Kantrilaulaja Loretta Youngin pikkusisko Crystal Gayle julkaisi vuonna 1977 albumin We Must Believe in Magic ja albumilta nousi todellinen hitti Don’t It Make My Brown Eyes Blue. Biisi ylsi Billboardin kantrilistan ykköseksi, samoin Cashbox listalla sama sija sekä vielä kakkoseksi viikkojen ajaksi Billboardin Hot 100-listalle. Kansainvälisestikin kappale nousi listoille eri puolilla maailmaa.
Gayle sai ensimmäisenä naiskantrilaulajana albumista platinalevyn.
Journey to the Centre of the Earth on kosketinsoittaja Rick Wakemanin upea konserttitaltiointi vuodelta 1974. Musiikkiteos perustuu Jules Vernerin 1864 julkaistuun kirjaan Matka maan keskipisteeseen.
Albumi on äänitetty Lontoon Royal Festival Hallissa. Wakemanin lisäksi levyllä esiintyvät Lontoon sinfoniaorkesteri ja Englantilainen kamarikuoro. Puheosuudet lausuu näyttelijä David Hemmings ja laulusolisteina ovat Gary Pickford-Hopkins ja Ashley Holt.
Albumin pituus on reilu 40 minuuttia ja sen voi kuunnella täällä. Kiehtova kokonaisuus.
Cliff Edwardsin (1895-1971) äänen tuntevat melkein kaikki. Hän ääninäytteli Samu Sirkkaa Walt Disneyn Pinocchiossa (1940) ja tuosta elokuvasta on hänen tunnetuin levytyksensä When You Wish Upon a Star.
Edwards aloitti uransa vaudevillessa 1920-luvulla ja levytti monia sen aikaisia klassikoita. Laulamisen ohella hän näytteli Broadwaylla ja elokuvissa. Soittimensa perusteella hänet tunnetaan myös nimellä Ukulele Ike.
Kolme yötä jouluun ja vuoden lyhin päivä. Nyt voi siis alkaa odottaa kevättä. No, ainakin valon lisääntymistä.
Joulupaketit on toimitettu vastaanottajille, joulukortit jätin postin hellään huomaan viime viikolla. Toivottavasti posti osaa perille. Postimerkkien hinta jaksaa kauhistuttaa, enkä minä nyt niin kovin helpolla kauhistu oikeastaan mistään.
Viime viikolla Lainakoira pääsi suihkuun joka ulkoilun jälkeen. Töppöjalat ja mahakarvat lilluivat kuraa, kiviä ja risuja. Onneksi Lainakoira on aika kärsivällinen luonteeltaan. Ei pidä suihkusta, mutta ei pyristele poiskaan.
Tällä viikolla pakkanen on pitänyt maan kovana ja kuivana. Lunta on luvattu tänne eteläänkin jouluksi. Monelle se on tärkeä juttu, valkoinen joulu, minulle ei niinkään.
Kauppaan ei tarvitse enää mennä ennen joulua. Eikä varmaan moneen päivään joulun jälkeenkään. Kystä on kyllä ja jääkaappi näyttää aika mukavalta. Joulua vietän tänä vuonna erilaisessa kokoonpanossa kuin aikaisemmat joulut. Covidin takia tietenkin. Ei minulla. Muilla.
Koronan kolmas vuosi on kohta alkamassa ja toisinaan tuntuu, ettei tätä vieläkään oikein käsitä. Välillä tulee edelleen sellainen science fiction-olo, kun katsoo jonottavia ihmisiä maskeissaan ja kuuntelee kuulutuksia, joissa muistutetaan turvaväleistä, maskeista, hygieniasta.
Saisivat noissa kuulutuksissa muistuttaa ihmisiä ottamaan ne rokotukset.
Lopuksi Haloo Helsingin ja Cantores Minoresin kaunis joululaulu, jonka myötä Lainakoira ja minä toivotamme levollista joulun aikaa kaikille lukijoille ja erityisesti niille ystävilleni, jotka ovat uuden elämäntilanteen edessä tänä jouluna.
Tänään saadaan nauttia kahden kappaleen verran The Spencer Davis Groupia. Laulaja Steve Winwoodin ääni on klassikko ja biisit sellaisia, joita voi kuunnella edelleen, yli viisikymmentä vuotta julkaisujensa jälkeen.
Ehkä siinä on klassikkojen ydin: mitkä kappaleet kestävät vuosikymmenien yli.
Andrew Lloyd Webberin ja Tim Ricen rockooppera Jesus Christ Superstar nähtiin näyttämöllä ensimmäisen kerran vuonna 1971 ja leffaksi se valmistui vuonna 1973.
Maria Magdalenan kauniin laulun I Don’t Know How To Love Him esitti Yvonne Elliman.
SusuPetal 