Hetket

 

nuorena kuljin kattojen yllä
ylläni hetkestä kudottu kuultava viitta

tänään yllätän itseni
yllän poimimaan putoavan tähden

 

 

 

Uuna Syrjäsuo: Ikkuna joka oli ovi

 

uunan-kansi

kannen kuva Uunan

Nuorena matkaa tulevaan. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä useammin huomaa matkustavansa menneessä.

Kuvataiteilija ja kirjailija Uuna Syrjäsuon runokokoelma Ikkuna joka oli ovi (BoD 2016) koostuu kolmesta osasta. Kolmas osio sisältää hai(na)kuja, ”runoja, joissa ensimmäisessä säkeessä on yksi sana, toisessa kaksi ja kolmannessa kolme.” Näistä runoista löytyy osuvia, kirkkaita ajatuksia, aforismin kaltaisia huomioita, mutta myös huumoria, joka kutkuttaa.

Tabletti
karvas suussa
virkistävä punaisena joulupöydässä.

Kokoelman toisen osan runot kertovat minuuden etsinnästä. Kuka minä olen, tämäkö, joka vanhenee, sisältä vielä nuori. Runoissa liikutaan unimaailmassa, etsitään vastauksia luonnosta, tuosta voimanlähteestä, joka on kirjoittajalle hyvin tärkeä. Tuleva on edessä, sinne on tahto, halu, mutta toisinaan unet pitävät kiinni vanhassa. Suunta on kuitenkin selkeä: edessä on toivoa antava tulevaisuus.

Nuorena matkaa tulevaan. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä useammin huomaa matkustavansa menneessä. Näin tapahtuu kokoelman ensimmäisessä osiossa, johon minun oli enemmän kuin helppo samaistua. Runojen kertoja istuu junassa, kiskot vievät eteenpäin, ajatukset kulkevat eri suuntaan. Matkatessa on helppoa antaa ajatusten kulkea omia reittejään. Junan ikkunan takana vaihtuvat maisemat antavat ajatuksille suunnan, muistot vyöryvät mieleen.
Tämä ensimmäinen osio iski minuun eniten. Ehkä siksi, että takanani on tuhansia kilometrejä junissa ja busseissa. Ehkä siksi, että matkustaminen on olotila, jossa on helppo olla, lähes olematon tunne, ei ole lähtöpaikkaa, ei ole määränpäätä. Sitä vain on, tarttuu muistikirjaan, kynään, kirjoittaa.

Uuna on julkaissut aikaisemmin viisi kirjaa. Kivet kasvavat hitaasti (Utla 2004), Siltarumpu (BoD 2009), Koipeliini ja Tassu (BoD 2009), Haaveileva heinä (BoD 2012) ja Ulle dulle doff (BoD 2012).

Ikkuna joka oli ovi on mielestäni Uunan tähänastisista ehyin ja koskettavin kokoelma runoja. Suosittelen ja lämpimästi. Saatavilla eri verkkokirjakaupoista, linkit vievät adlibriksen sivuille.

Uuna Syrjäsuo
Ikkuna joka oli ovi
BoD 2016
80 sivua, pehmeäkantinen
ISBN:9789523393394

 

 

 

Puolimieli / Half-minded

puolimieli_fb

 

Ensimmäinen osa sarjakuvataiteilija Viivi Rintasen sarjakuvasta perustuen teksteihini on ilmestynyt. Käy katsomassa!

The first part of Viivi Rintanen’s comics with my texts is published, subs also in English, go and check!

 

 

 

Näyttelyvuosi 2016

 

Tuija blogissaan hehkutti Museokorttia, samoin teen minä. Olen ollut onnellinen Museokortin omistaja puolitoista vuotta. Kertaostoksena kortin hinta hieman alle 60 € tuntuu kukkarossa, mutta sen jälkeen helpottaa, koska tuolla hinnalla pääsee yli kahteensataan museoon ilmaiseksi ympäri Suomea ja koska olen innokas näyttelykävijä, kortti on ollut kovassa käytössä. On ihanaa, kun taas pystyy käymään julkisissa paikoissa, joissa on paljon ihmisiä. Monta vuotta meni, etten voinut kuvitellakaan liikkuvani yleisillä paikoilla. Ahdistus iski heti.

Tässä pieni katsaus joihinkin viime vuoden näyttelyihin. En sen tarkemmin arvostele näkemääni, jokainen näyttely antoi jotain, jotkut enemmän, toiset vähemmän.

helmi

Helmikuussa Ai Weiwein näyttely Helsingin taidemuseossa.

 

maaliskuu

Maaliskuussa Didrichsenin taidemuseossa katsomassa neuvostotaidetta.

 

kesa

Kesäkuussa väri-ilottelua ja hassuttelua Kiasmassa Choi Jeong Hwan näyttelyssä.

 

moss-girl

Kim Simonsson: Moss Girl and Deer

Heinäkuussa Turun museoita eli Wäinö Aaltosen museo, Apteekkimuseo, Qwenselin talo ja Turun taidemuseo. Myös Helsingin taidemuseossa eli HAMissa jälleen.

 

elo img_3663

Rut Bryk                                                                                                          Jaakko Heikkilä

Elokuusssa suuntana Espoo ja Näyttelykeskus WeeGee ihastumassa Rut Brykin keramiikkatöihin. Saman kuukauden aikana myös Kaapelitehtaalla Suomen valokuvataiteen museossa, jossa oli Taneli Eskolan näyttely Kaunis maa. Vilkkaan elokuun päätti vierailu Suomen kansallismuseoon, jossa oli meneillään Jaakko Heikkilän Veden kätkemiä huoneita-valokuvanäyttely.

Syyskuussa Ateneumissa katsomassa Alice Neelin maalauksia.

Helsingin taidehalli, marraskuu ja Niki de Saint Phallen veistoksia ja kollaaseja.

 

kusama

Näyttelyvuoden kruunasi iki-ihanan Kusaman näyttely HAMissa.

Näin hyvin en muistaisi kaikkia näyttelyitä, mutta onneksi museokortilla on asiakassivut, jonne kirjautuu käynnit aina kun vilauttaa korttia.

Hyvä näyttelyvuosi, toivon mukaan tästäkin vuodesta tulee yhtä inspiroiva. Todennäköisesti, sillä hyvä ystäväni hankki myös Museokortin. Noiden em. museokäyntien lisäksi tuli katsastettua muutama galleria, joihin on vapaa pääsy. Alkaneen vuoden ensimmäinen näyttely on jo takana, Keravan taidemuseon Näkyväksi neulottu-näyttely.

veijo

Liisa Hietanen: Weijo

 

 

 

Kirja vieköön!

 

Riitta K on lukenut kaksi kirjaani ja kirjoittanut niistä Kirja vieköön-blogissaan. On mukavaa, kun vanhat kirjani löytävät uusia lukijoita. 

Kirjat ovat edelleen verkkokirjakaupoissa myynnissä, kotisivujeni kautta löytyy ostopaikkoja. Ja kirjastoista kannattaa kysellä.

Kiitos, Riitta!

 

 

Avautuminen

 

Näytän sinulle kaikki puoleni
sinun ei tarvitse lukea rivieni välejä

etupuoli
takapuoli
yläpuoli
alapuoli
ulkopuoli
sisäpuoli
oikea puoli
vasen puoli
mielipuoli

puoli kierrosta ympäri

takapuoli
etupuoli
alapuoli
yläpuoli
sisäpuoli
ulkopuoli
vasen puoli
oikea puoli
puolimieli

 

2017

 

Vanhan muistan
tikuttaa silmässä.
Älä tule paha vuosi
tule hyvä vuosi.

Sinullekin.

 

 

 

Ura, ura, uraa!

 

Ura-avaimeni on kadottanut hampaansa.
Huomaan kuitenkin olevani urautuneempi kuin urani aikana,
lukkoja tosin vähemmän ja nekin niukat avautuvat pehmeästi.
Hampaattomuus pukee minua, urat iholla viehättävät.

 

 

Joulua!

 

Tänä vuonna ei irtoa uutta joulutarinaa. Ei irtoa paljon muutakaan paitsi kaikenlaista eritettä, jota syntyy, kun yskii keuhkojaan pihalle ynnä muuta sellaista, mitä en sen tarkemmin käy tässä kuvaamaan. Ei joulustressiä, ei jouluhysteriaa.

Jouluflunssa 😀

Koostin siis vanhoista jouluteksteistä pienen lukupaketin. Viettäkäähän leppoisaa joulun aikaa ja muistakaa välittää muista myös muulloinkin.

Joulupukki (2005)

Piha oli valaistu lumilyhdyin. Lumiukko seisoi pihan perällä, ulko-oven edessä ja tuijotti Joulupukkia.

-Kylmä, vai mitä, kaveri? Joulupukki kysyi.
-Parempi täällä kuin sisällä sulamassa.

Lumiukko iski silmää. Joulupukki pudisti lumet lapikkaistaan. Ulko-ovi avautui ja nainen astui portaille.

-Kamala, kun te tulette aikaisin. Eikö me sovittu kuudelta? Kello on vasta varttia vaille. No, parempi kai liian aikaisin kuin liian myöhään.

Nainen oli harmistuneen näköinen.

-Mennään sisälle, Joulupukki ehdotti. –Teille tulee tässä kylmä. Pitäisi niitä lahjoja jakaa ja jatkaa seuraavaan paikkaan.
-Matti! nainen kuiskasi kuuluvasti. –Tule nyt tänne, pukki tuli jo.

Mies ilmestyi portaille. Hän tarjosi kättään Joulupukille.

-Hyvää joulua, mies sanoi. –Maistuisiko pukille ryyppy?
-Enpä taida. Näin virkatehtävissä.

Mies kohotti kädessään olevaa pulloa ja otti huikan. Nainen muuttui entistä harmistuneemman näköiseksi.

-Pojan nimi on sitten Lasse ja sille täytyy sanoa, että sen on herättävä aamuisin reippaasti, jotta ehditään tarhaan ajoissa. Ja on riisuttava reippaasti. Ja puettava reippaasti. Ja syötävä lautanen tyhjäksi reippaasti. Ja korjattava lelut reippaasti. Nukkumaan on mentävä kiltisti. Hampaat on pestävä reippaasti. Ja äitiä ja isää on toteltava, muuten…Sanokaa sillä tavalla. Ja sanokaa, että jos ei se tottele, niin ensi vuonna ei tule pukkia. Viisikymppiäkö se oli?

Naisella oli kädessään lompakko. Joulupukki pudisti päätään.

-Enhän minä nyt rahaa tästä ota. Tämä vähän niin kuin kuuluu hommiin. Jos sitten mentäisiin sisään. Varmaan se Lasse jo odottaa.

Pukki astui sisään, kulki eteenpäin valoa kohti ja tuli olohuoneeseen. Ruokapöydässä istui poika.

-Jaa, sinäkös se olet Lasse?

Poika nosti katseensa lautasesta, joka oli täynnä rosollia ja lanttulaatikkoa. Pojan silmät olivat märät.

-Pukki…mä luulin, ettet sä tuu, kun äiti ja isä…

Poika vaikeni ja katsoi vanhempiaan.

-No, totta kai minä tulen. Kun kerran olen luvannut. Ja tänne olikin mukava tulla. Laitetaas se lautanen pois, johan sinä olet varmaan kylläinen.

Pukki antoi pojan lautasen naiselle, veti tuolin itselleen ja istuutui pöytään.

-Niinpä niin, tänne on erityisen mukava tulla, Lasse. Minä olen meinaan kuullut, että sinä olet mukava poika.
-Ai jaa?
-Niin juuri. Isäsi ja äitisi ovat kertoneet minulle. Lähettivät oikein kirjeen Korvatunturille ja pyysivät käymään, koska heidän Lassensa on ollut niin mukava ja kultainen koko vuoden.

Lasse siirsi katseensa pukista vanhempiinsa, mutta ei sanonut mitään.

-Niin ne kirjoittivat. Että ovat ihan ylpeitä sinusta, kun olet jo niin näppärä monessa asiassa ja osaat kaikenlaista.

Joulupukki kuuli naisen henkäisevän jotain, mutta ei kääntynyt katsomaan tätä.

-Sellaista siis. Niin, ja kirjoittivat ne vielä, että rakastavat sinua kovasti. Olet sinä onnenpekka. Tai siis onnenlasse.

Pukki hymyili Lasselle ja avasi säkkinsä.

———————-

Lumiukko kääntyi katsomaan Joulupukkia tämä tullessa ulos.

-Ja hommat on hoidettu?
-Tämän perheen osalta, niinpä niin. Ja nyt eteenpäin. Pärjäile, kaveri.
-Aina kevääseen asti. Hyvää joulua.
-Hyvää joulua.


Ennen joulua (2007)

-No moi! Jouluostoksilla vai?
-Ei, ruokaa vaan hakemassa. Eihän meillä vietetä joulua.

-Mitä? Ei joulua? Miten niin?
-Eihän me kuuluta kirkkoonkaan.

-Kyllähän nyt joulua voi silti viettää!
-Aika hassulta se tuntuisi. Juhlistaa nyt jonkun synttäriä, joka ei ole perheenjäsen ja ostaa sitten omalle perheelle lahjoja.

-Kenen synttärit sitten on?
-Jeesuksen.

-Ai niin. Sehän syntyi jouluna.
-Niin. Ja siksi kai joulua vietetään. Luulisin.

-Mutta onhan pukki ja tontutkin tärkeitä! Lapsille varsinkin! Ne on olleet niin kiltisti viime aikoina! Ei tarvi kuin vihjata, että tonttu kurkistaa ikkunan takana!
-Eli valehtelu siis kannattaa kasvatuksessa. Joo, on kai joulu tärkeä. Jos uskoo.

-Uskoo mihin?
-Jeesukseen. Jumalaan. Kai sinäkin uskot, kun kerran vietätte joulua?

-En minä ehdi tuollaisia ajatella nyt, kuule, on ihan liian kiire.
-Kirkkoon sinä ainakin kuulut. Kai se on uskon merkki? Miksi muuten kuulua?

-Kaikkihan kuuluvat kirkkoon! Sehän on suomalainen perinne, uskoi sitten tai ei! Niin kuin joulu ja joulupukki ja lanttulaatikko ja kinkku. Se vaan on niin!
-Niin näyttää olevan.

-Kaikkea sinä mietit! Ihan hassua. Nyt on kuule pakko mennä. Se pelikauppa menee kahdeksalta kiinni ja minun on pakko saada se Jaakon lahja. Tuhat asiaa pitäisi vielä ehtiä! Aika menee niin nopeasti ennen joulua.
-Niin kai. No, nähdään!

-Viimeistään varmaan ensi kesänä, kun pojat pääsevät ripiltä!
-No, joo… joskus.


Yllätys (2008)

Mahaan koskee. Minulla on huono olo, päätä särkee, minua väsyttää, mutta kuitenkaan en voi istua hiljaa paikallani. Hypin ja pompin, kiipeän sohvalle ja yhtäkkiä vatsaan sattuu melkein liikaa. Minua itkettää. Sattuu.

Äiti tekee ruokaa keittiössä. Kuulen hänen laulavan, laulu on kaunis ja hetkeksi unohdan kivun.

-Mitä nyt, Pikkuinen? Miksi sinä olet pöydän alla?

Mummu kumartuu, katsoo minua ja tulee viereeni pöydän alle. Hän ottaa minut syliinsä.

-Minulla on vatsa niin kipeä, minä en voi syödä. Minä oksennan, jos minun on pakko syödä.

Mummu rutistaa minua lujempaa ja kuiskaa:

-Auttaisiko kipuun, jos kertoisin, että Joulupukki on jo käynyt täällä?

-Mitä? En minä nähnyt Joulupukkia!

Mummun käsi omassani seison ja katson joululahjoja, jotka ovat ilmestyneet eteisen oven taakse. Ne ovat niin kauniita, niin hienoja, punaisia ja sinisiä paketteja, kultaa ja hopeaa nauhoissa.

-Pukki oli täällä jo! Äiti! Pukki on jo käynyt!

Äiti tulee juosten keittiöstä.

-Ei, mutta…meidänhän piti ensin syödä ja minun piti tiskata ja sitten meidän piti vielä juoda kahvit, äiti sanoo. –Miten se Pukki on jo nyt käynyt jättämässä lahjat?

-Ehkä siksi, että niin pitää olla, Mummu vastaa. –Joulupukki tietää parhaiten. Ensin joululahjat, sitten ruoka. Niin sen pitää olla.


Joulun aikaa, mielentilan taikaa (2009)

– Joulu on niin kaupallinen. Osta! Osta! Osta! Mitään muuta ei ihmiset ajattele kuin ostamista. Me ei osteta mitään.

– Hienoa, että olette omavaraisia.

***

– Mä en kerta kaikkiaan ymmärrä ihmisiä, jotka jaksaa jonottaa kaupan kassoilla jouluruuhkassa. En mä vaan.

– Etuileminen on taitolaji.

***

– Jotenkin järkyttävää, ettei ihmiset osaa enää tehdä lanttulaatikkoa. Ajattele, ne ostaa valmiin survoksen kaupasta!

– Ihan outoa todellakin, kun Saarioisten lanttulaatikkoakin saa.

***

– Mä en ymmärrä jouluihmisiä. Ihme vouhotusta ja valmistelua kuukauden ajan parin päivän vuoksi. Sellainen stressaa mua. Ahdistaa muiden vouhkaaminen.

– Sinä oletkin aina ollut herkkä.

***

– Itse tehdyt lahjat on parhaimpia. Niissä on todella ajateltu rakkaudella lahjan saajaa. Sellaisissa lahjoissa on persoonallisuutta.

– Joo, ihan itketti, kun lapset ostivat minulle sen uuden mikron rikki menneen tilalle, enkä saanutkaan lastenlasten piirustuksista tehtyjä tauluja.

***

– Minä en ainakaan siivoa joulun takia! Mä en ymmärrä, miks ihmiset stressaa siivoamisen takia!

– Vieläkö sulla käy se siivooja?

***

– Tärkeintä joulussa on yhdessäolo. Me ei anneta mitään lahjoja lapsille, vaan annetaan niille aikaa ja läheisyyttä.

– Ymmärrän. Joulu on lahja-aikaa.

***

– Meillä ei vietetä joulua. Me emme usko siihen. Ihan kiva kyllä on, kun ei ole töitä silloin.

– Ei huili uskoa katso.

***

– Mä en kestä noita jouluvaloja, joita on joka parvekkeella ja ikkunassa! Kamalan näköisiä! Ja jotkut jopa vilkkuu!

– Sinähän oletkin aina ollut esteetikko.

***

– Nykyajan lapset saa ihan liian paljon joululahjoja. Ei sellainen ole hyvästä. Eihän ne osaa enää nauttia mistään, kun kaikkea on niin paljon!

– Niin. Yltäkylläisyys on pahasta. Tulisi sota ja nälänhätä, niin oppisivat arvostamaan sitä mitä niillä on.

***

– Me ollaan päätetty, että tänä vuonna ei osteta laisinkaan joululahjoja.

– Niin, olisihan se hassua raahata ne sinne Thaimaahan asti.

***

– Joulu on raskasta aikaa yksinäisille. Minua ihan itkettää ajatellakin sellaista yksinäisyyttä. Etkö sinä voisi edes harkita?

– Kiitos, mutta minä viihdyn ihan omissa oloissani, ja sitä paitsi olen allerginen lapsille. Ja koirille.

***

– Ihmisten pitäisi tehdä joulusta omannäköisen! Nauttia joulusta! Joulun ei pitäisi olla pakkoa! Mä en ymmärrä ihmisiä, jotka suostuu jouluna sellaiseen, mitä ne ei halua!

– Sinä oletkin aina ollut persoonallinen ihminen.

***

– Eihän ihmiset edes muista joulun sanomaa!

– Sinulla on onneksi aina tuo muisti pelannut.

***

– Joulu ei tunnu joululta ilman lunta.

– Joo, sisäinen olo ei riitä.

***

– Ihmiset on joulun alla hirveen kireitä ja stressaantuneita, vihaisia ja töykeitä, kylmiä. Kammottavia suorastaan. Ajattelemattomia ja jotenkin piittaamattomia. Ryntäävät täysillä eteen ja miettivät vaan minä, minä, minä!

– Se on varmaan sinulle vaikeaa, sinulla kun on hyvä, lämmin ja hellä mieli kanssaihmisiä kohtaan.


Julistus (2011)

Huomenna, jos maassamme riehuva myrsky suo,
alkaa kaupan, pelastajamme ja yksinvaltiaamme, riemurikas alennusmyynti:
ja täten julistetaan yleinen ostoshysteria kehottamalla
kaikkia tätä juhlaa asiaankuuluvalla mielipuolisuudella viettämään
sekä muutenkin ahnaasti ja pikavippejä säästämättä käyttäytymään,
sillä se, joka tämän ostoshuuman riemun rikkoo ja megasuperalea jollain
pihiydellä, nuukuudella ja saituudella taikka kulutusta pilkkaavalla käytöksellä ivaa,
on raskauttavien asianhaarain vallitessa syypää
taantumaan ja lamaan sekä rangaistukseen,
joka tästä itsekkyydestä on säädetty. Lopuksi toivotetaan kaupungin
kaikille asukkaille riemullista ostosjuhlaa.


Hilma-täti viettää joulun kaapissa (2012)

Kävin eilen keskustassa. Piti ostaa latvahoitoa, jota saa vaan eräästä tietysti paikasta Rööperistä. Joululahjojahan minun ei tarvitse ostaa, meillä kun panostetaan elämysten ja kokemusten antamiseen. Miehelle ajattelin tänä vuonna tarjota lumipesun jälkeen puolivartalohieronnan. Mietinnässä on vielä kumman puoliskon hieron. Ehkä sen paremman puoliskon. Lapset ovat jo niin isoja, etten enää saa kuulemma esittää Tiernapojat-näytelmää. Harmi, olen tykännyt siitä, etenkin Murjaanien kuninkaan osasta. Tai oikeastaan kaikkien henkilöiden esittämisestä. No, lapsetkin saavat lumipesun sitten.

Siinä sitten käyskentelin Forumin ja Kampin nurkilla, ihan ilman kantamuksia ja kiirettä. Muilla tuntui olevan kiire, ainakin tuuppimisesta päätellen. Ehkä tavarat loppuvat kaupoista, jos ei pidä kiirettä, en tiedä, hassuja ne ihmiset olivat kuitenkin. Hiki valui toppa-asujen saumoista, piti ihan varoa, ettei liukastunut. Kuuntelin siinä, kun ei voinut olla kuulematta, kaiuttimista tulevia mainoksia. Totta, joulu ei tule, jos ei osta lahjoja. Onneksi vinkkejä lahjoiksi annettiin runsaasti. Se on hyvä, niin ihmisten ei tarvitse itse ajatella mitään. Sen kun menevät ja ostavat mitä tarjotaan.

Kävin lepuuttamassa jalkojani tv-kaupassa. Siellä on kiva istua, kamalasti erikokoisia telkkareita, kaikki näyttävät samoja ohjelmia, eri väreissä kylläkin. Näin mainoksen, jossa nainen sanoi, että parasta joulussa on, kun saadaan olla yhdessä, ei ole kiirettä ja saa syödä niin paljon kuin haluaa. Hihitytti, kun tajusin, että meidän perheellä on joulu ainainen.

Lahjojen paketointipisteessä oli hurja jono. Seisoin hetken aikaa letkassa, ilman paketoitavia lahjoja tietenkin, ja sain aika kattavan kuvan jouluvalmisteluista kuunnellessani jonottavien ihmisten keskusteluja. Tai ei ne mitään keskusteluja olleet, enemmän itkunsekaista ahdistuksen purkua. Puistatti ja annoin paikkani rouvalle, jonka vetokärry pursui ostoksia, jotka takuuvarmasti menevät vaihtoon heti välipäivinä. Antamisen ilo voittaa järjen käytön, ajattelin, ja päätin hautoa päätäni latvahoidolla parin tunnin ajan kunhan pääsisin kotiin.

Ennen bussin lähtöä parkkeerasin itseni Vltavan lämmitetylle terassille. Jääpuikot koristelivat pömpelin seiniä, lämpöputket todellakin sulattavat lunta tehokkaasti. Hämmentelin glögiäni ja katsoin ihmisiä, jotka juoksivat busseihin ilman suunta- ja itsesuojeluvaistoa. Niljanteinen katu heitti muutaman nurin, pari jäi peruuttavan bussin alle, muutama pääsi kyytiinkin. Bussikuskina olo on varmaan mielenkiintoista, ei kahta samanlaista päivää. Samanlaisia ihmisiä kylläkin aina. Sellaisia, jotka ovat sitä mieltä, että kuskit pahantahtoisuuttaan ja silkasta piruilusta myöhästelevät ja juututtavat autonsa lumikinoksiin.

Olin ihan tyytyväinen päästessäni kotiin. Kysyin lapsilta, oliko niillä jotain toiveita jouluruuan suhteen. Voisin käydä kaupassa ensi viikolla. Sanoivat, että suklaata ja pipareita. Kirjoitin varmuuden vuoksi kauppalistan, etten unohtaisi. Mies sanoi, että tulee mukaan kantoavuksi. Että minä sitten tykkään perheestäni. Ihan ympäri vuoden, en vaan jouluna.

Laitoin latvahoitoa hiuksiin ja aloin siivota kaappeja. Hilma-täti on tulossa jouluksi meille ja tykkää olla vielä kaapissa. Hieman stressasi viikatessani lakanoita tiukempiin paketteihin, mutta kyllähän jouluun sellainen pieni stressi kuuluu. Eihän sitä muuten huomaisi joulun tuloa.


Tupakalla (2014)

Olen vasta kaivamassa tupakoita esille, kun ensimmäinen pummaaja tulee. Aseman seutu, junaa odottaen, on tasan huonoin paikka polttaa tupakka. Ensimmäinen on alaikäinen, asemalla pyöriviä sekakäyttäjiä.

– Heitä rööki.
– Mulla on tämän jälkeen enää yksi, voin jättää sulle jämät, jos odotat vähän aikaa.
– Odotan? Vittu en.

Toinen on hieman vanhempi tyttö.

– Oisko sulla myydä eurolla yks tupakka?
– Eurolla, se on kova hinta. Mulla on tän jälkeen vaan yksi, jätänkö sulle jämät?
– Jämät?
– Niin, loput tästä tupakasta.
– Ei… ei kiitos.

Epähygieenisyyden kauhistuttama tyttö pakenee. Kolmas tupakkaa kaipaava on kolmissakymmenissä oleva, krapulaisen näköinen mies, alepan keltaisessa kassissa kolisee pari tölkkiä.

– Hei, onks sulla pistää rööki, ihan pakko saada ennen kuin juna lähtee.

Tarjoan jämät, ei kelpaa tällekään. Tupakka katoaa kohti filtteriä. Pullojen kerääjä kaivaa roskiksia, tulee kohdalleni. Ikäiseni mies, iän patinoima.

– Haluuks jämät? Mun juna lähtee kohta.
– Oikeesti? Mikä ettei, kiitos. Jätit sitten jämät. Mulle.
– Sulle. Hyvää joulua.
– Sulle kans. Ja hyvää matkaa.


Joulukortit (2014)

Anni istuu keittiön pöydän ääressä, kirjoittaa joulukortteja. Kortit tehtiin edellisviikonloppuna, kun lapsenlapset olivat hoidossa. Kimalletta löytyy edelleen kaikkialta.

Pojantyttö on liimannut kartongin palan täyteen hopeisia tähtiä. Tähdet halkovat taivaan kantta selkeässä rivistössä. Pikkupoika on kiinnittänyt tyhjät tarra-aukot keltaiselle kartongille. Ovat kuulema aurinkoja.  Alkavasta vuodesta tulee aurinkoinen, kimalletta ripsissä.

Osoitekirjan silkkinen kansi on selaamisesta kulunut, muisto Tukholman vanhasta kaupungista, sieltä ostettu, täynnä osoitteita ja puhelinnumeroita lankapuhelimiin.

Maaretta… ei korttia Maaretalle, Maaretasta ei ole kuulunut mitään koko vuonna. Anni tietää, että Maaretalta tulee taas jouluksi monisivuinen PDF, jossa on koko vuoden koko suvun kuulumiset kuvien kanssa.
Sanna… ei korttia Sannalle, vaikka Sanna ajatteleekin Annia aina ja koko ajan. Juuri ajattelin soittaa sulle, juuri ajattelin sua ja sitten tuli meili, juuri äsken! Meedio.
Heidi…ei korttia Heidille. Heidi kuoli keväällä, sydänkohtaus heti viisikymppisten jälkeen.

Heidi jää hetkeksi Annin mieleen, osoitekirjan sivut painuvat kiinni. Heidille ei korttia. Ei enää koskaan.

Juulia…ei korttia Juulialle. Juulia ei vastaa meileihin, ei kirjeisiin, on lakannut olemasta. Miksi, sitä Anni ei tiedä, ei jaksa enää edes välittää.
Ilpo, Hanna, Kaarina, Jussi, ei. Jussin uusi vaimo ei halua kortteja, ei usko, että miehet ja naiset voivat olla vain ystäviä. Vain ystäviä, hassua, ystävyyshän on tärkeämpää kuin rakkaus. Rakkaudet tulevat, menevät, laimenevat, ystävyys pysyy.
Tai sitten ei. Hädässä ystävä tunnetaan. Iiris ottaa yhteyttä, kun on hätä. Kun se tarvitsee autokyytiä, kantoapua, muuttoapua.
Ei mitään yhteyttä keneenkään. Stiina…ei, Stiina kyllä pitää yhteyttä, mutta ei koskaan omasta aloitteestaan, Stiinalta on aina kysyttävä mitä sille kuuluu. Sitten se vastaa ja kertoo mielellään kuulumisensa, eikä ole koskaan niin utelias, että kysyisi toiselta mitään.

Anni laskee kynän kädestään. Hän heittää osoitekirjan roskiin, sillä ei tee enää mitään. Kahteen tekemäänsä tonttukorttiin hän kirjoittaa jouluterveiset pojantytölle ja pikkupojalle. Niitä ei tarvitse postittaa, hän vie ne mukanaan jouluna.

 

 

 

Lopullisesti nimetön runo Hannusta

 

Kaksi päivää ennen kuolemaasi ostin Mozartin sielunmessun. En usko kohtaloon,
mielivaltaisesti sattumiin ehkä joskus. Yleensä en usko mihinkään. Itseeni vielä vähemmän.
Olin pitkästä aikaa katsonut Formanin Amadeus-elokuvan, Lacrimosa oli jäänyt päähäni, osuin Anttilan topteniin, levy oli alessa. Sopivaa musiikkia niihin aamuihin, jolloin jaksan levittää pehmusteet lattialle, tehdä ne muutamat joogaliikkeet, joista selkäni pitää, minäkin siedän.
Ei kohtaloa, ainoastaan hyvä löytö kaupasta.
Viimeisen venytyksen jälkeen sain tiedon kuolemastasi, Olit odottanut kuolemaa, pelännyt sitä, toivonut sitä, väsynyt kolme vuotta kestäneisiin hoitoihin.
Itkun jälkeen selasin postikorttinippua, kirjoitin osanottoni lapsillesi, menin heti postittamaan kirjeen. Järjestelmällisyys pitää pään kasassa. Samoin erilaisten pin-koodien hokeminen askelten tahtiin. Muistan sotut ja hetut ja puhelinnumeroita lankapuhelimen ajalta.
Haudallasi en ole koskaan käynyt, enkä mene. En käy vanhempienikaan haudalla, vaikka rakastan heitä. En vaan ole sellainen ihminen, pitäisi ehkä olla. Pitääkö?
Kirjeenvaihtoamme luen, meilejä on satoja, ensin harvakseltaan, viimeisten kahden vuoden aikana lähes päivittäisiä sanoja. Emme me kirjoittaneet runoista, runoilijoiden piiripienipyörylöihin en ole koskaan ollut käypä, et sinäkään siellä viihtynyt, vaikka polviesi juurilla parveili runotyttöjä, poikia, vaikka rakastitkin huomiota, kaipasit sitä, sait sitä, hyvässä, pahassa.
Kirjoitimme meille tärkeistä asioista, niistä meille kaikkein arvokkaimmista. Lapsista. Joskus muustakin, mutta en kerro, en myy sanojasi, en syötä niitä nälkäisiin suihin.
Tänä aamuna mietin, missä ovat sormukset, jotka sinulle annoin. Tieto ei ole tärkeä, mutta pääni valitsee omaehtoisesti päivän murheen. Annatko? kysyit ennen kuin karaokeiltamme muuttui katastrofiksi. En tietenkään, vastasin, mutta saat mun sormuksein, itse asiassa kaksi kappaletta. Kahta sormusta köyhempänä tulin kanssasi lavalle toistamiseen.
Kaipaan sinua. On kohtuutonta, että isä ja sinä kuolitte puolen vuoden sisällä. Säälin itseäni. Haluaisin retostella kanssasi sanoilla, inspiroitua ivasta ja ilkeydestä, haastaa sinut alittamaan itsesi niin kuin silloin, kun asuimme hinkumasi puutarhatontun taimilaatikossa.
Tänään en jaksa joogata, en kuunnella Mozartia. En katso facebook-sivuasi, joka hehkuu syntymäpäivänäsi kuin ensi-illan punainen näyttäytymismatto. Taidan tiskata ja kokeilla, vieläkö osaan luetella aakkoset ööstä aahan. Niin kauan kuin muistan, on tarkastettava mahdollisen dementian osuus tässä. Pituuskäyrä on jo aloittanut lähtölaskennan. Olen kutistunut kolme ja puoli senttiä euron aikana.

 

***

kanta- ja ainoa esitys Teatteri Kalliossa 15.6.2016 lukijana Sami Liuhto