Mandalaa ja punontaa

 

Tämän viikon bussimatkat ovat olleet lyhyitä. Aurinko on palannut, kävelen kauppaan, linja-autolla kotiin ostosten kanssa. Laukussani Pirjo Aarnion runokokoelma Mandalaa ja punontaa (Mediapinta, 2017).
Pirjo on koonnut kansiin aamun avauksiaan Facebookista. Lyhyitä, loppusoinnullisia säkeitä tulevasta päivän ohjelmasta, riimejä eilisen tapahtumista. Runot ovat sopivan lyhyitä muutaman minuutin bussimatkaan.

Kokoelma on päiväkirjamainen ja sen takia hyvin henkilökohtainen. Mietin, miten se puhuttelee vieraita lukijoita. Uskon, että kokoelmasta saa eniten irti sellainen lukija, joka tuntee Pirjon, ehkä juuri sellainen, joka on seurannut näitä hänen aamun avauksiaan Facebookissa.

Sunnuntaiaamuna
Talo niin hiljaa
Vain kello seinällä tykyttää
Kisun pehmeistä askeleista
Ei jää ääntäkään
Nahkasohva elää tassun alla
Kuin joku kääntyisi

Pidin eniten runoista, joissa ei ollut loppusointuja. En ole niin riimien ystävä ja mielestäni Pirjon proosallisempi puoli toimii hyvin. Olen lukenut hänen novellikokoelmansa Bostonin punainen hehku ja ehkä odotin tältä runokokoelmalta samanlaista otetta. Arjen fiktiivisyys toimii mielestäni paremmin proosarunona, vaikka samaan aikaan ymmärrän Pirjon päätöstä runoilla riimein. Runot toimivat FB-seinällä, kun lukijoina on Pirjon tuntemia ihmisiä.

Kaipaatko nuoruutta? Minä en.
Mutta olen onnellinen
Että voimia on tallella
Nuoruuden ystäviä tavata
Sanotaan: Koulu antaa eväät elämään
Kolmetoista vuotta pulpettia kulutin
Tärkein muistijälki on kaverit

Kirjan kannessa on kuva Pirjon virkkaamasta upeasta Mandala-matosta, jonka etenemistä seurasin ihastuneena Facebookissa.

Runokokoelma kuuluu Mediapinta-kustantamon Suomi 100 runokirjaa-sarjaan. Itsenäisyytemme juhlavuoden kunniaksi Mediapinta ilmoitti tammikuussa 2017 tarjoavansa kirjoittajille mahdollisuuden julkaista ilmaiseksi oman kirjan. Tarjoukseen tartuttiin innolla, sata ja yli kokoelmaa saapui palvelukustantamoon alta aikayksikön, joten maaliskuussa Mediapinta kertoi julkaisevansa vuoden aikana joka kuukausi 50 runokokoelmaa.

Pirjo myy kirjojaan suoraan, Mandalaa ja punontaa on myynnissä myös verkkokirjakaupoissa, esim. adlibris.

Kirjasto

 

 

Uuden kirjan markkinoiminen on työlästä, olisihan se pitänyt muistaa. Ja kun pitkän linjan kirjailijat, kuten JP Koskinen, tuskailevat vähenevien myyntilukujen takia, niin tällainen pienen ja marginaalisen kustantamon tallissa oleva ihminen ei voi kuin olla tyytyväinen yhdestäkin myydystä teoksesta. Kahdesta. Kolmesta.

Onneksi on kirjastolaitos, josta vielä voi lainata kirjoja, vaikka kaikkea muuta oheistoimintaa alkaa kirjastoissa olla aika pelottavassa määrin. Kirjastot panostavat viihtyvyyteen (niin kuin ei voisi ihan vaan kirjojen parissa, hiljaisuudessa hyllyjen välissä viihtyä!) ja että aina pitäisi olla kivaa, joten järjestetään kirjastossa musiikkiesityksiä, vauvajoogaa, novellikoukkuja jne. Eihän siinä mitään, mutta hiukan on pelko tuolla persuksissa, että kirjastoille käy samoin kuin postille, perustehtävä unohtuu. Toivottavasti ei.
Taidan olla tässäkin asiassa vanhakantainen.

Mutta siis kirjastot, kiitos niistä. Pääkaupunkiseudun Helmet-kirjasto on hankkinut luettavaksi Vanhat poikaystävät. Toivon mukaan muu maa seuraa perässä ja tässä asiassa käännyn nyt tämän blogin lukijoiden puoleen: Vaikka sinulla jo olisi uusin kirjani, tee omaan kirjastoosi hankintaehdotus Vanhoista poikaystävistä. Ehkä joku muukin kotipaikkakunnallasi haluaisi lukea sen. Kun Cara blogissaan kertoi kirjastani, se oli suoraa mainosta ja kommenteista näkee, että mainos tehoaa.

Jos jostain syystä sinulla ei vielä ole Vanhoja poikaystäviä ja huomaat tämän puutteen, myyn edelleen kirjaa signeerauksineen plus mukana tulevine tilaajalahjoineen. Sähköpostilla susupetal@hotmail.com minuun saa yhteyttä.
Kirja on myös myynnissä verkkokirjakaupoissa. Kirjaa saa myös Helsingistä, ihanasta Nide-kirjakaupasta Punavuoressa.

Kirja vieköön, koska olemme sen arvoisia 

Hyväksyntä

 

En muista, koska tajusin, että minun olisi elettävä kehon kestävyyden ehdoilla. Luulen, että siitä on kauan, täytyy olla, mutta eihän ihminen usko, vaikka itse näkee ja kokee. Sitä lyö päätään seinään, vakuuttaa itselleen, että olen niin kuin ennen, vuodet jäytävät muita, ei minua. Olenhan aina ollut multitaskaaja, menneen ja nykyajan aikaansaava tehopakkaus.
Ehkä viime talven aikana vihdoin hyväksyin lopullisesti rajoitteeni kropan suhteen.

Mikään ei tapahdu enää suit-sait-sukkelaan ja sitten seuraavaan suoritukseen. Ei imurointia vasemmalla kädellä, vaan kirkas tieto siitä, että jokaista askelta, jokaista asentoa pitää harkita. Imuroinnin jälkeen vähintään tunti piikkimatolla. Eilen pölyjen pyyhintää, tänään imurointi, ehkä huomenna kylpyhuoneen pesu. Pieninä palasina, hiljaa hyvää tulee.
Älä haravoi, lakaise, luuttua varomattomasti. Laita polvisuojukset, mene konttausasentoon, kun työnnät imurin letkua sohvan ja sängyn alle.
Entinen toimelias, aina valmiiksi saman tien tekevä ihminen on poissa.

Selkäleikkauksesta tulee nyt kesäkuussa kuluneeksi seitsemän vuotta. Sairaalassa minulle sanottiin, että viisikymmentä prosenttia saman leikkauksen läpikäynneistä palaa kahden vuoden sisällä takaisin leikkauspöydälle.
Minä en ole palannut.
Kipuihin ei koskaan totu, mutta nyt tiedän, mitä on tehtävä, kun sattuu liiaksi. Maattava piikkimatolla, venytettävää mutkalle mennyttä selkärankaa, korjattava lantion asentoa mahtavasti eripituisten jalkojen takia. Nostettava hermosärkylääkitystä. Oltava kärsivällinen. Käveltävä, kun selkä sitä vaatii. Levättävä, kun lonkka sitä vaatii.
On downshiftattava.

Olen trendeissä mukana, leppoistan arkeani, käsitykseni yleisestä siisteystasosta on kohtuullistunut vuosien aikana. Olen jättänyt jäähyväiset entiselle minälleni. Totuuden nimessä nämä hyvästit eivät ole olleet helpot, haikeat kyllä ja aikanaan ärisevän katkerat ja kiukkuisetkin. Pettymystä itseensä.

Vielä eivät mummot ohita minua ylämäessä, mutta eiköhän sekin aika ole edessä. Silloin on parasta istahtaa kävelytien laidassa olevalle kivelle (joka on riittävän korkea, että pääsen omin voimin ylös), katseltava marraskuista kuolemaa lehdettömissä puissa, harmaassa ryteikössä.
Kotiin päästyäni nukahdan peiton alle ihanille päiväunille. Hyggeinen elämäni.

 

 

 

Vastamainontaa

 

varustaudun tulevan kesän helteisiin
tutkin karttaa
etsin keitaat

Oulunkylässä olutravintola Jano
heikko ratkaisu
ei täytä vilvoittavaa vaatimusta

pakko päästä janosta
kuivuminen kiristää luomia
näen näkyjä ilman unia

Janoinen lohi Töölössä ei vakuuta

pakko päästä janosta
kuumuus on jo lähellä

 

 

Lyhyttä

Junassa maisema on liikkuvaa kuvaa, uusintaa asemalta toiselle. Löydän istumapaikan kahta koiraa vastapäätä. Musta labradorinnoutaja, vilkkusilmäinen jackrusseli. Lukemisesta ei tule mitään, pakko kehua naiselle hänen koiriaan. Alamme puhua hiljaisessa lähiliikenteen vaunussa, matka sujuu nopeasti ja ennen Helsingin asemaa olen näyttänyt kännykästäni hoitokoirani ja muiden tuttujeni koirien ja kissojen valokuvat.

Kiasman ARS17 koskettaa, ärtymys nousee pintaan. Liikkuvaa kuvaa, multimediaa, joka saa lasiaisista irronneet silmäni särkemään. Liian paljon ärsykkeitä, joten suoriudumme museosta ennätysnopeasti ulos. Arse seitsemäntoista, hoen mielessäni, arse, arse, arse.

Junassa keskityn uuteen kirjailijaan. Itselleni uuteen. Yli kymmeneen vuoteen en ole pystynyt lukemaan kuin pienissä erissä. Nyt siihen on tulossa muutos. Varasin ja hain kirjastosta kirjoja. Tapahtuma, jota en ole kokenut aikoihin. Aikanaan luin mielelläni kirjailijan koko tuotannon, jos kirjailijan sanat puhuttelivat minua. Siispä kokeilumielessä varasin ja hain kirjastosta viisi Petteri Paksuniemen teosta.
Pidän lyhyistä lauseista, dialogista, joka vie tarinaa eteenpäin. Pidän realismista, tarinoista, jotka näen pääni sisällä edetessäni kirjan sivuilla. Paksuniemen teksti täyttää nuo vaatimukseni. Olen lukenut kaksi kirjaa, novellikokoelman Ammattimies ja romaanin Maailman napa. Tässä vaiheessa haluaisin pysäyttää ajan, viipyä tässä hetkessä niin kuin usein käy, kun lukee jotain, minkä ei haluaisi päättyvän.

Kolmas kirja, Kirjailijan kuolema, on laukussa, mutta huomaan olevani liian levoton jälleen. En pysty lukemaan. Kansallismuseon torni on huputettu remontin takia, samaa rakennustyömaata on koko Helsingin keskusta. On rumaa, harmaata. Hetken lohdun tuo julistenäyttely Come to Finland, jossa matkailujulisteet yli sadan vuoden ajalta kertovat, miten Suomea on markkinoitu matkailumaana. Viehätyn väreistä, sommitteluista, fonteista. Mielikuvien myynti on kiehtovaa. Mietin, miten voisin itse markkinoida ja myydä uutta kirjaani tehokkaammin.
En mitenkään. En tule tekemään kirjastovierailuja, en käy kouluissa, en tee mitään, joka vaatii minua olemaan julkisuudessa. Nostan hattua niille, jotka kiertävät ympäri maata kertomassa kirjoistaan ja lukemassa runojaan.

Olla yksityinen tuntuu yleensä hyvältä, mutta kääntöpuolena on se, että usein tunnen, etten ole olemassa. Saan siihen vahvistusta, kun tajuan, että olen ja elän, mutta aika harvoin minulta kysytään, miten voin. Mitä minulle kuuluu?

Kerron. Kuuluu hyvää. Tänä aamuna luin ensimmäisen arvostelun Vanhoista poikaystävistä. Oli hämmentävää huomata, miten tarkkanäköisesti tekstiä (ja minua) oli luettu. En voi kuin kiittää.
Kiitos.

 

Reps <3

 

 

 

 

 

Tyhjän pään syndrooma

 

Viikko täynnä monia, iloisia uutisia. Myös halua jakaa iloaan, siksi haikeutta ja ikävää. Olen kaivannut niitä (jo kuolleita) ihmisiä, joilla oli tapana ottaa yhteyttä vain kysyäkseen mitä kuuluu.
Ilo ja suru ovat niin lähellä toisiaan, ainakin omassa pääkopassani. Tai ehkä tämä on vaan tätä tuttua tyhjyyttä, jota tunnen aina pitkäaikaisten projektien valmistuttua. Luopumista. Niin se varmaan on. Tyhjän pään syndrooma.

 

Poika tuli kotiin! KIITOS kaikille, jotka ovat onnitelleet kirjan julkaisun johdosta ❤  Olen saanut sydämellisiä meilejä ❤ Huomenna on lähdössä postiin kasa tilattuja kirjoja. Mikäli haluat, että sinullekin on tulossa paketti, toimi nyt(susupetal@hotmail.com). Kirjan hinta on 15€ plus postimaksut.
Opus tulee myyntiin myös verkkokirjakauppoihin lähipäivinä.

Ennakkomyynti alkaa nyt!

 

Kirja on tulossa painosta. Uuden kirjani Vanhat poikaystävät ennakkomyynti alkaa nyt.
84 sivua, kovakantinen.
Ennakkotilaajille Käsite tarjoaa kirjan hintaan 15 € plus postituskulut plus signeeraus plus mukana tuleva yllätys.
Postimaksu kotimaahan 2,60 €, Eurooppaan 4,50 €, muut maat 11 €.
Ilmoita ostohalukkuutesi, nimesi ja osoitteesi sähköpostilla joko kustantajalle sliuhto@gmail.com tai Susulle susupetal@hotmail.com. Kerro myös, kenelle kirja omistetaan, jos haluat signeerauksen. Paluupostissa saat tilinumeron, johon maksat kirjan.
Postitus alkaa ensi viikolla.
Käsite-kustantamo/kirjakaupasta sanottua:
”Tämähän on jo Käsite.” (Janne Nummela)

Kiitokset:

Polgaralle, joka jälleen kerran toimi esilukijana ja kommentaattorina.
Samille, joka antoi mahdollisuuden kirjan julkaisemiseen ja joka on kirjoittanut kirjan esipuheen.
Etappisialle, joka kynäili kirjan takakannen tekstin.
Graafiselle suunnittelijalle Loviisa Raussille, jonka käden jälkeä on kansi ja taitto.
Sekä teille kaikille, jotka olette jaksaneet kannustaa minua kaikkien näiden vuosien aikana.

 

 

 

 

Huhtikuun matka

 

Huhtikuu oli merkillinen kuukausi, levollisuus päällimmäisenä tunteena. Olen yrittänyt olla hetkessä, nauttia mitään tapahtumattomista päivistä, päivistä, jolloin on ollut ohjelmaa. Olen onnistunut. Uskallanko uskoa, että ne ajat, jolloin surin menneitä ja murehdin tulevaa, pysyisivät poissa? Onko tämä matka, jota olen tehnyt kohta kymmenen vuotta, vihdoinkin muuttumassa matkaksi, jota haluan? Matka, jossa on hyvä, turvallinen olla.

Pääsiäisenä maalasin ikonin. En ole minkään kirkkokunnan jäsen, en kuulu mihinkään uskonnolliseen yhteisöön. Ikonin tekemisen syy oli Teemakuun haasteessa: kokeile jotain uutta.
Katsoin netistä ikonimaalarin haastattelun, opin, että ikoneita ei signeerata, ikonit siunataan niiden valmistuttua. Jätin siis työn ilman nimeäni, siunausta en tarvitse, työni ei ole pyhä, vaikka oloni sitä maalatessa oli ihmeen harras.

Olen oppinut itsestäni, että hyvin moni uusi asia ahdistaa, pelottaa ja saa minut epävarmaksi. Olen koukussa tuttuun ja turvalliseen, mutta huhtikuun aikana huomasin, että kun oloni on perusturvallinen, uusi ei suista minua raiteiltani. Vuosia tein maalauksia, joihin purin kaiken mustan sisältäni. Ne kuvat ovat matkalaukussa, en ole koskaan julkaissut niitä missään. Se oli pakonomaista toimintaa, joka auttoi hetken ajan pakenemaan ajatuksiaan.
Nyt huhtikuussa käsillä tekeminen on tuntunut vain hyvältä. Jopa uuden tekeminen.

ATC-korttien koko yllätti minut, olen nähnyt niitä kortteja monessa blogissa, mutta en ole koskaan käsittänyt, miten pieniä ne ovat. 64 x 89 mm. Nyt ihmettelen, miten niin pikkuiseen tilaan voi saada mahtumaan niin paljon kaunista. Kokeilin ja tein ensimmäisen korttini. Muistin jälleen, että olen enemmän lankku- kuin koristemaalari, mutta en antanut periksi. Korttia piirtäessäni ajattelin miniatyyreja, joita näin ystävän kanssa pari viikkoa sitten Sinebrychoffin museossa. Uskomattomia taideteoksia. Ehkä pitäisi joskus kokeilla.

Huhtikuun matkan lähestyessä määränpäätään, kokeilin värillisiä, vesiliukoisia grafiittikyniä. Piirsin kaupungin, jossa ei sada räntää, ei tule rakeita. Jossa maa ei ole valkoinen vappuaattona. Tässä kaupungissa on vaihtoasema, astun laiturille auringonpaisteeseen, jään odottamaan junaani. Matka jatkuu.

Kirjan takakannen tekstin kirjoittajasta

 

Kymmenes kirjani ilmestyy Käsitteen julkaisemana toukokuussa. Takakannen tekstin on kirjoittanut myyttinen ja legendaarinen Etappisika, joka esiintyi ennen 2000-luvun puoliväliä muutaman vuoden ajan blogittomana kommentoijana lukuisissa blogeissa. Myöhemmin kommentoinnin lisäksi tuli oma blogi ja sitäkin myöhemmin, vuosikymmenen kallistuessa enempi ehtoolle, Etappisika toimi Satakunnan Kansan blogilukijoissa kohtalaisia reaktioita herättäneenä teräväsanaisena kynäilijänä.
Olen enemmän kuin ylpeä ja iloinen, että Etappi suostui kirjoittamaan tämän tekstin.
(kirja on nyt painossa…)

 klik kuvaa isommaksi