Teemataide-blogissa oli maaliskuun haasteena tehdä kuvia, joissa on tarina ilman sanoja tai johdattelevia otsikoita. Tuo alla oleva kuva on yksi tekemistäni ja sen alla on nyt tarina, jonka kirjoitin jälkikäteen kuvasta.
Tyyne oli aina ollut hermoheikko. Äiti oli koettanut kitkeä huonoja hermoja Tyyneltä pois, mutta lopetti, kun Tyyne pillahti itkuun äidin syöksyessä vaatekaapista huutaen pöö. Isä yritti vuorostaan karsia Tyynen ujoutta pois esittämällä perjantaipullon jälkeen vuorenpeikkoa. Isä mörisi ja mylvi, heilui olohuoneen matolle, kunnes sammui sohvapöydän alle. Tyyne itki ja äiti huusi.
Koulussa kitkentää jatkettiin, mutta Tyyne oli huono sietämään siedätyshoitoa, joten opettajat jättivät hänet rauhaan, heittivät hyvästit nollatoleranssille ja jättivät Tyynen karaistamisen luokkakavereiden tehtäväksi.
Työpaikassakin jaksettiin kokeilla kaikenlaista Tyynen rohkaisemiseksi, mutta se hanke päättyi Tyynen jäädessä kaksikymmentäseitsenvuotiaana työkyvyttömyyseläkkeelle. Tyyne linnoittautui kotiinsa, istui sohvalla ja katseli romanttisia komedioita, kunnes joutui hakeutumaan lääkärille selkäkipujen riivatessa. Lääkäri oli suoraselkäinen ja -sanainen mies, ja hän kertoi, että Tyynen oli alettava harrastaa liikuntaa, mikäli ei haluaisi päätyä pyörätuoliin alta viidenkymmenen vuoden iän. Tyynen kammo pyörätuoleja kohtaan oli suurempi kuin käveleminen ulkomaailmassa. Pyörätuoli saattoi juuttua raitiovaunun kiskoihin, tuoli saattoi hajota, pyörä irrota, siitä seuraisi kaatuminen ja muiden armoille joutuminen.
Yläkerran leskirouva kompastui mattoon, mursi lonkkansa ja joutui sairaalaan. Leskirouvan tytär selvitti Tyynen puhelinnumeron ja soitti Lontoosta, jossa oli asunut koko aikuisikänsä. Tytär pyysi Tyyneä ottamaan hoitoonsa leskirouvan koiran tai koira pitäisi lopettaa. Tyyne oli nähnyt koiran muutaman kerran ja oli oppinut, ettei hänen tarvinnut kiertää koiraa kovin kaukaa, sillä se ei vaikuttanut erityisen vihaiselta, eikä käyttäytynyt muutenkaan koiramaisella tavalla. Säästääkseen koiran hengen ja leskirouvan mielipahalta, Tyyne haki koiran eläinsuojelusta.
Koira osoittautui kelpo kumppaniksi. Se viihtyi sisällä ja olisi varmaan oppinut sisäsiistiksikin, mutta Tyynellä oli muistissa lääkärin uhkaukset, joten hän otti tavakseen käydä koiran kanssa lenkillä aamuin ja illoin. Aamulenkin aika oli kello viideltä, sillä Tyyne oli huomannut, että siihen aikaan ei vielä ollut muita koirien ulkoiluttajia liikkeellä. Iltalenkki tehtiin kuuden aikoihin, jolloin työstä palanneet olivat ehtineet jo käyttää koiransa ulkona, eikä näköjään muilla koirilla ollut vielä iltapisujen aika.
Tyynellä oli tapana nukahtaa sohvalle, kun illan romanttinen komedia oli päättynyt. Joskus hän siirtyi sänkyyn, jos havahtui unestaan riittävästi. Useimmiten ei, sillä koira oli mielistynyt Tyynen sänkyyn, eikä Tyynellä ollut halua häiritä koiranunta. Eräänä iltana Tyyne heräsi torkahdettuaan elokuvan lopputekstien jälkeen. Televisiossa näytettiin naista, joka ulkoilutti koiraa joen rannalla. Tyyne jäi seuraamaan kaksikon kulkua miettien samalla, että ajankohta oli myöhäinen luontodokumenteille. Ehkä kyseessä oli uusinta. Yhtäkkiä koira alkoi kiskoa, hihna pingottui tiukaksi ja nainen harasi jaloillaan vastaan. Koira ei antanut periksi, se veti itseään lähemmäksi televisioruudun vasemmassa laidassa näkyvää pensasta. Omistaja liukui koiran vetämänä, vailla omaa tahtoa. Siirryttiin lähikuvaan koirasta, jonka kuono värisi kuin tuulettimen alla. Kuono kynti maata, hiekka pöllysi, ruohotupsut saivat kyytiä. Naisen ääni kuului kuvan ulkopuolelta: Angus, don’t, don’t! Hear-hear, boy! Koira pysähtyi vasta, kun se oli päässyt pensaan juurella ja sen kuono kosketti paljasta ja veristä ihmisen jalkaa.
Seuraavana aamuna Tyyne vei koiran eläinsuojeluyhdistykseen. Maailmassa oli liian paljon pusikoita.
