Vietyään koiran eläinsuojeluyhdistyksen hoiviin, Tyyne jatkoi elämäänsä vanhaan malliin. Alepan kauppakassi toi ruuat kotiin, joten ulkoiluun ei ollut liiemmälti tarvetta. Lajitellut jätteet Tyyne tietenkin vei roskakatoksessa oleviin asianmukaisiin astioihin. Jätettä kertyi kiitettävän vähän, joten joka päivä ei todellakaan tarvinnut avata ulko-ovea.
Tyyne huomasi, ettei kaivannut koiraa ja hän oli varma siitä, että hyväkäytöksinen, siisti ja laiskanpuoleinen narttu löytäisi uuden kodin sellaisesta perheestä, jossa nautittiin hitaista kävelylenkeistä. Tyyne ei kaivannut noita kävelyitä, mutta viikkojen kuluessa hänen oli myönnettävä, että selkä oli eri mieltä. Sohvalta nousu alkoi tuntua entistä työläämmältä. Sukkia hän ei enää viitsinyt edes vetää jalkoihinsa ja roskia viedessään hän sujautti jalkansa linttaan astuttuihin Aino-tossuihin.
Selkä vaati liikuntaa. Tyyne ei. Hänen mieltään riivasivat edelleen televisiodekkarissa nähdyt, pusikoissa lymyilevät ruumiit, ja ulkona oli liian paljon pensaita.
Omalääkäri mulkoili Tyyneä entistä synkemmin, kun Tyyne vihdoin tuli vastaanotolle. Lääkäri moitti Tyynen olemattomia lihaksia, selän kumaruutta ja uudisti uhkauksensa, nappasi tuomiosta kymmenen vuotta pois sanoen, että Tyyne joutuisi pyörätuoliin alta nelikymppisenä. Musertuneena Tyyne lähti terveyskeskuksesta ilman toivoa särkylääkkeistä, ilman lihasrelaksanttireseptiä. Sähköinen lähete fysioterapiaan ja selkäryhmään eivät häntä kiinnostaneet.
Televisiosta tuli illan päätteeksi Pretty Woman. Tyyne osasi tämän elokuvan, niin kuin kaikkien romanttisten komedioiden, vuorosanat ulkoa. Hän asettautui sohvalle, asettautui Julia Robertsin rooliin, valmiina Richard Geren muokattavaksi. Elokuva lipui suloisia uomiaan kohti loppuaan, Richard kiipesi palotikkaita pitkin. Tyyneä itketti miehen rohkeus, korkeanpaikankammostaan huolimatta tämä oli valmis tekemään kaikkensa saadakseen rakkaimpansa. Kesken nousua Richard pysähtyi. Hän avasi suunsa ja hampaiden välissä oleva ruusu leijaili maahan. Richard katsoi suoraan kohti Tyyneä. Tyyne kohottautui istumaan sohvalla.
– Koska rakastan sinua niin paljon, haluan, ettet tee pahaa itsellesi, Richard sanoi.
– Sinä…? Rakastat minua? Mutta Julia…
– Tämä on vain elokuvaa. Sinä olet totta. Eikä minulla edes ole oikeasti korkeanpaikankammoa, se kuuluu vain juoneen. Sinua minä rakastan ja haluan sinun tietävän ja muistavan, että kuljen aina kanssasi. Suojelen sinua. Ulkona, pensaiden keskellä, ihmisten joukossa. Et ole koskaan yksin. Tiedä se. Muista se.
Elokuvan lopputekstit alkoivat pyöriä. Tyyne nousi ihmeen kevyesti sohvalta, otti keittiön alakaapista kompostiastian, roska-astian ja muoviastian. Hän keräsi jätepaperit, sulloi kartongit pieniksi, kokosi turhat lasipurkit ja loppuun palaneet patterit. Ilta oli tummunut, mutta tie roskakatokseen oli rakkaudella valaistu.
***
Sus’ kirjoitushaaste: Taitekohta, kulminaatiopiste.
Kirjoita tarina (fiktio/fakta) ihmisestä joka on elämänsä taitekohdassa, jossa jotain jää taakse ja uusi on edessä. Tarinassa täytyy olla jokin päätös, valinta joka ohjaa tulevaa.
