Kirjaimet elämässäni: V

 

vanheneminen, vierotusoireet, vaivat

 

Vanhenemisessa kauneinta on hiusten harmaantuminen. Löydän teräksenharmaita, teräksen vahvuisia ja yhtä jäykkiä suortuvia ja nyt päälaelle kasvaa hopeisia kiharoita. Kahden suvun hapsia, Tepan metallia, mummun platinaa. Näen mummun ihon omassani, ryppyistä, haurasta pergamenttia. Punahiuksisen ennenaikaisesti kurtistunut nahka.

Vanhenemisessa on niin paljon hyvää, että jos olisin kaiken tämän tiennyt muutama vuosikymmen sitten, olisin siirtynyt teini-iästä suoraan tähän hetkeen. Väkevät tunteet vähenevät, ei vaan välitä tuntea vihaa, ei vitutusta, ei katkeruutta ja kaunaa.
Vahingonilo kyllä pysyy edelleen yhtä vahvana kuin ennen.

Vaivat kuuluvat vanhenemiseen, mutta koska olen ollut vaivalloinen jo nuoresta pitäen, niin ei tässäkään mitään uutta. Jonkin verran enemmän vaivaa joutuu näkemään, että pääsee ylös sängystä, ylös tuolista, ylös portaita, mutta kun ei ole liian hektinen niin väliäkö tuolla.

Tuo hektisyyden väheneminen helpottaa elämää. Multitaskaaminen on jäänyt, koska kokemuksesta tietää, että monen asian samanaikainen tekeminen johtaa vain katastrofiin. Puuro kiehuu yli, pesukone linkoaa itsensä seinää vasten, jääkaapista löytää sakset ja peilistä huomaa leikanneensa otsatukasta vain oikean puolen lyhyemmäksi.
Vaivalloista. Parempi downshiftata ja nukkua virkistävät päiväunet.

Voimat tietenkin vähentyvät vanhetessa, mutta onneksi myös väki vähenee, eikä tarvitse enää kantaa kassikaupalla ruokaa kotiin. Kunhan sen verran voimaa on, että saa edelleen viinipullon auki.

Vierotusoireet pahentuvat iän karttuessa, se on kyllä valitettava juttu. Viikko ilman suklaata vetää veteläksi, mutta tieto siitä, että veren sokerin mittaamisen jälkeen vierotusoireet voi välittömästi lopettaa, auttaa ihmeen lailla.

Muunlaisiin ihmeisiin sitä ei enää viitsikään uskoa.

Kirjaimet elämässäni: U

 

uni, ujous, unohdus, urheilu

 

Rakastan nukkumista. Uni on pakokeino, suluton väylä unohdukseen. Eniten pidän kuolleen unista, ei muistikuvia, ei painajaisia, vain syvää putoamista mustaan aukkoon, olemattomuuteen. Siellä on lämmintä, turvallista, aika katoaa.

Nukkumisen rakastajana olen nauttinut aina, kun minut on nukutettu leikkauksia varten. Kaunista, täyteläistä vajoamista sellaiseen mitä ei ole olemassa.

Herääminen. Sitä en rakasta. Odotan päiväunien alkamista.

Kirjaimet elämässäni: T

 

Turku, Taikkari, Teräksen kulma, taide, Tanger, Tuomari Nurmio, Tukholma, Tampere, Tarifa

 

tku1

lähe vaa!

Tee-kirjaimessa on runsauden pulaa. Pakko kuitenkin kirjoittaa kotikaupungistani Turusta, sillä siellä on kaikki. Siellä on Turun linna, turkulainen huumorintaju, Turun tuomiokirkko, Turun Aura-å, Turun tauti, Turun muinainen underground (nykyään vain tuleva toriparkki), siellä on TPS (mikä Inter?), Turun murre, Turun kauppahalli, siellä ollaan toispual jos ei täl pual, mitä kukka ei o.

 

tku5

et sä mittä jois?

Onneksi Turussa ei ole purettu kaikkia vanhoja rakennuksia. Muutama vanha pytinki on päässyt uusiokäyttöön ravintolana. Tuopillisella voi käydä Koulussa, Pankissa, Apteekissa tai Puutorin vessassa, nykyiseltä nimeltään WaterLoo.

 

tku3

kateellisen tamperelaisen havainto Mansesta

Reijo Mäen Vares-kirjat sijoittuvat Turkuun ja joskus järjestettiin kapakkakierroksia kirjojen juottoloihin. Sama oli mielessäni silloin, kun julkaisin Turkuun sijoittuvan runokokoelmani Taikkarin mäellä. Pullo pöytäviiniä jokaiselle osallistujalle, ensin liftaten Ruissaloon, sieltä muutaman huikan jälkeen taas liftillä jokirantaan, kevyt kartsakierros, pysähdys Teräksen kulmassa, kunnon huili Salamalla ja lopuksi sammuminen Taikkarin eli taidemuseon mäelle.
En saanut rahoitusta tuohon loistavaan ideaani.

 

tku2

turkulainen perinneherkku, nautitaan kylmänä ja kuumana

Turussa on myös Turbator, kustantamo, joka julkaisi sarjikseni Hedda ja Zen.

Varför Paris, vi har ju Åbo.

 

tku4

 

 

 

Kirjaimet elämässäni: S

 

Sam Shepard, Kevin Spacey, steppi, Helene Schjerfbeck, saksofoni, Rauli Badding Somerjoki, saaristo, snooker

 

s3
Ei syksyä, ei sadetta. Ei synkkyyttä, ei surua.

 

s5

Viivyn vielä suvessa, smaragdejakin vihreämmässä.

 

s2

Saaristossa, suolaisen veden äärellä, sileiksi suudellut kalliot, meren syli on syvä ja väkevä.

 

s4

Saarelta toiselle, lauttoja, losseja, saapumista satamaan.

 

s1

 

 

 

 

Kirjaimet elämässäni: R

 

Ronda, Rosencrantz and Guildenstern Are Dead, Ruotsi, Rabat, rutiinit, rakkaus

 

Tapasin B:n muutama viikko sitten. Hän oli käymässä Helsingissä ja Suomessa ensimmäistä kertaa, ensimmäinen oli myös kohtaamisemme. Olemme lähetelleet joulukortteja vuosien ajan, meilailleet satunnaisesti, olleet enemmän kuin vieraita toisillemme.

Yhteinen historia saattoi meidät aikanaan yhteen. Äitini oli kahteen kertaan sotalapsena Ruotsissa, perheessä, jonka pojasta tuli myöhemmin B:n isä. Hiuksen ohut yhteys, silti niin vahva. B tuntui kuin siskolta.

Kävelimme pitkin Helsingin rantoja, puhumista oli paljon, emmekä ehtineet päästä tarpeeksi syvälle tarinoihin, joita äitini kertoi, joita B:n isä oli kertonut. Äiti on ollut kuolleena jo kohta kolmekymmentä vuotta, B:n isä vähemmän, ja hetken ajaksi he syntyivät uudelleen. B muisti joitain vastauksia kysymyksiini, joita en koskaan ehtinyt äidiltä kysyä, mutta edelleen janoan tietää enemmän.

B:n halaus oli lämmin, vahva, yhtä haluton päästämään irti kuin omani.

 

 

Kirjaimet elämässäni: Q

 

Mary Quant, Quutamo (Apocalyptica), Quentin Tarantino, Quentin Blake, Queen

 

 

 

 

 

Mittaa ihmisen arvo

 

evvk

 

 

 

 

 

Kirjaimet elämässäni: P

 

p

poissa kotoa

 

p1

paahdetta pihalla

 

p2

paatteja

 

p3

pakollinen positivismi

 

p4

pilvee, pilvee

 

p5

patsaita

 

p6

puhaltavia päitä

 

p7

pehmeitä petikavereita päiväunilla

 

p8

paluu kotiin peeceen pariin

 

 

 

 

 

Kirjaimet elämässäni: O

 

olohuone, onni, oranssi, outous, omenalimonadi, olotila, ohrapuuro, olemattomuus, osmankäämi, omatunto

 

Lyhyen paikallisjunamatkan aikana olotila heittää surusta vahingoniloon. Katson ulos junan ikkunasta ja kuuntelen samalla käytävän toisella puolella käytävää keskustelua. Nuoret pojat vertaavat kokemuksiaan Linnanmäestä, Jukuparkista, Särkänniemestä. Nuoruuden into kutittaa korviani mukavasti. Käännyn katsomaan puhujia, he ovat kaikki varusmiehiä.
Alkaa itkettää. Juuri tuollaisia lähetettiin rintamalle, pieniä poikia, elämää täynnä.

Pyyhin silmät. Ärsyttää tuleva, uuden Tuntemattoman sotilaan filmatisointi. Leffa täynnä keski-ikäisiä äijiä.

Yritän hillitä ärtymystä. Usein se tunne alkaa saman tien ahdistaa, ahdistus muuttuu peloksi ja saa kropan ja mielen katoamaan vähitellen näkyvistä. Olen monta kertaa Pasilan kohdalla lakannut olemasta, astunut ulos junasta, palannut saman tien kotiin turvaan ennen täydellistä katoamista.

Saan epämiellyttävän tunteen katoamaan nipistämällä itseäni. Sattuu, olen siis olemassa.

Vieressäni istuva nainen selaa kännykällään iltapäivälehden sivuja, hyppää sitten katsomaan facebookia. Ees taas. En näe, lataako hän linkkejä seinälleen facebookissa, tekisi mieli kurottaa ja katsoa tarkemmin. Yksi sekunti ja linkki leviää kuin tauti. Kaikilla julkaisualustoilla. Kukaan ei nykyään enää välitä siitä, onko uutinen tosi. Mielipidekin riittää uutiseksi. Omatunto on kadonnut. Kukaan ei julkaise oikaisuja. Ihmiset eivät välitä enää.

Kaisaniemen kohdalla juna pysähtyy, tätä tapahtuu nykyään useammin kuin ennen. Junia liikkuu enemmän, raiteita on liian vähän, on odotettava vapautuvaa laituritilaa. Kännykkäkuplassaan vellovat ihmiset säntäävät pystyyn, ryntäävät ovelle, katsovat närkästyneinä ympärilleen, kun ulos ei pääsekään.
Juna nytkähtää liikkeelle ja katras horjahtaa, melkein kaatuu, kolhii itseään lastenvaunuihin ja polkupyöriin, mutta kukaan ei pudota kännykkäänsä.

Naurattaa ja huomaan olevani vahvasti olemassa, aika onnellinenkin.

Kirjaimet elämässäni: N

 

näkökyky, nukkuminen, nyt, nöyrtyminen, narri

 

Tiedättehän tämän tyypin: minä-ite, pärjään-enkä-apua-pyydä. No, viime syksynä jouduin nöyrtymään ja pyytämään apua. Paluumatkalla Unkarista iski vatsatauti, nihkeä ja näivettävä pöpö. joka puolentoista viikon jylläämisen jälkeen sai minut tarttumaan luuriin ja kysymään autollisilta ystäviltä, voisivatko he heittää minut päivystykseen. Ensimmäinen oli jo ehtinyt naukkailla, toisen muistin olevankin Nizzassa. Niinpä soitin itselleni ambulanssin. Muille olen kyllä hälyttänyt ambulanssin, mutta että tein sen itseni vuoksi! Niin sitä pitää!

Oli Halloween(!!??)-viikonloppu, ambulansseilla oli kiirettä, mutta kahden tunnin kuluttua voitaisiin hakea. Nuokuin sohvalla, pää nippa-nappa polvien yläpuolella. Koetin vetää jotain vaatetta ylleni.

Kahden tunnin kuluttua soittivat hätäkeskuksesta ja sanoivat, että nou kän duu, ambulanssia ei saada hakemaan minua. Voisinko soittaa jollekin ystävälle? Soitettu. Entä taksi? Pääsen just ja just avaamaan oman oven, en ulos asti.

Skippaan selostuksen yön kulusta. Sunnuntaiaamuna sain kyydin päivystykseen ekalta kuskiltani. Hän talutti minut autoon, autosta pyörätuoliin. Jäin odottamaan numerolappu näpeissäni. Vuoroni tuli, mutta enhän minä jaksanut kelata pyörätuolia. Hyvä, että näin seinällä hohtavan neonnumeroni, pääni ei vaan pysynyt pystyssä. Jossain vaiheessa lasikopin vastaanottovirkailija huomasi ongelmani, kärräsi minut ilmoittautumiseen, jossa onneksi tajusivat, että voin mennä suoraan lääkärille, turha sairaanhoitajan ensin arvioida lääkäritarpeeni.

Pyörätuolini työnnettiin kauimmaiseen nurkkahuoneeseen mahdollisen tartuntavaaran takia. Jalkani lipesivät jalkatuelta, tömähtivät lattiaan. Kuulin nimeäni huudettavan. Auoin suutani, mutta en jaksanut muodostaa ääntä. Uusi kuulutus. Tunsin itseni Ninniksi näkymättömässä lapsessa, sain piipitettyä täällä. Lääkäri tuli luokseni, sanoi sisään. En jaksa kelata tuolia. Hoitaja tulee hakemaan, lääkäri totesi ja lähti.

Nosta paitaa. Tuskin jaksoin katsoa lääkäriä, totesin en vaan pysty. Nosta vähän. En jaksa, toistin, mutta kilttinä ihmisenä revin paidan helmaa niin ylös kuin kykenin. Myöhemmin minua harmitti, että ehdin laittaa oksennuspussukan suuni eteen lääkärin tökätessä minua mahaan.

Tutkimus ohi, käytävälle muiden tautisten joukkoon. Napa paljaana, osittain tissitkin.

Tiputukseen vievä hoitaja oli sitä mieltä, että vastaanottavan hoitajan piti laittaa minulle tippa. Vastaanottava hoitaja oli täysin eri mieltä. Siinä ne nahistelivat pääni yläpuolella, enkä tiedä, kumpi sen tipan laittoi. Jotenkin meni taju tai en vaan jaksanut enää välittää.

Kuulema tekee hyvää nöyrtyä, olla nöyrä. Ei todellakaan tee hyvää. Se on yhtä helvettiä, se on nöyryyttävää. Jatkan muiden auttamista, mutta itseäni en auta enää koskaan, enkä todellakaan pyydä itselleni apua. On niin ikävä aiheuttaa vaivaa.

(todennäköisesti olen valmis pyörtämään päätökseni taas jossain vaiheessa, mutta nyt leikin, että pärjään ihan ite ilman apua)

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.

Liity 47 muun seuraajan joukkoon