Kesän alku

 

Punaisessa mummonmökissä aurinkoisia päiviä. Lauantainen myrsky katkaisee sähköt vain tunniksi, olemme varautuneet kynttilöin. Kuuntelemme sadetta, pimeys on täydellisyys, jota salamat puhkovat.

Helsinkiin palatessamme näemme, miten mökki jäi sittenkin myrskyn laitamille. Tiet ja kadut ovat täynnä oksia, tienvarsille on nostettu kaatuneita puita. Raivauskalustoa näkyy yhä enemmän, mitä lähemmäksi kotia pääsemme. Keltaisella muovinauhalla suljettuja kulkuteitä, sateen muovaamia kuvioita kävelyteiden hiekassa. Taloyhtiön piha on säästynyt, tyhjennän parvekkeen risuista ja lehdistä.

Pesen hiostavien kesäpäivien kastamia vaatteita, puran kassin vain osittain. Huomenna palaan valtatielle. Toisinaan kesä alkaa myöhään. Pysyn mukana.


Moista aikaa, aikamoista

 

Huomaan tehneeni matkaa kaiken kesää. Kodin muuttaminen yhden naisen asuttavaksi, tavaroiden lajittelu, poisheittäminen ja säästäminen ovat vieneet ajatukset menneisiin vuosiin.
Isän kuolemasta tulee syksyllä kolme vuotta, äidin kuolemasta jo 29 vuotta. Olen katsonut vanhoja valokuvia, äidin kirjoittamia laulujen sanoja mustakantisissa vihoissa. Miettinyt tunnesiteitä, jotka syntyvät esineisiin. Pakannut omat maalaukseni ja vienyt ne varastoon. Ne saavat olla siellä nyt, mutta jossain vaiheessa olen ajatellut tuhota ne. En halua, että ne muodostuvat jälkeläisille ristiriidaksi, ettei heidän tarvitse miettiä voiko niitä heittää pois, pitääkö ne säilyttää, mitä ihmettä niille oikein tehdään.

Aamulla isä makaa rollaattorin päällä,
linkkuveitsenä selällään. Oven pielessä veri  jatkaa hyytymistään,
punainen tapetti, tahmea jalkalista.
Der Tote ist Tot ist Tot ist Tot.
Tot.
Totta.
O mein Papa.
En näe enää isää.
(6.11.2014)

Löysin alkuperäiset piirustukset, jotka tein ollessani suljetulla, ne samat, jotka laitoin Sairaalapäiväkirjaan. Ne työt ovat olleet seitsemän vuotta muovipussissa. On pakko ajatella aikaa, joka ilmiönä on ikuinen mysteeri. Toisinaan kaikesta on niin kauan, kun samaan aikaan ne kaukaiset ajat voivat vyöryä ylle hetkessä. Olen muutenkin miettinyt niitä viikkoja, jotka vietin suljetulla, sillä Viivi on piirtämässä kolmatta ja viimeistä osaa tarinastani Hulluussarjakuviin. Ensimmäisessä osassa tein matkaa mustuuteen, toisessa elin tyhjyyttä lähikaupassa. Kolmannen osan työstäminen on ollut yllättävän rankkaa, huomaan, että edelleen on aikoja, joita en halua muistaa. Sairaalajaksoa edeltävä kaksi vuotta ilman minkäänlaista mielihyvän tunnetta, ilman oikeastaan mitään tunteita. Elämä ihmiskuorena.

Ystävä kertoo, että hän ei enää puhu masennuksesta, hän käyttää sanaa depressio. Masennus on sanana muuttunut jokapäiväiseksi. Ihmiset ovat ”masentuneita”, kun aamulla ei aurinko paista, mutta onneksi iltapäivällä ”masennus” menee ohi, kun pilvet väistyvät. Ihmeparantuminen.
(13.7.2017)

Aika. En vaan käsitä sitä. On kohta viisi vuotta siitä, kun pidin ensimmäisen näyttelyni. Vain viisi vuotta. Olin eilen uuden Mellarin avajaisissa Mellunmäessä. Minut oli pyydetty paikalle, jotta katsoisin, voisiko väliaikaista asukastilaa käyttää myös näyttelytilana. Katsoin seiniä, jotka eivät sovellu tauluille, ja muistin sen epävarmuuden ja häpeän, jota koin valmistellessani ensimmäistä näyttelyäni. Kaiken sen kirjoitin silloin julkiseksi blogin näyttelypäiväkirjassa. Onneksi tein niin, onneksi selvisin siitä, onneksi pidin sen näyttelyn, sillä niissä tauluissa oli ensimmäisen kerran väriä monen mustan vuoden jälkeen.

Varasin keväällä näyttelytilan. Meni kuukausi, aloin voida jälleen huonosti. Niin monta kertaa olen pudonnut, ajanut seinää päin, vaipunut pinnan alle. Unohdin näyttelyasian, kunnes näyttelytilan vahvistaminen tuli ajankohtaiseksi. Muutaman päivän koetin etsiä syitä luopumiseen. En osaa, ihan turhaa, en kuitenkaan jaksa, olen hullu, kun edes suunnittelen mitään näyttelyä.
Muistin jälleen kerran, että kukaan muu ei kyseenalaista minua kuin minä itse. Kukaan muu ei rankaise minua kuin minä itse.
Kukaan muu ei voi toteuttaa unelmaani kuin minä itse. Vahvistin tilavarauksen.
(28.8.2012)

Tämä kesä, joka jatkuu edelleen. Olen tehnyt pitkän matkan. Menneeseen palaaminen ei ole tällä kertaa ikääntymisen mukanaan tuomaa nostalgiaa. Toistuvat vakavat masennusjaksot ovat saaneet aikaan sen, että ei kykene näkemään tulevaan. Seuraava päivä on mahdoton, sietämätön ja luotaantyöntävä ajatus.
Nuo kuopan pohjalla vietetyt ajanjaksot ovat jättäneet jälkensä ajatusmalleihini. Ei ole tulevaa, mutta juuri tällä hetkellä se ajatus ei tunnu pahalta, sillä kaiken näiden vuosien rääkin jälkeen olen huomannut, että on tämä hetki, joka on nyt.
Nyt ei tunnu pahalta.
Tällä hetkellä.
Olen saanut laitettua menneen kaappeihin, laatikoihin, varastoon, kaatopaikalle ja kierrätyskeskukseen. Tämä matka alkaa olla ohi. Kaipaan oikeille kiskoille, tien päälle. Haluan vauhtia, joka ravistaa pölyt hiuksista, huuhtelee ihon sileäksi. Kaipaan merituulta, järven tuoksua.
On avattava ovi. Tänään pystyn siihen. Huomista en ajattele.

 

 

 

 

Asioita, joita ei kannata kokeilla kotona

 

Aivastaa suu täynnä näkkileipää läppäri sylissä. Tulos: klassikkokamaa.

Leikata pientä voideputkiloa auki ja arvioida, että saksien terät ovat niin lyhyet, että mahtuvat kämmeneen. Eivät mahdu. Tulos: leikattua putkiloa ja lihaa.

Nostaa täyspuista lipastoa ottamatta laatikoita pois. Tulos: turvonnut ja musta jalkapöytä.

Kuvitella ylettyvänsä varpaillaan tuolilla seisten kiinnittämään lamppua kattoon. Yletys ookoo, varpailla pysyminen ei. Tulos: kauhun tasapaino.

Luulla, että kaksinkertaiseksi taitettu pannulappu suojaa käpälää palamiselta, kun ottaa pakastepizzan uunista. Ei suojaa. Tulos: saksilla leikattu käsi säilyy, toinen käsi ei.

Hei-hei heinäkuu

Tänä aamuna sytytin kynttilän, turha tapella pimeyttä vastaan. Elokuun pehmeät, samettisen mustat illat alkavat jo aamusta.

Kodin tyhjentäminen turhista tavaroista on vienyt huomioni niin, etten muista nähneeni omenapuiden kukkivan. Syreenipensaat ovat onneksi ikkunan alla, niiden tuoksun olen tuntenut. Omenapuun kukat palasivat aikanaan takaisin viisi vuotta sitten, ennen sitä oli monta vuotta, jolloin näin vain sisälleni ja koska siellä ei ollut mitään hyvää löydettävissä, lopetin katselemisen. Unianikaan en nähnyt. 

Nyt tiedän omenapuiden kukkineen. Tiedän kesän edenneen, elokuun ottavan ensi askeleitaan. Mainokset kertovat koulujen kohta alkavan. Mikä onni, ettei minkäänlainen koulutie enää kutsu. Koulu ja opiskeleminen olivat välttämätön pakko aikanaan, olen aina ollut laiska opettelemaan sellaisia uusia asioita, jotka eivät todellakaan kiinnosta. Olen huomannut vanhetessani ja viisastuessani, että ylipäänsä kiinnostavien asioiden määrä vähenee vuosi vuodelta.

Heinäkuussa oli kuitenkin jonkin uuden aika. Osallistuin kirjabloggaajien Runokävelyyn Runon ja suven päivänä, Eino Leinon päivänä. Sadehatun noston arvoinen asia, vielä muutama vuosi sitten en olisi pystynyt olemaan ventovieraiden ihmisten seurassa kaupungin keskustassa. Kävelyn ideana oli kiertää runoilijoiden patsailla, lukea kyseisen runoilijan ja muita valitsemiaan runoja. Minä en tietenkään lukenut mitään, niin terveeksi en tule koskaan tuntemaan itseäni. Siirtymisten aikana puhuimme runoista ja etenkin säästä, tämän kesän kaikkia yhdistävästä puheenaiheesta.
Muutkin    ovat    kirjoittaneet    kävelystä. 

Runoteema jatkuu elokuussa, elokuu on Runokuu. Paljon ohjelmaa, johon en aio osallistua, mutta osallistukaa te, jotka ette ahdistu väentungoksessa. Poesia järjestää pop up-kirjakaupan tapahtuman aikana Kansallisteatterin Lavaklubilla. Myynnissä on myös Käsitteen julkaisemat kirjat eli Sami Liuhdon Heroiini ja omani, Vanhat poikaystävät. Takkutukka kirjoitti juuri tänä aamuna blogissaan tuosta kokoelmastani.

Elokuu ja sataa. Mikä ihana syy olla menemättä ulos. Tiedän näkemättäkin, että pietaryrtit ovat vallanneet maiseman.
Kaunista.

 

Hellittämätön

 

silmät näkevät liikaa
luomienkin takana silmittömän äänekästä
väsymisen huomaa
ihon alle työntyvistä ärsykkeistä
alku paniikille
kasvualusta ahdistukselle
kadehdin korvakuulokkeissa kulkevia
omassa musiikissaan eteneviä
rytmissä tahdissa turvassa

en koskaan voisi peittää korviani
murehdin liikaa pelkään samoin
en kuulisi varoituksia en avunhuutoja
oltava valmis tarkkaavainen reaktiokyky huipussa
mitä tahansa voi tapahtua
kirvesmurhaaja selän takana
harkitsematon askel autotielle
luotan muiden varoituksiin
aina valppaana
mummon murtuvan lonkan rusahdus
on kuultava

säpsähdykset tulevat uniin
enkä enää muista mikä on todellista

 

 

 

Jossain aurinko laskee

 

En ole vuosiin pysynyt näin paikallani. On kesä, ei kesämatkoja. Mökkirannat ovat näkemättä, rantavedet kahlaamatta, aurinko laskee vastapäisen talon taakse. Kesäkaupungin tapahtumat ovat jääneet kokematta.

Olen väsynyt. Haluan vain olla sohvalla, nyhertää ikuisia käsitöitäni, mennä nukkumaan ajoissa, herätä omassa sängyssäni. Mieliala on hyvä, tämä ei ole masennusta, ei mitään sellaista. Tunnen itseni vaan ikäisekseni. Uusi kokemus minulle ja ehkä siksi olen pysynyt paikoillani, kuulostellut tätä outoa olotilaa, huomioinut kropan joka ikisen muutoksen, säryn ja kivun. Ymmärtänyt, että en vaan jaksa enää samalla tavalla kuin ennen.

Harmittaa. Kyllä. Kaipaan kävelemistä, tuota ainoaa liikunnan muotoa, johon olen pystynyt. Olen jättänyt jäähyväiset niin monelle tavalle liikkua vuosien aikana, pitänyt kynsin ja hampain kiinni kävelystä. En halua menettää sitä. En halua tulla riippuvaiseksi muista ihmisistä, kukapa haluaisi. Aikanaan terapiassa jouduin opettelemaan avun pyytämistä, ihan järkyttävän vaikea tehtävä. Tappelin tätä älytöntä kotitehtävää vastaan viikkoja, kunnes alkoi nolottaa. Tuskin kehtasin enää mennä terapeutin luo. Tekemättömät läksyt hävettivät, olenhan aina ollut enemmän kuin suorittaja.

Annoin periksi, pyysin palvelusta (voileivän tekeminen…!), eikä tullut maailmanloppua. Tuli voileipä.

Viime kuukausien aikana olen miettinyt, mitä hyötyä siitä oli, että opin pyytämään apua. Ei mitään. Voileivän sain silloin vuosia sitten, mutta en muuta. Huomaan uskovani edelleen ihmisiin, mikään muu ei voi selittää tätä pettymyksen tunnetta.

Tänään lähden kävelemään. Kaipaan liikuntaa. Kaipaan myös matkalle, vaikka sohvakin kutsuu. Ehkä ensi viikolla nousen bussiin tai junaan, näen jossain auringonlaskun veden yllä.

 

 

Birgitta Björn: Onnellisesti perille

 

Birgitta Björnin matkakertomus Onnellisesti perille, alanimeltään Kävelyn alkeet Santiago de Compostelaan, on lukunautinto. Kirjan takakannessa kirjoittaja kertoo ajatuksesta, joka vähitellen muuttuu päähänpinttymäksi: on pakko päästä kävelemään Espanjaan, on nähtävä ja koettava pyhiinvaellusreitti Santiago de Compostelaan.


”Kaikki todennäköisyydet ovat matkaa vastaan, sillä vain kerran hän on kävellyt yhtäjaksoisesti 15 kilometriä.”

Alkusanoissa Birgitta kertoo itsestään: ”…olen heikkoharteinen…vaihtelevia vaivoja muuallakin kuin joka paikassa…sosiaalisuus on vaistopakkani heikoin lenkki…jonkin verran vessasiisteysintoilija…varsin ötökkäkammoinen…”

Kirjan taitto on selkeä. Vasemmalla puolella on tietoa päivämatkasta, yöpymispaikoista, säätilasta. Oikealla puolella Birgitta kertoo kokemuksistaan aihealueittain, esim. yöpaikan varaaminen, vessat, asuinkaverit, kuka mistäkin syystä on matkalla jne.

Kirjan upeat ja värikylläiset kuvat on ottanut Ari Rosenberg.

Pidän Birgitan tavasta kirjoittaa. Myös kuvataiteellisesti lahjakkaana hän kirjoittaa hyvin visuaalisesti, matkalla on helppoa ja mukavaa pysyä vauhdissa mukana.

Eniten kirjassa kiehtoi eri pyhiinvaeltajien syyt lähteä matkaan. Pakanana oleminen ei todellakaan ole mikään syy jäädä kotiin. Birgitta kirjoittaa, että matkan aikana herkistyy tietenkin kuuntelemaan itseään, mutta myös kanssakulkijoitaan. Oppii kuulemaan, näkemään ja tuntemaan, kuka haluaa olla yksin, kuka kaipaa seuraa. Oppii antamaan apua, oppii arvostamaan muita, huomaa saavansa apua ja tukea.
Tuollainen herkistyminen riittää mielestäni kenelle tahansa syyksi lähteä matkaan.

Vanhana kävelijänä näin itseni usein viljavien peltojen ja hehkuvien kukkaniittyjen keskellä kulkemassa Birgitan ja muiden kävelijöiden kanssa. Tosin epätasainen maasto olisi varmaan saanut minut tekemään U-käännöksen heti alussa. Pitkien kävelyjen aika on valitettavasti ohi kohdallani.
Onneksi on kirjoja, jotka tuovat uusia paikkoja koettavakseni. Onneksi voin myös kotona ollessani ja pienempiä matkoja tehdessäni oppia itsestäni ja myös muista ihmisistä asioita, jotka on hyvä tietää.

Birgitan kirjaan liittyvässä blogissa on Birgitan luonnoksia ja piirustuksia matkan varrelta. Ne nähdessäni aloin toivoa uutta, toisenlaista kirjaa tästä pyhiinvaelluksesta. Kirja olisi enemmän päiväkirjanomainen, vähemmän opaskirjan oloinen. Haluaisin lukea enemmän ajatuksista, joita käy läpi tällaisen rankan kävelyn aikana. Omien tunteiden peilaamista maisemaan ja päinvastoin, kuvituksena Birgitan upeat piirustukset.

Onnellisesti perille-kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin myös Leena Lumi, pappilanmummo ja Kinttupolut. Kirjaa on hankittu kirjastoihin todella hyvin ympäri Suomen ja tietenkin myös verkkokirjakaupoista voi ostaa omansa, esim. Adlibris. Suosittelen! Viehättävä, sympaattinen kirja ja ne vessahommatkin sujuivat loppujen lopuksi hyvin.

Birgitta Björn
Onnellisesti perille
BoD 2017
ISBN: 9789523396906
104 sivua

 

 

Esther Helmiä: Surun tie

 

Suru ei kysy lupaa tulla. Runoissani kuljen matkaa surun viedessä huomiseen. Nämä sanat ovat minun suruni.

Näin lukee Esther Helmiän runokirjan Surun tie takakannessa. Kokoelman runot ovat syntyneet vuoden aikana, surutyönä äidin kuoltua. Runot ovat henkilökohtaisia, mutta samaan aikaan yleisiä, sillä jokainen, joka on kokenut läheisen, rakkaan ihmisen kuoleman, tunnistaa surussa itsensä.

Suru ei todellakaan pyydä lupaa muuttaa asuinkumppaniksi. Ei auta, vaikka kieltäisi, vaikka vihaisi, vaikka yrittäisi kääntää selkänsä. Suru ei jätä.

Ole vahva
en ole
Anna ajan tehdä tehtävänsä
en anna

Suru lamauttaa surijan. Keskittymiskyky katoaa ajatusten pyöriessä kehää. Kaikki tuntuu turhalta, merkityksettömältä. Kaikki voima menee siihen, että pystyy hengittämään.

Mihin hävisivät tähdet
mihin luovuuteni helmet

Veit myös kirjaimet
vääristit värini

Mitä sain tilalle
kuristavan otteen

Suru ei ole vain muistoissa ja tunteissa. Suru näkyy huoneissa.

Villasukat sinisen kirjavat
nykerönä sänkysi edessä
kuin jalkasi vielä niissä

Aika, se jota vihaa, jonka parantavaan ja armolliseen voimaan ei halua uskoa, tekee kuitenkin tehtäväänsä. Suru muuttaa muotoaan, vaikkakin usein aivan liian hitaasti. Vähitellen sanat palaavat, värit maailmaan, huomaa kesän saapuneen, ajan kuluneen.

Kirjoitan sinut minuun

Estherin runot tulevat lähelle, työntyvät lukijan ihon alla, nostavat mieleen omat itkut.

Kun suru vielä tulee kylään
annan sille tilaa
Se jää vain hetkeksi
tänään tiedän sen

Mutta muistosi ovat aina

Surun tie kuuluu Mediapinnan Suomi 100-runosarjaan, kokoelmaa voi ostaa verkkokirjakaupoista, esim. Adlibris. Kokoelmasta ovat kirjoittaneet myös Riitta ja UUna.

Esther Helmiä Surun tie
Mediapinta 2017
ISBN: 9789522361516
69 sivua

 

 

 

 

Ari Kokkonen: Ikkunalaudallani asuu meri simpukankuoressa

 

Ari Kokkosen Ikkunalaudallani asuu meri simpukankuoressa on kaunis runoelma kahden yksinäisen ihmisen sattumanvaraisesta kohtaamisesta. Proosarunot ovat tunteellisia ja herkkiä, mutta Ari ei sorru pateettisuuteen tai melodraamaan. Sanat on maalattu hienovaraisella siveltimellä, kevyellä ja pehmeällä.

Minun villapaitani sopi sinulle hyvin,
sinun ruskeisiin silmiin,
vaaleat kangashousut,
joista sinun paljaat varpaasi pilkahtivat,
vaatteesi roikkuivat pyykkinarulla eteisessä,
ne näyttivät sopeutuneen tänne hyvin,
oli lähes kodikasta.
Kaksi kahvikuppia keittiön pöydällä

Nautin suunnattomasti näiden runojen lukemisesta. Olen seurannut Arin kirjallista tuotantoa kauan, ensin hänen blogissaan, myöhemmin runokokoelmiensa kautta. Arin ilmaisu on kehittynyt, varmistunut vuosien myötä ja hän on tavoittanut oman, kiehtovan äänensä proosarunoissaan.

Kun talojen ikkunoista näkee valon,
tietää siellä jonkun asuvan, piipusta nousevasta savukiehkurasta
huomaa elämän,
jonkun on täytynyt sytyttää tulen,
joka tuo lämmön,
sen joka antaa
elämälle merkityksen.

Runokokoelma kuuluu Mediapinta-kustantamon Suomi 100 runokirjaa-sarjaan. Itsenäisyytemme juhlavuoden kunniaksi Mediapinta ilmoitti tammikuussa 2017 tarjoavansa kirjoittajille mahdollisuuden julkaista ilmaiseksi oman kirjan. Tarjoukseen tartuttiin innolla, sata ja yli kokoelmaa saapui palvelukustantamoon alta aikayksikön, joten maaliskuussa Mediapinta kertoi julkaisevansa vuoden aikana joka kuukausi 50 runokokoelmaa.

Arin kirjaa saa verkkokirjakaupoista, esim. Adlibris myy kokoelmaa. Kirjasta kannattaa tehdä myös hankintapyyntö omaan kirjastoosi!

Ari Kokkonen
Ikkunalaudallani asuu meri simpukankuoressa
Mediapinta (2017)
69 sivua
ISBN 9789522360700

Myös Kirja vieköön-blogin Riitta on kirjoittanut runokokoelmasta.

 

***

Luettuani Arin runoja muutaman kerran, alkoi surettaa, sillä kustannustoimittamisella, esilukemisella ja oikolukemalla kokoelma olisi mielestäni läpäissyt seulan ja olisi voinut tulla julkaistuksi jossain suuremmassa kustantamossa. Omakustantajana tiedän, miten sokeaksi sitä tulee oman tekstinsä kirjoitusvirheille, kielioppivirheille ja toistoille. Tämän takia olen viimeisten kirjojeni kohdalla käyttänyt pariakin esilukijaa (kiitos heille).
Kokoelmassa silmääni pistäneet em. ongelmat eivät onneksi poistaneet lukunautintoa, sillä sitä nämä runot ovat. Nautinnollisia.

 

 

 

 

10 vuotta 10 kirjaa

 

 

Huhti-lokakuussa 2006 kirjoitin blogia, jonka nimi oli Taikkarin mäellä. Blogissa oli proosarunoja, jotka sijoittuivat 1970-luvun Turkuun. Alun perin kirjoitin runot suloisella Turun murteella ja tarjosin käsikirjoitusta Savukeitaalle ja Sammakolle. Murrerunot koettiin hankaliksi ja koska Heli Laaksonen jo kirjoitti niitä, niin arveltiin, että se riittää tälle maallemme.
Päätin kääntää runot suomeksi ja sellaisina ne päätyivät nettiin. 2007 päädyin julkaisemaan runokokoelman Taikkarin mäellä juuri Suomeen rantautuneen BoDin avulla.
Runokokoelman henkilöt ovat teini-ikäisiä, tapahtumapaikka on Turku, mutta hyvin pian sain lukijapalautetta, että ympäristöllä ja henkilöiden iällä ei ollut merkitystä. Runot koskettivat.

****

Keväällä 2008 tein heppoisen mainosvideon Kirsti Ellilän novellikokoelmalle Outoa rakkautta. Kirstin novelleja lukiessani tuli mieleen koostaa omista Kolmiokirjalle kirjoittamistani novelleista kokoelma. Vanhassa blogissani hain lukijoilta nimeä kirjalle, samoin kansikuvasta järjestin äänestyksen. Näin syntyi Toinen painos omakustanteena BoDille.
Oikeastaan näin helposti kirja ei syntynyt, oli tuskaa käydä läpi noin sataa novellia. Punaisena lankana, jos sitä oli, oli löytää outoja, erikoisia, hämmentäviä ja koukuttavia tarinoita. Löytyihän niitä. Kirjan takakansitekstikin sen kertoi…


Novelleja rakkaudesta ja rakkaudettomuudesta.
Tarinoita tältä planeetalta ja muualta.
Kertomuksia ihmisistä ja muista.

Niin kuin muutkin BoDilla julkaisemani kirjat, Taikkarin mäellä ja Toinen painos elävät viimeistä vuottaan, sillä olen sanomassa irti tekstien ylläpitosopimukseni BoDin kanssa. Viimeisiä hetkiä hankkia kirjat, jos sinulla ei sitä jo ole.

jatkuu…