Asemalta asemalla

 

 

Jokin lehtiotsikko väitti, että kesällä on helpompaa laihduttaa kuin talvella. Aurinko kuulema lisää serotoniinin määrää, eikä tee mieli makeaa niin paljon. Juu, en klikannut linkkiä, sillä jutussa ei varmasti olisi kerrottu jatkuvasta jäätelönhimosta, puhumattakaan ihanista kylmistä juomista terasseilla.
Näin ne luulevat huijaavansa meitä, ei mene läpi.
Tarvitsen jäätelöä ja kylmiä juomia ympäri vuoden, ei siinä kelit mitään merkitse.

Vanhoja poikaystäviä on luettu. Omppu kirjoitti kattavan arvostelun kirjasta, kiitos! Olen kotisivuille päivittänyt noita arvosteluja, ostopaikkoja yms. Edullisimmin kirjaa saa tilaamalla sen suoraan minulta.

Omat lukemiset ovat jääneet vähiin, kun netissäkin toimin enemmän klikinsäästäjänä. Odotan pääseväni/ehtiväni/jaksavani etenkin yhden runokokoelman kimppuun, joka odottaa ihan lähellä eli tässä koneella.

Vaan kone jää muutamaksi päiväksi, reissu odottaa. Muistikirja ja kynä laukkuun, asemalta asemalle.

 

 

 

Kesäjatkis 4/4

   Parakissa oli kolme sänkyä, erotettu toisistaan katosta roikkuvilla nuhruisilla kankailla. Kahdessa vuoteessa kuorsattiin, kolmas sänky oli meidän. Mies sytytti pienen yölampun.
– Muuta yösijaa minulla ei ole tarjota, mies sanoi. – Valitettavasti.
– Tämä on ihan hyvä. Minä nukun kohta seisaaltani, vakuutin miehelle ja yritin olla katsomatta epäkutsuvan näköistä sänkyä, jossa näytti olevan ohut patja, vielä ohuempi peitto ja pään painosta painunut tyyny. Menin sänkyyn vaatteet päällä, en osannut tehdä muuta. Mies hymyili, tuli vierelleni.
– Tämä on aika hassua, mies sanoi tuijoteltuamme hetken kattoon heijastuvaa heikkoa valoa.
– Niin on, vastasin ja aloin hihittää. Panin käteni suuni eteen, jotta en herättäisi kuorsaavia kämppiksiä. Mies tarttui käteeni, otti sen huuliltani ja suuteli minua.
– He eivät herää, vaikka tulisi maanjäristys, mies kuiskasi korvaani. – Naura vaan.
Väsymys, matkanteko ja epävarmuus purkautuivat nauruna miehen rintaa vasten. Hän puristi minua lujasti, suuteli hiuksiani, kutitti korviani. Nauruni hiljeni vähitellen, mutta ilo ei väistynyt. Halusin häntä. Riisuin hänen paitansa, katsoin paljasta ihoa, sinisinä kulkevia verisuonia, lampun valossa kimaltavia kultaisia ihokarvoja hänen käsivarsissaan. En ollut koskaan nähnyt mitään niin kaunista. Avasin housujen vetoketjun, liu’utin housut hänen yltään. Hänen reitensä olivat samaan aikaan jäntevät ja pehmeät.
– Miten sinä voit olla merimies? kysyin painaessani pieniä suudelmia hänen iholleen. – Eihän sinulla ole tatuointeja.
– Tatuoinnit eivät kerro mitään, mies vastasi vetäen minut päälleen. – Tärkeämpää on se, mikä ei näy.
Hän avasi selässäni olevan vetoketjun, nosti mekkoni pääni yli. Sängyn kova patja, sängyn kapeus. Sellaisia asioita ei ollut enää.

Aamu oli halju, viluinen. Vastentahtoisesti irtauduin miehestä ja nousin ylös. Toisista sängyistä ei kuulunut enää kuorsausta. Otin repustani peilin, meikit olivat valuneet lähes pois ja pyyhin loput näkymättömiin kosteuspyyhkeellä. Vedettyäni mekon ylleni, huomasin miehen heränneen.
– Vedänkö vetoketjun? hän kysyi.
Istahdin vuoteen laidalle, hänen kosketuksensa oli suloinen ja kipeä.
– Saatatko minut satamaan?

 

Olisin halunnut sanoa niin paljon, kysyä kaikenlaista, mutta aikaa oli liian vähän. Kurkkuani kuristi, kieli tarttui kuivaan kitalakeen. Puristin vain hänen kättään toivoen, ettei minun koskaan tarvitsisi päästää irti.
– Sinä et varmaan tiedä, oletko täällä, kun palaan, mies sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen.
– En…ehkä minä olen. En tiedä, ehkä tämä on hyvä paikka etsiä itseäni. Rouen. Minä…minä haluaisin pitää yhteyttä sinuun, mutta minulla ei ole kännykkää.
– Ei minullakaan. Sinä voit kirjoittaa minulle.
– Kirjoittaa? Miten? Minne?
Pysähdyimme satama-alueen portille. Mies tarttui molempiin käsiini, hymyili.
– Kirjoita minulle kirjeitä, mies sanoi. – Annan sinulle laivan nimen ja niiden satamien nimet, joissa pysähdymme. Saamme aina postimme sieltä. Onko sinulla paperia?
Kaivoin reppuani ja löysin rypistyneen junalippuni. Kynää minulla ei ollut, olin tottunut näppäilemään kännykkään muistettavat asiat.
– Käykö tämä? kysyin ja ojensi miehelle kajalin. – Se on hieman pehmeä kyllä…
Mies kumartui, kirjoitti junalipun täyteen.  Hän kirjoitti myös nimensä.
– Ja kun kirjoitat, kerro minulle osoitteesi, niin vastaan sinulle, mies sanoi ojentaen lipun minulle. – On se osoite sitten täällä tai jossain muualla.
Sen jälkeen ei ollut mitään sanottavaa. Hän puristi minut kerran, lyhyesti syliinsä, suuteli minua ja sitten hän oli poissa. Seisoin kauan portin vieressä, yrittäen nähdä lähtevää laivaa, mutta kyyneleet sumensivat näköni. Vihdoin pyyhin märät poskeni kämmenselkään. Minun oli tämän päivän aikana etsittävä jokin asunto, hotelleihin minulla ei olisi varaa, jos viipyisin Rouenissa kauan. Minun pitäisi myös löytää töitä, jos jäisin Roueniin. Rouen tuntui paikalta, johon voisin jäädä, josta voisin löytää sen, mitä olin lähtenyt etsimään. Itseäni en päässyt pakoon, ei ollut enää järkeä paeta. Asunto, töitä, kyllä.
Mutta ensin minun olisi löydettävä kauppa, josta saisin kirjepaperia ja kunnollisen kynän.

 

(julkaistu Uusi Regina-lehdessä kesäkuussa 2013-click)

Kesäjatkis 3/4

 

   Tarjoilija palasi kantaen tarjotinta. Sain eteeni cafe au lait’n sekä paahdetun kolmioleivän, jonka sisällä oli kinkkua. Ranskani ei siis näköjään ollut ymmärrettävää.
– Merci, sanoin ja päätin unohtaa toiveeni salaatista. Minulla oli liian nälkä. Kahvi oli itse asiassa hyvää, leipä oli liian pieni. Vasta lopettaessani syömisen huomasin miehen jälleen tuijottavan minua. Olin hotkinut ruuan, varmaan kaunis näky. Pyyhin muruset ja maitoviikset paperiliinaan. Hymyilin miehelle, joka nousi ja tuli pöytääni.
– May I?
Hän osoitti tyhjää tuolia, jossa jalkani olivat aikaisemmin levänneet. Nyökkäsin ja huokaisin helpotuksesta. Englanti sujui minulta paljon paremmin kuin ranska.
– Huomasin, kun kävelit tietä pitkin, mies jatkoi englanniksi. – Näytit jotenkin eksyneeltä.
– Tavallaan minä olenkin eksynyt, tai siis, olen matkalla, mutta en tiedä oikein minne. Kuulostaa hassulta, mutta…
– Ei se ole laisinkaan hassua, tiedän tunteen, mies sanoi.
Istuimme hetken aikaa hiljaa. Vilkuilin miestä sivusilmällä. Läheltä katsottuna hän näytti samanlaiselta, nimettömältä. Hänellä ei ollut näkyviä tatuointeja, ei edes syntymämerkkejä. Hän oli täysin erinäköinen kuin ystäväni. Hänen vaatteensa olivat vanhanaikaiset, mutta eivät retroa. Hänessä ei ollut mitään hippiä, ei teknoa. Hän vain oli, enkä kuitenkaan tuntenut oloani vaivaantuneeksi hänen seurassaan.
– Haluatko lasin viiniä?
Nyökkäsin ja mies huusi tarjoilijaa. Hänen äänensä ei ollut käskevä, se vain pyysi kauniisti. Tarjoilija toi kaksi lasia valkoviiniä pöytäämme.
– Tajusin juuri, että minun olisi varmaan pitänyt varata rautatieasemalta joku yöpaikka, siellä olisi kai ollut hotellivarauskeskus.
– Sinä voit nukkua minun luonani, mies sanoi. – Minulla on vuode vielä yhdeksi yöksi.
Kiitin häntä ja päätin olla ajattelematta, mitä tarkoitti vuode vielä yhdeksi yöksi. Tyhjensin lasini, tilasimme toiset. Aurinko oli jo kadonnut, katulamput syttyneet, terassi alkoi täyttyä. Jalkani alkoivat jälleen tuntua kevyiltä, yhtä keveältä kuin pääni. Mies kertoi, että olimme Seinen rannalla, enkä sanonut hänelle, että luulin Seinen sijaitsevan vain Pariisissa. Muutaman lasillisen jälkeen melu kahvilassa alkoi olla niin kova, että mies ehdotti lähtöä. Maksoimme ja lähdimme kulkemaan rantakatua pitkin.
#ufbbitch never know who you meet
U

   Kävelimme Seinen rantaa pitkin monta tuntia. Puhuimme aluksi vähän, mutta jossain vaiheessa mies tarttui käteeni ja puristi sormiani hellästi. Hänen kätensä oli viileä, hänen ihonsa tuntui hyvältä omaani vasten. Halusin suudella häntä.
Kerroin mistä olin tulossa. Kerroin, että olin väsynyt vanhaan elämääni ja halusin muutosta. Kerroin olevani pakomatkalla sekä itsestäni että kaikesta.
– Ja niin päädyit tänne, mies sanoi. – Luuletko, että tämä on paikka, jossa voit aloittaa alusta?
– En tiedä. Helpottaisi varmaan, jos tietäisin mitä etsin. Jotain muuta sen täytyy olla, mutta en tiedä mitä. Tiedän vain, että en jaksa vanhaa elämääni. En jaksa olla joku koko ajan, haluan olla vain minä. Kuulostaa varmaan älyttömältä. En edes tiedä, mitä on olla minä.
– Kyllä sinä löydät sen minän, olen varma siitä. Se, että etsit sitä, on hyvä alku.
– Tiedätkö sinä kuka sinä olet? kysyin. – Istutaan tuolle penkille, en jaksa enää kävellä. Nämä kengät tappavat minut.
Istahdimme penkille, kiskoin kenkäni jaloista ja heiluttelin puutuneita varpaitani.
– Kauniit kengät, mutta varmaan epämukavat jalassa, mies nauroi. – Nuo kengät ovat vanhaa elämääsi. Sinun pitäisi ostaa lenkkarit.
Huokaisin. Mies oli oikeassa.
– Kysyit, tiedänkö kuka olen, mies jatkoi. – En ole varma. Joinain päivinä luulen tietäväni, mutta seuraavana aamuna olen jälleen epävarma. Ehkä minä siksi olen liikkeellä kaiken aikaa. Ehkä minäkin etsin itseäni. En tiedä, ehkä. Huomenna minä lähden jälleen.
Vilu iski kimppuuni. Hyinen, kylmä koura tuntui työntyvän ihoni alle.
– Mihin sinä lähdet? sain kysyttyä, vaikka en halunnutkaan tietää. – Miksi sinun on…
En halunnut jatkaa kysymystäni. Halusin vain päästä pois, nukkumaan jonnekin. Pehmeän, lämpimän peiton alle, näkemään unettomia unia.
– Minulla alkaa pesti huomenna, mies sanoi. – Olen kokkina laivalla. Laiva lähtee aamulla.
– Kuinka kauan sinä olet poissa?
Ääneni kuulosti rauhalliselta, vaikka oikeasti olisin halunnut huutaa ääneen. En ymmärtänyt itseäni, en sitä, miksi täysin tuntemattoman lähtö koski minuun niin kipeästi.
– Kolme kuukautta.
Eli ikuisuus. En halunnut tietää sen enempää. Sanoin, että minun oli kylmä, joten jatkoimme kävelemistä. Mies otti minut kainaloonsa, olin kuolemanväsynyt. Laahustin hänen tukemana eteenpäin, kunnes tulimme jonkinlaiselle teollisuusalueelle. Näin parakkien ja konttien tummat varjot vasten öistä taivasta.

 

 

Kesäjatkis 2/4

   Pakokauhu. Se oli tunne, joka otti minut vastaan laskeutuessani ilmalennon jälkeen maan pinnalla. Seisoin typertyneenä lentokenttäaseman ulkopuolella, enkä tiennyt, mitä tehdä. Olisin halunnut kaivaa kännykän esiin, päivittää Facebookiin: Perillä! Aurinko paistaa, enkä tiedä, mitä nurkan takana odottaa, mais c’est la vie, mes amies   ❤ 
En todellakaan tiennyt, mitä nurkan takana odotti, en edes tiennyt, mihin suuntaan lähtisin. Olin idiootti. Mitä minä tein vieraassa maassa, ilman vähäisintäkään tietoa siitä, minne mennä, missä olivat trendimestat, missä parhaimmat shoppausmahdollisuudet? En voinut googlettaa, en kysyä keneltäkään skypessä.
Katsoin ihmisiä, jotka kävelivät määrätietoisen näköisinä lentokenttäbussiin. Seurasin heitä, yritin saada paniikkini asettumaan. Tunsin itseni samaan aikaan sekä alastomaksi että näkymättömäksi. Kukaan ei tiennyt missä olin, kukaan ei tiennyt mihin päätyisin. Tuntui epämiellyttävältä matkustaa tällä tavalla, ikään kuin anonyymina. Juuri nyt, istuessani bussin takaosassa, olisi ollut hyvä tilaisuus ottaa omakuva kännykällä, ladata se Instaan, Facebookiin, twiitata maagiset sanat: #ufbbitch unfucking beliavable, fuckin unbeliavable.
Linja-autokyyti päätyi suurelle juna-asemalle. Gare Saint-Lazar oli hakattu julkisivun kiveen. Ihmisiä tungeksi joka puolella, minua tönittiin tai ehkä lävitseni yritettiin työntyä, koska olin näkymätön. Olin näkevinäni Lilan kasvot ihmisjoukossa, pakenin syvemmälle asemarakennukseen ja löysin itseni lipunmyyntiautomaatin luota. Automaatti katsoi minua kuin vanhaa ystävää. Sinut minä tunnen, se sanoi. Olisin halunnut halata sitä, se oli häivähdys edellisestä elämästäni. Kosketin näyttöä hellin sormin, valitsin englannin kielen, minua kihelmöi. Seuraava juna lähtisi Roueniin. En tiennyt, missä Rouen oli, eikä sen ollut väliä. Halusin vain jatkaa eteenpäin sinne minne en tiennyt meneväni. Syötin automaatin nauravalle suulle Visa-korttini, ainoan siteeni entiseen elämääni. Automaatti kiitti, luovutti minulle junalipun. Hyvästelin automaatin, se oli saanut minut hetkeksi tuntemaan oloni normaaliksi. Olin tiennyt, mitä tehdä, olin tiennyt kuka olen.

   Junamatka kesti vain vähän yli tunnin. Liian vähän. Matkalla piti olla kauemmin, perille pääsy pelotti. Perillä oleminen ei ollut enää pakenemista, se oli seisahtunutta hetkeä, jolloin pahat ajatukset iskisivät. En halunnut ajatella Lilaa, en menneitä. Halusin uuden elämän, halusin irti vanhan elämän koukuttavista piireistä.
Astuttuani junasta Rouenissa tajusin, etten ollut syönyt mitään Suomesta lähdön jälkeen. Minun oli pakko ruokailla, kaipasin chaj-lattea kauramaidolla, Amaretto-makusiirapin kanssa, halusin suuren itusalaatin eteeni. Minun oli seisahduttava hetkeksi pakomatkallani, etsittävä ruokapaikka. Heitin repun selkääni, aloin kulkea ensimmäistä katua pitkin, joka levittäytyi rautatieasemalta lähdettyäni. Korttelin päässä näin kadun nimikyltin. Rue Jeanne D’Arc. Muistin kuulleeni nimen joskus vielä koulussa ollessani, Jeanne oli ollut ranskalainen…vapaustaistelija? Feministi? Ainakin historiallinen henkilö, muistin jopa nähneeni elokuvan hänestä.
Jatkoin kävelyä, ohitin suuren, vanhalta näyttävän rakennuksen. Historia ei nyt kiinnostanut minua, suuntani oli eteenpäin. Nälkä teki askeleeni samaan aikaan hätäisiksi ja laahustaviksi. En jaksanut enää katsella sivuilleni, näin vain edessäni siintävän jotain kimaltavaa. Kävelin välkettä kohti ja tulin veden äärelle. Vesi näytti joelta, meren yli tuskin rakennettaisiin siltaa. Jatkoin matkaa kohti auringonlaskua. Laahustavat jalkani tekivät täysstopin ensimmäisen katukahvilan kohdalla. Istahdin lähimmälle vapaalle tuolille, jalkani kivistivät ja huomasin kauhukseni, että nilkkani olivat turvonneet. Olisin halunnut nostaa jalat viereiselle tuolille, mutta en tiennyt, olisiko se suotavaa, sallittua, korrektia. Ranskalaiset olivat tyylitietoisia ihmisiä. Vilkaisin ympärilleni, vain tuolirivin toisessa päässä istui joku. Käänsin vieressä olevan istuimen itseeni päin, nostin kivuliaat jalkani sille ja huokaisin syvään.
– Bonsoir, mademoiselle.
Tarjoilija oli hiipinyt luokseni äänettömästi. Hän ei katsonut jalkojani paheksuneena tai sitten en vaan osannut tulkita ranskalaisia ilmeitä.
– Un..une chaj-latte avec oatly et un…une salade, si’l vous plait. Bonsoir.
Ranskani ei todellakaan ollut hääviä, mutta todennäköisesti tein itseni ymmärrettäväksi, sillä tarjoilija poistui. Katsoin tympääntyneenä jalkojani, turvotus oli vanhojen ihmisten vaiva, minulla ei todellakaan olisi pitänyt olla nilkat kuin elefantilla. Jalassani oli eräästä tukholmalaisesta vintage-storesta hankitus piikkikärkiset avokkaat, ehkä ne eivät olleet sopivimmat matkakengät, mutta ne olivat kauniit. Kiskoin kengät pois, pudotin ne terassin lattialle. Status: Kohta juomaa ja syötävää, illemmalla tietenkin ranskalaista samppanjaa. Bonsoir! Päivitykseen kuva herkullisesta salaatista.  Tunsin oloni yksinäiseksi, turvattomaksi. Katsoin ympärilleni ja näin miehen, joka istui tuolirivin toisessa päässä. Hän tuijotti minua. Vedin jalat pois tuolilta, kiskoin tiukan kotelomekkoni enemmän reisieni peitoksi. Hymyilin. Mies vastasi hymyyni, käänsi sitten katseensa takaisin lehteen, joka oli pöydällä hänen edessään. Ilman miehen hymyä en olisi katsonut häntä enää toistamiseen. Hän oli minua ehkä hieman nuorempi, hänessä ei ollut mitään merkillepantavaa. Hänen hiuksensa olivat ruskean värittömät, hänellä ei ollut lävistyksiä, ei korvakoruja, ei mitään. Hän näytti jollain tavalla hyvin paljaalta. Hänen vaatteensakaan eivät kertoneet hänestä mitään. Pitkähihainen ruskea teepaita, farkut. Ei koruja. Tyhjä mies. Paitsi hymynsä suhteen. Siinä oli ollut lämpöä, jotain koskettavaa. Jotain suloista.

Tyhjäpää

 

Toinen osa sarjakuvataiteilija Viivi Rintasen sarjakuvasta perustuen teksteihini on ilmestynyt.

 

 

 

Kesäjatkis 1/4

 

   Tapasin miehen Rouenissa, jonne olin matkustanut pakoon kaikkea. Olin kyllästynyt katu-uskottavuuteen, sosiaaliseen mediaan ja esiintymiseen, siihen maailmaan, jossa elin, jossa ulkonäkö oli kaikki kaikessa, jossa uskottavuus oli kaiken aikaa veitsen terällä. Yksi väärä mielenkiinnon kohde ja sinut pudotettiin piireistä. Virheellinen arviointi, eikä sinulle enää puhuttu, et saanut poskisuudelmia, sinua ei kutsuttu must-tapahtumiin.
Välttääkseni syrjäytetyksi ja unohdetuksi tulemisen suljin tilini Twitterissä ja Facebookissa, poistin itseni linkedinista ja kaikista muista some-pisteistä, joissa olin vuosikausia pitänyt itseäni, osaamistani ja kykyjäni esillä. En halunnut, että minulle kävisi niin kuin Lilalle, joka kiireen takia ei ollut käynyt kolmeen päivään Facebookissa nostamassa peukkua ystäville. Twiittejäkään hän ei lähettänyt, eikä selitys, että hän oli viettänyt viimeiset kaksi vuorokautta isoäitinsä seurassa saattokodissa, auttaneet häntä. Lila bannattiin joka puolella, hänellä ei ollut enää ystäväpiiriä Facebookissa, hänen Twitter-tilinsä seuraajamäärä romahti täydellisesti, eikä hän saanut vastausta meileihinsäkään. Hänen IP-osoitteensa oli estolistojen kärjessä.
Lilan itsemurha havahdutti minut. En ollut koskaan erityisemmin pitänyt hänestä, hänessä oli ärsyttävää teennäisyyttä ja hänellä oli outo, pieni ja kimeä ääni, joka useimmiten kävi kipeästi korviini, jos satuimme osumaan samaan brunssiseuraan. En silti ollut vihannut häntä niin paljon, että olisin peukuttanut hänen kuolemaansa. Tunsin jotain säälin kaltaista laimeaa tunnetta ajatellessani häntä isoäitinsä seurassa, odottaen isoäidin kuolemaa. Hän ei varmaankaan ollut mitenkään valmistautunut mihinkään sellaiseen. Luonnollista kuolemaa ei piireissämme ollut olemassa, ei kuolemista vanhuuteen. Oudiit ja itsemurhat, niitä oli, mutta niistä ei puhuttu.

   Ystäväpiirini unohti Lilan nopeasti, luusereille ja ikäville asioille ei kannattanut suoda paljon energiaa. Jose ja Viivi järjestivät ex tempore- ravintolapäivän ja pääsimme tutustumaan Josen uskomattomien kokkaustaitojen aikaansaannoksiin samaan aikaan, kun Lila haudattiin. Turhat ajatukset sulivat raakahaudutetun munakoison pehmeään makuun. Tanssittuani läpi koko yön, en enää ajatellut Lilaa, muistin hänet vasta pari viikkoa myöhemmin, kun heräsin keskellä yötä painajaiseen. Lila makasi saattohoitovuoteessa, istuin hänen vierellään, kiskoin häntä kädestä, yritin vetää häntä takaisin elämään. Kiskominen ei auttanut, musta sänky nielaisi hänet. Heräsin omaan itkuuni, jouduin ottamaan kolme pamia ennen kuin nukahdin uudestaan. Näky Lilasta tummaan hukkuneena alkoi häiritä ajatuksiani päivälläkin. Olin sitten hotjoogassa tai laitepilateksessa, painajainen Lilasta vainosi minua. Näin Lilan kuolleiden silmien heijastuksen ystävieni tarkkaan, näennäisen huolettomasti tuunattujen hiusten kiillossa. Lilan laihat kädet vilahtivat vintage-kauppojen rekkien takana, Lilan jalat sätkivät chaj-lasissa.
Minun oli paettava, etsittävä itselleni uusi elämä, uusi suunta. Jotain, mikä karkottaisi Lilan mielestäni. Jotain, minkä avulla voisin selviytyä tilanteesta lähtijänä, enkä päätyä sellaiseksi, joka hylätään. Tokio, New York, Barcelona ja muut paikat olivat so not, en halunnut törmätä pakomatkallani tuttuihin. Pariisi oli ensimmäinen kohde, johon sain matkaliput noiden must see and did it-kohteiden jälkeen. Ostin lentolipun, maksoin lentomaksun Maan ystäville hiljentääkseni omatuntoni, suljin kaikki some-tilini, teippasin webcamin umpeen, katkaisin skypen, nettiyhteyteni. Annoin tablettini ja tietokoneeni romanialaiselle kerjäläisnaiselle, joka istui rautatieaseman edessä. Koneet olivat Burberry-paperikassissa ja ennen kuin ehdin lähteä pois paikalta, kerjäläinen oli kaivanut antamani tavarat esille. Hänen kiljahduksensa sai lähettyvillä olevat ihmiset ottamaan mobiilinsa esiin. Uskon, että nainen on tällä hetkellä katsotuin kerjäläinen youtubessa. Jotkut ihmiset luulivat, että kyseessä on flash mob ja he ryntäsivät antamaan omaa elektroniikkaansa asema-aukiolla oleville kerjäläisille, katusoittajille ja feissaajille.
Painoin pääni vasten lentokenttäbussin viileää ikkunaa, suljin silmäni entiselle elämälleni ja lähdin Ranskaan.

 

 

 

Helluntai tulee, oletko valmis?

 

    

Heilatta helluntaina?!!!??? Ehei, tilaa tänään Vanhoja poikaystäviä, niin tilanne korjaantuu. Ja jos pojat eivät kiinnosta, kokoelmasta löytyy myös nainen, joka tanssii vain sinulle.

Vain tänään saat kirjan hintaan 15€ , sisältää postituskulut, sisältää tilaajalahjan, sisältää signeerauksen.

Lukijakommentteja kirjasta:

”…. sisältö oli hyvin jaksoteltu ja alun lempeämmät säkeet lievensivät sopivasti loppupuolen järkytyksiä…”

”…mehukasta ja yllättävää luettavaa…”

”…olen lukenut NAUTISKELLEN…”

Ota yhteyttä sähköpostilla susupetal@hotmail.com

 

 

 

 

 

Viime viikolla

 

Istun ystävän kanssa Haartmanin sairaalan psykiatrisessa päivystyksessä. Ilmoittautumisessa olen kertonut olevani huolissani ystävästäni, hänen pitkään jatkunut masennuksensa ei ole helpottanut lääkityksestä ja terapiasta (itse maksettu) huolimatta. Itsetuhoiset ajatukset ovat vahvoja.
Edellämme on kuulema kolme asiakasta, ei pitäisi kestää kauan. Olemme etsiytyneet rauhalliseen nurkkaan, kulman takana on hissit, joista kuuluva ääni ”menossa ylös”, ”menossa alas” aina hissien ovien avautuessa alkaa ottaa hermoihin. Mainitsen asiasta ystävälleni, hän ei ole kiinnittänyt ääniin huomiota. Hänen kaikki voimansa menevät koossa pysymiseen.

Oma, pitkä asiakkuuteni psykiatristen palvelujen piirissä nousee mieleen. Muistan hämärästi, miten terapeuttini vei minut Auroran päivystykseen, olin vuorokauden tarkkailussa, sen jälkeen kolmeksi viikoksi osastolle.
Lukuisia psykiatrisia päiväsairaalajaksoja muutaman vuoden ajan. 2014 oloni oli sen verran vakiintunut kohtuullisen puolelle, että minut kirjattiin ulos psykiatriselta poliklinikalta. Ainahan sinne pääsisi takaisin, jos olisi tarvetta.
Lääkitys siirrettiin omalääkärille terveyskeskukseen. Soitin terveydenhoitajalle, kysyin, olisiko omalääkärin tarpeen nähdä minua, ihan noin tulevien reseptien uusimisen ja tarkistamisen kannalta. Ei kuulema ollut tarvetta, enkä ole omalääkäriä tavannut näissä merkeissä kertaakaan.

Olemme odottaneet tunnin. Mieshoitaja käy pahoittelemassa ruuhkaa, nyökkäämme tyynenä, eihän tässä muuta voi. Ystävä itkee, puhuu, vajoaa ajatuksiinsa.

2015 lähipiirini ehdotti minulle yhteyden ottamista lääkäriin. Olin heidän mielestään hypomaaninen ja tottahan se oli. En syönyt, en nukkunut, rahaa kului enemmän kuin saldo antoi myöden. Pää oli pakahtua loistavista ideoista. Sain akuuttiajan terveyskeskuslääkärin vastaanotolle. Hän kirjoitti minulle lähetteen psykiatriselle poliklinikalle. Kävin arviointityöryhmän puheilla muutaman päivän päästä, olin sen arvion mukaan koostunut, en psykoottinen, joten ei ollut mitään syytä ottaa minua takaisin kirjoille. Sain ohjeeksi, että jos tulee itsetuhoisia ajatuksia, minun pitäisi mennä päivystykseen. Lääkitykseni katsottiin sopivaksi. Terveysaseman psykiatrisen sairaanhoitajan luona kävin kolme kertaa, samaan aikaan aloitin käynnit vanhan terapeuttini luona maksaen vastaanottoajoista itse.
Olen toistuvien vakavien masennusjaksojen takia työkyvyttömyyseläkkeellä, olen saanut Kelan tukemaa terapiaa. Minusta ei tule tuottavaa ja työkykyistä enää millään konsteilla. Kyllä, otan yhteyttä, kun itsemurha-ajatuksiltani sitten joskus maltan.

Ja nyt istumme täällä ystäväni kanssa. Hänellä on sama tilanne kuin minulla aikanaan. Haluan, että hän pääsee sisälle sairaalaan, saa syödäkseen, saa nukkuakseen turvallisessa paikassa, saa lääkityksensä kuntoon, pääsee itsemurha-ajatuksistaan, pääsee kunnallisten palvelujen piiriin.

Puolentoista tunnin kuluttua mieshoitaja kutsuu meidät huoneeseensa. Hän on rauhallinen, keskittynyt ystävääni, kuuntelee. Hän selostaa vaihtoehtoja: sairaalajakso tai kolmannen sektorin palveluiden piiriin. Hän sanoo konsultoivansa lääkäriä, soittaa tälle. Haartmanin ja Malmin sairaalan psykiatrisessa päivityksessä on yksi yhteinen lääkäri, joka juuri nyt on Malmilla. Hoitaja selostaa tilanteen, kuuntelee lääkäriä. Puhelun päätyttyä hoitaja kertoo: lääkärin mielestä sairaalahoidolle ei ole tarvetta.

Tässä vaiheessa näen punaista, mieleeni tulevat Kelan lääkärit, jotka tekevät päätökset papereiden perusteella. Olemme samassa tilanteessa. Joku, näkemättä ystävääni, tietää, miten ”oikeita” ja ”vaarallisia” hänen itsetuhoiset ajatuksensa ovat. Ystävä saa ensiavuksi muutaman Ketipinorin, jospa nukkuisi niiden avulla paremmin. Määrä ei riitä tappamaan häntä. Hän saa ohjeet soittaa Mielenterveysseuran SOS-palveluun, siellä voi käydä puhumassa. Hänen kannattaa myös ottaa yhteyttä terveysaseman psykiatriseen sairaanhoitajaan ja yrittää saada sinne aika.

Haartmanin sairaanhoitaja on mukava, hän on vain sanansaattaja. Hänen on kohdattava ihmiset, kerrottava heille nämä asiat. Koiran virka. Koiran virka on myös sillä yhdellä lääkärillä, jonka vastuuksi on annettu kahden sairaalan psykiatrinen päivystys Helsingissä. En syytä heitä. Säästöt, organisaatiomuutokset, yrityselämän tunnusluvut on tuotu terveydenhoitoon. Suoritteet, tehokkuus ja järjettömät uudistukset tappavat kohta niin työntekijät kuin asiakkaatkin. Tehokasta saattohoitoa.

Entä ystäväni? Hän on hengissä. Vielä.
Mistä se lääkäri tiesi!

 

Mandalaa ja punontaa

 

Tämän viikon bussimatkat ovat olleet lyhyitä. Aurinko on palannut, kävelen kauppaan, linja-autolla kotiin ostosten kanssa. Laukussani Pirjo Aarnion runokokoelma Mandalaa ja punontaa (Mediapinta, 2017).
Pirjo on koonnut kansiin aamun avauksiaan Facebookista. Lyhyitä, loppusoinnullisia säkeitä tulevasta päivän ohjelmasta, riimejä eilisen tapahtumista. Runot ovat sopivan lyhyitä muutaman minuutin bussimatkaan.

Kokoelma on päiväkirjamainen ja sen takia hyvin henkilökohtainen. Mietin, miten se puhuttelee vieraita lukijoita. Uskon, että kokoelmasta saa eniten irti sellainen lukija, joka tuntee Pirjon, ehkä juuri sellainen, joka on seurannut näitä hänen aamun avauksiaan Facebookissa.

Sunnuntaiaamuna
Talo niin hiljaa
Vain kello seinällä tykyttää
Kisun pehmeistä askeleista
Ei jää ääntäkään
Nahkasohva elää tassun alla
Kuin joku kääntyisi

Pidin eniten runoista, joissa ei ollut loppusointuja. En ole niin riimien ystävä ja mielestäni Pirjon proosallisempi puoli toimii hyvin. Olen lukenut hänen novellikokoelmansa Bostonin punainen hehku ja ehkä odotin tältä runokokoelmalta samanlaista otetta. Arjen fiktiivisyys toimii mielestäni paremmin proosarunona, vaikka samaan aikaan ymmärrän Pirjon päätöstä runoilla riimein. Runot toimivat FB-seinällä, kun lukijoina on Pirjon tuntemia ihmisiä.

Kaipaatko nuoruutta? Minä en.
Mutta olen onnellinen
Että voimia on tallella
Nuoruuden ystäviä tavata
Sanotaan: Koulu antaa eväät elämään
Kolmetoista vuotta pulpettia kulutin
Tärkein muistijälki on kaverit

Kirjan kannessa on kuva Pirjon virkkaamasta upeasta Mandala-matosta, jonka etenemistä seurasin ihastuneena Facebookissa.

Runokokoelma kuuluu Mediapinta-kustantamon Suomi 100 runokirjaa-sarjaan. Itsenäisyytemme juhlavuoden kunniaksi Mediapinta ilmoitti tammikuussa 2017 tarjoavansa kirjoittajille mahdollisuuden julkaista ilmaiseksi oman kirjan. Tarjoukseen tartuttiin innolla, sata ja yli kokoelmaa saapui palvelukustantamoon alta aikayksikön, joten maaliskuussa Mediapinta kertoi julkaisevansa vuoden aikana joka kuukausi 50 runokokoelmaa.

Pirjo myy kirjojaan suoraan, Mandalaa ja punontaa on myynnissä myös verkkokirjakaupoissa, esim. adlibris.

Kirjasto

 

 

Uuden kirjan markkinoiminen on työlästä, olisihan se pitänyt muistaa. Ja kun pitkän linjan kirjailijat, kuten JP Koskinen, tuskailevat vähenevien myyntilukujen takia, niin tällainen pienen ja marginaalisen kustantamon tallissa oleva ihminen ei voi kuin olla tyytyväinen yhdestäkin myydystä teoksesta. Kahdesta. Kolmesta.

Onneksi on kirjastolaitos, josta vielä voi lainata kirjoja, vaikka kaikkea muuta oheistoimintaa alkaa kirjastoissa olla aika pelottavassa määrin. Kirjastot panostavat viihtyvyyteen (niin kuin ei voisi ihan vaan kirjojen parissa, hiljaisuudessa hyllyjen välissä viihtyä!) ja että aina pitäisi olla kivaa, joten järjestetään kirjastossa musiikkiesityksiä, vauvajoogaa, novellikoukkuja jne. Eihän siinä mitään, mutta hiukan on pelko tuolla persuksissa, että kirjastoille käy samoin kuin postille, perustehtävä unohtuu. Toivottavasti ei.
Taidan olla tässäkin asiassa vanhakantainen.

Mutta siis kirjastot, kiitos niistä. Pääkaupunkiseudun Helmet-kirjasto on hankkinut luettavaksi Vanhat poikaystävät. Toivon mukaan muu maa seuraa perässä ja tässä asiassa käännyn nyt tämän blogin lukijoiden puoleen: Vaikka sinulla jo olisi uusin kirjani, tee omaan kirjastoosi hankintaehdotus Vanhoista poikaystävistä. Ehkä joku muukin kotipaikkakunnallasi haluaisi lukea sen. Kun Cara blogissaan kertoi kirjastani, se oli suoraa mainosta ja kommenteista näkee, että mainos tehoaa.

Jos jostain syystä sinulla ei vielä ole Vanhoja poikaystäviä ja huomaat tämän puutteen, myyn edelleen kirjaa signeerauksineen plus mukana tulevine tilaajalahjoineen. Sähköpostilla susupetal@hotmail.com minuun saa yhteyttä.
Kirja on myös myynnissä verkkokirjakaupoissa. Kirjaa saa myös Helsingistä, ihanasta Nide-kirjakaupasta Punavuoressa.

Kirja vieköön, koska olemme sen arvoisia