa taas, junat saapuu uuteen Pietariin…

– Se on Tonava.

Naiset säpsähtävät, katsovat miestä.

– Niin se joki, mies sanoo, katsoo huulien, silmienkään rävähtämättä naisia. – Se on Tonava.

– Tonava? Niinhän se olikin, symposium-nainen henkäisee. -Miten minä en sitä muistanut! Tonavan ihanat kahvilat, olisihan se pitänyt muistaa.

Naiset jäävät Sörnäisissä pois. Vanha mies ja minä jatkamme matkaa Hakaniemeen, menemme aamupuurolle torille. Aurinko on alkanut paistaa.

Sanat

 

 

 

Syyskuussa tarinat ovat tauluissa, sanat musiikissa.

 

 

 

29 faces-haaste on käynnissä eli kuukauden aikana pitäisi syntyä kasvoja, 29 kpl.

 

 

 

Kasvojen inspiraationa on musiikki, klikkaa tuonne taideblogini puolelle, jos haluat nähdä/kuulla, mitkä kappaleet ovat näiden kasvojen takana.

 

 

 

 

Lauantain toivottomat 9

 

Joululaulut eivät herätä minussa sen kummempaa tunteenpaloa. En mitenkään pidä niistä, en erityisemmin vihaa niitä. Kauppojen joululaulutaustamusiikki ei häiritse, johtunee osittain varmaan siitä, että käyn niin harvoin ostoskeskuksissa. Jos satun kauppaan, jossa musiikki raikaa, en ahdistu, oikeastaan vaan suljen korvani, jos en pidä kuulemastani.

Viimeistään marraskuun puolivälissä ihmiset alkavat valittaa siitä, miten ihan liian aikaisin joululaulut alkavat soida kaupoissa. Tänäkin vuonna. Hmm, tuntuu jälleen ensimmäisen maailman ongelmalta tavarapaljoutemme keskellä. No, onhan minullakin samanlaisia ongelmia, mutta ei niistä tässä sen tarkemmin.

Niinpä tämän lauantain toivoton toivomaton ei ole joululaulu. Olisin kyllä voinut soittaa minkä tahansa Vesa-Matti Loirin tai Samuli Edelmannin esittämän joululaulun, mutta se olisi johtunut vain siitä syystä, että nuo kaksi artistia saavat selkäpiini karmimaan.
Joululaulut eivät sitä tee.

Tämä sen sijaan on niin ällö kappale, että pakko soittaa se iloksenne.

Lauantain toivottomat 8

 

Tämä aamu on ollut tavallista rankempi. Olen uinut syvissä, ahdistavissa ja mieltä repivissä syövereissä tehdessäni valintaa Stingin ja Phil Collinsin välillä. On nimittäin lauantai ja lauantain toivomattomien toivottomien aika.

Hrrrrrr, molemmat laulajat värisyttävät minua.
Epämukavasti.
En vaan tykkää kummastakaan laulajasta. Mitään sanomattomat äänet. Aikansa legendoja, grammarin gari grandeja, hrrrrrrrrr, kylmäsee.

Olen paha ihminen.

En vaan tykkää.

 

 

***

Sitten jotain hauskempaa: vielä on aikaa osallistua arvontaan. Sitten voit kuunnella musiikin, jos haluat.

(tai toisinpäin)

 

 

 

 

 

 

 

 

Lauantain toivottomat 6

 

Tämä artisti saa inhon väreet tutisemaan ihollani. Ihan liian letkeää ja positiivista menoa, ei kestä.

Parasta tällä videolla on alussa nähty mainos.

 

 

 

 

 

Lauantain toivottomat 5 -ei todellakaan!

 

Kyllä nyt on mennyt toivottomaksi. On lauantai ja pitäisi heittää tänne blogiin joku inhokkitoivomaton kappale.

Ehei, ei onnistu, muahhaa. Olen niin fiiliksissä, että pakko ylistää tunnetilaa ihanalla musiikilla. Jos joku vielä epäilee, ettei minulla ole muuta elämää kuin roikkuminen netin linjoilla löysässä hirressä,  niin voin vakuuttaa, että luulija on väärässä! Olen nimittäin katsonut tähän mennessä kaikki futismatsit Brasilian MM-kisoissa, enkä näe mitään syytä, etten katsoisi loppuja otteluitakin.  Ei silloin ehdi olla online.

Elokuvasta Orfeu Negro Elizeth Cardoson upea bossa nova-klassikko Manha de Carnaval.

Lauantain toivottomat 4

 

 

Joskus muinoin, vuonna Kekkonen, Kekkonen ja Kekkonen, Turun Humalistonkadulla oli tupakkakauppa, jossa hönkien lisäksi myytiin jukebokseista poistettuja singlejä. Jukeboksihan on levyautomaatti (selitys sen varalta, että lukijoissa olisi muka nuorempaa väkeä…ai niin, Kekkonen pitää kai myös selittää. Hän toimi Suomen presidenttinä ennen kuin keksittiin, että pressan virkaan voidaan valita joskus muitakin miehiä ja nainen). Suomessa käytettiin silloin markka-nimistä valuuttaa ja jukeboksiin kun laittoi markan, sai valita kolme levyä kuultavaksi. Tai soittaa samaa kappaletta kolme kertaa. Koko baari pääsi näin ollen siis nauttimaan jonkun rikkaan rahoista ja valitettavasti myös musiikkimausta.

Tuosta tupakkakaupasta ostin pienenä palleroisena ensimmäisen Beatles-singleni All my Loving. Beatlesit olivat ihania ja heidän levyjään tulee veivattua vielä nykyäänkin. Melkein koko tuotanto on mieleeni, mutta on yksi kappale, jota en vaan voi kuunnella. Inhoan sitä. Vihaan sitä. En tiedä, johtuuko ällötykseni Simo Salmisesta, joka teki coverin biisistä, Keltainen jäänsärkijä (sanat ovat kyllä hyvät, mutta tuo Simon laulu…). Tai ehkä vatsanpurut tulevat, kun on kuunneltava Ringo Starrin ääntä. Meno taustalla on kyllä ylen hilpeää, tuntuu, että kukaan ei ole ollut äänitysstudiossa selvin päin tahi huumehitta, siihen joukkoon voisin noin periaatteessa hyvinkin liittyä, vaan ei. En kestä tätä laulua!