Jossain aurinko laskee

 

En ole vuosiin pysynyt näin paikallani. On kesä, ei kesämatkoja. Mökkirannat ovat näkemättä, rantavedet kahlaamatta, aurinko laskee vastapäisen talon taakse. Kesäkaupungin tapahtumat ovat jääneet kokematta.

Olen väsynyt. Haluan vain olla sohvalla, nyhertää ikuisia käsitöitäni, mennä nukkumaan ajoissa, herätä omassa sängyssäni. Mieliala on hyvä, tämä ei ole masennusta, ei mitään sellaista. Tunnen itseni vaan ikäisekseni. Uusi kokemus minulle ja ehkä siksi olen pysynyt paikoillani, kuulostellut tätä outoa olotilaa, huomioinut kropan joka ikisen muutoksen, säryn ja kivun. Ymmärtänyt, että en vaan jaksa enää samalla tavalla kuin ennen.

Harmittaa. Kyllä. Kaipaan kävelemistä, tuota ainoaa liikunnan muotoa, johon olen pystynyt. Olen jättänyt jäähyväiset niin monelle tavalle liikkua vuosien aikana, pitänyt kynsin ja hampain kiinni kävelystä. En halua menettää sitä. En halua tulla riippuvaiseksi muista ihmisistä, kukapa haluaisi. Aikanaan terapiassa jouduin opettelemaan avun pyytämistä, ihan järkyttävän vaikea tehtävä. Tappelin tätä älytöntä kotitehtävää vastaan viikkoja, kunnes alkoi nolottaa. Tuskin kehtasin enää mennä terapeutin luo. Tekemättömät läksyt hävettivät, olenhan aina ollut enemmän kuin suorittaja.

Annoin periksi, pyysin palvelusta (voileivän tekeminen…!), eikä tullut maailmanloppua. Tuli voileipä.

Viime kuukausien aikana olen miettinyt, mitä hyötyä siitä oli, että opin pyytämään apua. Ei mitään. Voileivän sain silloin vuosia sitten, mutta en muuta. Huomaan uskovani edelleen ihmisiin, mikään muu ei voi selittää tätä pettymyksen tunnetta.

Tänään lähden kävelemään. Kaipaan liikuntaa. Kaipaan myös matkalle, vaikka sohvakin kutsuu. Ehkä ensi viikolla nousen bussiin tai junaan, näen jossain auringonlaskun veden yllä.

 

 

Birgitta Björn: Onnellisesti perille

 

Birgitta Björnin matkakertomus Onnellisesti perille, alanimeltään Kävelyn alkeet Santiago de Compostelaan, on lukunautinto. Kirjan takakannessa kirjoittaja kertoo ajatuksesta, joka vähitellen muuttuu päähänpinttymäksi: on pakko päästä kävelemään Espanjaan, on nähtävä ja koettava pyhiinvaellusreitti Santiago de Compostelaan.


”Kaikki todennäköisyydet ovat matkaa vastaan, sillä vain kerran hän on kävellyt yhtäjaksoisesti 15 kilometriä.”

Alkusanoissa Birgitta kertoo itsestään: ”…olen heikkoharteinen…vaihtelevia vaivoja muuallakin kuin joka paikassa…sosiaalisuus on vaistopakkani heikoin lenkki…jonkin verran vessasiisteysintoilija…varsin ötökkäkammoinen…”

Kirjan taitto on selkeä. Vasemmalla puolella on tietoa päivämatkasta, yöpymispaikoista, säätilasta. Oikealla puolella Birgitta kertoo kokemuksistaan aihealueittain, esim. yöpaikan varaaminen, vessat, asuinkaverit, kuka mistäkin syystä on matkalla jne.

Kirjan upeat ja värikylläiset kuvat on ottanut Ari Rosenberg.

Pidän Birgitan tavasta kirjoittaa. Myös kuvataiteellisesti lahjakkaana hän kirjoittaa hyvin visuaalisesti, matkalla on helppoa ja mukavaa pysyä vauhdissa mukana.

Eniten kirjassa kiehtoi eri pyhiinvaeltajien syyt lähteä matkaan. Pakanana oleminen ei todellakaan ole mikään syy jäädä kotiin. Birgitta kirjoittaa, että matkan aikana herkistyy tietenkin kuuntelemaan itseään, mutta myös kanssakulkijoitaan. Oppii kuulemaan, näkemään ja tuntemaan, kuka haluaa olla yksin, kuka kaipaa seuraa. Oppii antamaan apua, oppii arvostamaan muita, huomaa saavansa apua ja tukea.
Tuollainen herkistyminen riittää mielestäni kenelle tahansa syyksi lähteä matkaan.

Vanhana kävelijänä näin itseni usein viljavien peltojen ja hehkuvien kukkaniittyjen keskellä kulkemassa Birgitan ja muiden kävelijöiden kanssa. Tosin epätasainen maasto olisi varmaan saanut minut tekemään U-käännöksen heti alussa. Pitkien kävelyjen aika on valitettavasti ohi kohdallani.
Onneksi on kirjoja, jotka tuovat uusia paikkoja koettavakseni. Onneksi voin myös kotona ollessani ja pienempiä matkoja tehdessäni oppia itsestäni ja myös muista ihmisistä asioita, jotka on hyvä tietää.

Birgitan kirjaan liittyvässä blogissa on Birgitan luonnoksia ja piirustuksia matkan varrelta. Ne nähdessäni aloin toivoa uutta, toisenlaista kirjaa tästä pyhiinvaelluksesta. Kirja olisi enemmän päiväkirjanomainen, vähemmän opaskirjan oloinen. Haluaisin lukea enemmän ajatuksista, joita käy läpi tällaisen rankan kävelyn aikana. Omien tunteiden peilaamista maisemaan ja päinvastoin, kuvituksena Birgitan upeat piirustukset.

Onnellisesti perille-kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin myös Leena Lumi, pappilanmummo ja Kinttupolut. Kirjaa on hankittu kirjastoihin todella hyvin ympäri Suomen ja tietenkin myös verkkokirjakaupoista voi ostaa omansa, esim. Adlibris. Suosittelen! Viehättävä, sympaattinen kirja ja ne vessahommatkin sujuivat loppujen lopuksi hyvin.

Birgitta Björn
Onnellisesti perille
BoD 2017
ISBN: 9789523396906
104 sivua

 

 

Esther Helmiä: Surun tie

 

Suru ei kysy lupaa tulla. Runoissani kuljen matkaa surun viedessä huomiseen. Nämä sanat ovat minun suruni.

Näin lukee Esther Helmiän runokirjan Surun tie takakannessa. Kokoelman runot ovat syntyneet vuoden aikana, surutyönä äidin kuoltua. Runot ovat henkilökohtaisia, mutta samaan aikaan yleisiä, sillä jokainen, joka on kokenut läheisen, rakkaan ihmisen kuoleman, tunnistaa surussa itsensä.

Suru ei todellakaan pyydä lupaa muuttaa asuinkumppaniksi. Ei auta, vaikka kieltäisi, vaikka vihaisi, vaikka yrittäisi kääntää selkänsä. Suru ei jätä.

Ole vahva
en ole
Anna ajan tehdä tehtävänsä
en anna

Suru lamauttaa surijan. Keskittymiskyky katoaa ajatusten pyöriessä kehää. Kaikki tuntuu turhalta, merkityksettömältä. Kaikki voima menee siihen, että pystyy hengittämään.

Mihin hävisivät tähdet
mihin luovuuteni helmet

Veit myös kirjaimet
vääristit värini

Mitä sain tilalle
kuristavan otteen

Suru ei ole vain muistoissa ja tunteissa. Suru näkyy huoneissa.

Villasukat sinisen kirjavat
nykerönä sänkysi edessä
kuin jalkasi vielä niissä

Aika, se jota vihaa, jonka parantavaan ja armolliseen voimaan ei halua uskoa, tekee kuitenkin tehtäväänsä. Suru muuttaa muotoaan, vaikkakin usein aivan liian hitaasti. Vähitellen sanat palaavat, värit maailmaan, huomaa kesän saapuneen, ajan kuluneen.

Kirjoitan sinut minuun

Estherin runot tulevat lähelle, työntyvät lukijan ihon alla, nostavat mieleen omat itkut.

Kun suru vielä tulee kylään
annan sille tilaa
Se jää vain hetkeksi
tänään tiedän sen

Mutta muistosi ovat aina

Surun tie kuuluu Mediapinnan Suomi 100-runosarjaan, kokoelmaa voi ostaa verkkokirjakaupoista, esim. Adlibris. Kokoelmasta ovat kirjoittaneet myös Riitta ja UUna.

Esther Helmiä Surun tie
Mediapinta 2017
ISBN: 9789522361516
69 sivua

 

 

 

 

Ari Kokkonen: Ikkunalaudallani asuu meri simpukankuoressa

 

Ari Kokkosen Ikkunalaudallani asuu meri simpukankuoressa on kaunis runoelma kahden yksinäisen ihmisen sattumanvaraisesta kohtaamisesta. Proosarunot ovat tunteellisia ja herkkiä, mutta Ari ei sorru pateettisuuteen tai melodraamaan. Sanat on maalattu hienovaraisella siveltimellä, kevyellä ja pehmeällä.

Minun villapaitani sopi sinulle hyvin,
sinun ruskeisiin silmiin,
vaaleat kangashousut,
joista sinun paljaat varpaasi pilkahtivat,
vaatteesi roikkuivat pyykkinarulla eteisessä,
ne näyttivät sopeutuneen tänne hyvin,
oli lähes kodikasta.
Kaksi kahvikuppia keittiön pöydällä

Nautin suunnattomasti näiden runojen lukemisesta. Olen seurannut Arin kirjallista tuotantoa kauan, ensin hänen blogissaan, myöhemmin runokokoelmiensa kautta. Arin ilmaisu on kehittynyt, varmistunut vuosien myötä ja hän on tavoittanut oman, kiehtovan äänensä proosarunoissaan.

Kun talojen ikkunoista näkee valon,
tietää siellä jonkun asuvan, piipusta nousevasta savukiehkurasta
huomaa elämän,
jonkun on täytynyt sytyttää tulen,
joka tuo lämmön,
sen joka antaa
elämälle merkityksen.

Runokokoelma kuuluu Mediapinta-kustantamon Suomi 100 runokirjaa-sarjaan. Itsenäisyytemme juhlavuoden kunniaksi Mediapinta ilmoitti tammikuussa 2017 tarjoavansa kirjoittajille mahdollisuuden julkaista ilmaiseksi oman kirjan. Tarjoukseen tartuttiin innolla, sata ja yli kokoelmaa saapui palvelukustantamoon alta aikayksikön, joten maaliskuussa Mediapinta kertoi julkaisevansa vuoden aikana joka kuukausi 50 runokokoelmaa.

Arin kirjaa saa verkkokirjakaupoista, esim. Adlibris myy kokoelmaa. Kirjasta kannattaa tehdä myös hankintapyyntö omaan kirjastoosi!

Ari Kokkonen
Ikkunalaudallani asuu meri simpukankuoressa
Mediapinta (2017)
69 sivua
ISBN 9789522360700

Myös Kirja vieköön-blogin Riitta on kirjoittanut runokokoelmasta.

 

***

Luettuani Arin runoja muutaman kerran, alkoi surettaa, sillä kustannustoimittamisella, esilukemisella ja oikolukemalla kokoelma olisi mielestäni läpäissyt seulan ja olisi voinut tulla julkaistuksi jossain suuremmassa kustantamossa. Omakustantajana tiedän, miten sokeaksi sitä tulee oman tekstinsä kirjoitusvirheille, kielioppivirheille ja toistoille. Tämän takia olen viimeisten kirjojeni kohdalla käyttänyt pariakin esilukijaa (kiitos heille).
Kokoelmassa silmääni pistäneet em. ongelmat eivät onneksi poistaneet lukunautintoa, sillä sitä nämä runot ovat. Nautinnollisia.

 

 

 

 

10 vuotta 10 kirjaa

 

 

Huhti-lokakuussa 2006 kirjoitin blogia, jonka nimi oli Taikkarin mäellä. Blogissa oli proosarunoja, jotka sijoittuivat 1970-luvun Turkuun. Alun perin kirjoitin runot suloisella Turun murteella ja tarjosin käsikirjoitusta Savukeitaalle ja Sammakolle. Murrerunot koettiin hankaliksi ja koska Heli Laaksonen jo kirjoitti niitä, niin arveltiin, että se riittää tälle maallemme.
Päätin kääntää runot suomeksi ja sellaisina ne päätyivät nettiin. 2007 päädyin julkaisemaan runokokoelman Taikkarin mäellä juuri Suomeen rantautuneen BoDin avulla.
Runokokoelman henkilöt ovat teini-ikäisiä, tapahtumapaikka on Turku, mutta hyvin pian sain lukijapalautetta, että ympäristöllä ja henkilöiden iällä ei ollut merkitystä. Runot koskettivat.

****

Keväällä 2008 tein heppoisen mainosvideon Kirsti Ellilän novellikokoelmalle Outoa rakkautta. Kirstin novelleja lukiessani tuli mieleen koostaa omista Kolmiokirjalle kirjoittamistani novelleista kokoelma. Vanhassa blogissani hain lukijoilta nimeä kirjalle, samoin kansikuvasta järjestin äänestyksen. Näin syntyi Toinen painos omakustanteena BoDille.
Oikeastaan näin helposti kirja ei syntynyt, oli tuskaa käydä läpi noin sataa novellia. Punaisena lankana, jos sitä oli, oli löytää outoja, erikoisia, hämmentäviä ja koukuttavia tarinoita. Löytyihän niitä. Kirjan takakansitekstikin sen kertoi…


Novelleja rakkaudesta ja rakkaudettomuudesta.
Tarinoita tältä planeetalta ja muualta.
Kertomuksia ihmisistä ja muista.

Niin kuin muutkin BoDilla julkaisemani kirjat, Taikkarin mäellä ja Toinen painos elävät viimeistä vuottaan, sillä olen sanomassa irti tekstien ylläpitosopimukseni BoDin kanssa. Viimeisiä hetkiä hankkia kirjat, jos sinulla ei sitä jo ole.

jatkuu…

Tänään en saa myöhästyä

 

 

junalaiturilla aamu
näin aikaista
en ole pitkään aikaan kokenut
nukkunut vain
heräämisen aika tulee myöhemmin
jos on tullakseen
aina se ei ole tarpeen

mutta nyt
nyt on aikataulu
hetken kiinni järjestäytyneessä yhteiskunnassa
laivalla tallinnaan muiden tavoin
olen yhtä

mies kävelee laiturin reunalla
katsoo kiskoja pysähtyy jatkaa matkaa
älä hyppää älä
ei tänä päivänä kun minulla on kellonaika
ei vielä kiire mutta kohta
älä hyppää
tänä aamuna juna ei saa myöhästyä
elä vielä hetki toinenkin mieti

satamassa tuntia liian aikaisin
tunnen itseni normaaliksi olen ajoissa varautunut kaikkeen
enimmäkseen pahimpaan

 

 

 

 

Ihanat lukijat

Vanhoja poikaystäviä on luettu. Savisuti, Elegia, Äijä ja Kirjavinkit ovat kirjoittaneet lukemastaan. Kiitos.

Jatkan siivoamista.

 

 

Ikuinen kesäkuu

 

En muista syreeneiden kukkineen näin kauan. Hidas kevät, pohjoisrinteessä nuput ovat vasta avautuneet, ikkunani alla pensas on hehkunut liilaa koko kesäkuun.

Pölynimurin ääni kaikuu huoneessa. Siivoan tyhjää pesää, kaapit, lattian, pyyhin seinät. Selkä itkee puolestani, silläkin on tämä tyhjän pesän syndrooma. Olemme yhtä, mieleni ja kehoni.
Vastapäisen talon keittiön verho heiluu kaiken aikaa, kun pesen ikkunat. Taloyhtiön uteliain naapuri ei voi lakata seuraamasta minua. Jokin tekemisissäni kiinnostaa häntä.
Ehkä se, että ylipäänsä siivoan, on mielenkiintoista.

Noukin lattialta myös hoitokoiran lelut. Heitän ruoan, herkut pois. Pehmolelun säästän vielä, en tiedä miksi. Ystäväni kuvasi tyhjän laiturin Saimaalla. Tänä kesänä ei kukaan enää hauku, ei hyppää pelastamaan uimaria. Ystävän ikävä on suurempi kuin tämä minun haikeuteni tässä autiossa huoneessa.

Siivoan, siivoan ja halu kirjoittaa tekee kipeää. Bussimatka keskustaan antaa tauon, on aikaa istua. Kirjoitan tätä aivan liian pieneen vihkoon, pakotan käsialani minimiin, ikään kuin itsekin kutistuisin, lakkaisin hetkeksi olemasta. Linja-auto pysähtyy, Koskelantie on täynnä palo- ja poliisiautoja. Suurin osa ihmisistä haluaa ulos, jatkavat matkaansa kävellen. Minä nautin siitä, etten vielä ole perillä, kroppani kaipaa lepoa.

Asiani, nämä toimeni, on nopeasti hoidettu. Palaan kotiin. Bussi ei niiaa minulle, kun nousen kyytiin. Pitäisi kai olla imarreltu, mutta lonkkani ei kiitä. Eripituiset jalkani eivät enää nouse korkeuksiin, en hypi riemusta, en leiju ilmassa. Ainoastaan talvisin lennän, mutta nyt on kesä, kesäkuu. Pysyn pesässäni, pesen paljautta, nuohoan nurkista menneet, autius tuo luokseni ikävän. Avonaisista ikkunoista leijuva violetin tuoksu peittää alleen puhdistusaineiden hajun. Kesä, ikuinen kesäkuu.

 

 

Asemalta asemalla

 

 

Jokin lehtiotsikko väitti, että kesällä on helpompaa laihduttaa kuin talvella. Aurinko kuulema lisää serotoniinin määrää, eikä tee mieli makeaa niin paljon. Juu, en klikannut linkkiä, sillä jutussa ei varmasti olisi kerrottu jatkuvasta jäätelönhimosta, puhumattakaan ihanista kylmistä juomista terasseilla.
Näin ne luulevat huijaavansa meitä, ei mene läpi.
Tarvitsen jäätelöä ja kylmiä juomia ympäri vuoden, ei siinä kelit mitään merkitse.

Vanhoja poikaystäviä on luettu. Omppu kirjoitti kattavan arvostelun kirjasta, kiitos! Olen kotisivuille päivittänyt noita arvosteluja, ostopaikkoja yms. Edullisimmin kirjaa saa tilaamalla sen suoraan minulta.

Omat lukemiset ovat jääneet vähiin, kun netissäkin toimin enemmän klikinsäästäjänä. Odotan pääseväni/ehtiväni/jaksavani etenkin yhden runokokoelman kimppuun, joka odottaa ihan lähellä eli tässä koneella.

Vaan kone jää muutamaksi päiväksi, reissu odottaa. Muistikirja ja kynä laukkuun, asemalta asemalle.

 

 

 

Kesäjatkis 4/4

   Parakissa oli kolme sänkyä, erotettu toisistaan katosta roikkuvilla nuhruisilla kankailla. Kahdessa vuoteessa kuorsattiin, kolmas sänky oli meidän. Mies sytytti pienen yölampun.
– Muuta yösijaa minulla ei ole tarjota, mies sanoi. – Valitettavasti.
– Tämä on ihan hyvä. Minä nukun kohta seisaaltani, vakuutin miehelle ja yritin olla katsomatta epäkutsuvan näköistä sänkyä, jossa näytti olevan ohut patja, vielä ohuempi peitto ja pään painosta painunut tyyny. Menin sänkyyn vaatteet päällä, en osannut tehdä muuta. Mies hymyili, tuli vierelleni.
– Tämä on aika hassua, mies sanoi tuijoteltuamme hetken kattoon heijastuvaa heikkoa valoa.
– Niin on, vastasin ja aloin hihittää. Panin käteni suuni eteen, jotta en herättäisi kuorsaavia kämppiksiä. Mies tarttui käteeni, otti sen huuliltani ja suuteli minua.
– He eivät herää, vaikka tulisi maanjäristys, mies kuiskasi korvaani. – Naura vaan.
Väsymys, matkanteko ja epävarmuus purkautuivat nauruna miehen rintaa vasten. Hän puristi minua lujasti, suuteli hiuksiani, kutitti korviani. Nauruni hiljeni vähitellen, mutta ilo ei väistynyt. Halusin häntä. Riisuin hänen paitansa, katsoin paljasta ihoa, sinisinä kulkevia verisuonia, lampun valossa kimaltavia kultaisia ihokarvoja hänen käsivarsissaan. En ollut koskaan nähnyt mitään niin kaunista. Avasin housujen vetoketjun, liu’utin housut hänen yltään. Hänen reitensä olivat samaan aikaan jäntevät ja pehmeät.
– Miten sinä voit olla merimies? kysyin painaessani pieniä suudelmia hänen iholleen. – Eihän sinulla ole tatuointeja.
– Tatuoinnit eivät kerro mitään, mies vastasi vetäen minut päälleen. – Tärkeämpää on se, mikä ei näy.
Hän avasi selässäni olevan vetoketjun, nosti mekkoni pääni yli. Sängyn kova patja, sängyn kapeus. Sellaisia asioita ei ollut enää.

Aamu oli halju, viluinen. Vastentahtoisesti irtauduin miehestä ja nousin ylös. Toisista sängyistä ei kuulunut enää kuorsausta. Otin repustani peilin, meikit olivat valuneet lähes pois ja pyyhin loput näkymättömiin kosteuspyyhkeellä. Vedettyäni mekon ylleni, huomasin miehen heränneen.
– Vedänkö vetoketjun? hän kysyi.
Istahdin vuoteen laidalle, hänen kosketuksensa oli suloinen ja kipeä.
– Saatatko minut satamaan?

 

Olisin halunnut sanoa niin paljon, kysyä kaikenlaista, mutta aikaa oli liian vähän. Kurkkuani kuristi, kieli tarttui kuivaan kitalakeen. Puristin vain hänen kättään toivoen, ettei minun koskaan tarvitsisi päästää irti.
– Sinä et varmaan tiedä, oletko täällä, kun palaan, mies sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen.
– En…ehkä minä olen. En tiedä, ehkä tämä on hyvä paikka etsiä itseäni. Rouen. Minä…minä haluaisin pitää yhteyttä sinuun, mutta minulla ei ole kännykkää.
– Ei minullakaan. Sinä voit kirjoittaa minulle.
– Kirjoittaa? Miten? Minne?
Pysähdyimme satama-alueen portille. Mies tarttui molempiin käsiini, hymyili.
– Kirjoita minulle kirjeitä, mies sanoi. – Annan sinulle laivan nimen ja niiden satamien nimet, joissa pysähdymme. Saamme aina postimme sieltä. Onko sinulla paperia?
Kaivoin reppuani ja löysin rypistyneen junalippuni. Kynää minulla ei ollut, olin tottunut näppäilemään kännykkään muistettavat asiat.
– Käykö tämä? kysyin ja ojensi miehelle kajalin. – Se on hieman pehmeä kyllä…
Mies kumartui, kirjoitti junalipun täyteen.  Hän kirjoitti myös nimensä.
– Ja kun kirjoitat, kerro minulle osoitteesi, niin vastaan sinulle, mies sanoi ojentaen lipun minulle. – On se osoite sitten täällä tai jossain muualla.
Sen jälkeen ei ollut mitään sanottavaa. Hän puristi minut kerran, lyhyesti syliinsä, suuteli minua ja sitten hän oli poissa. Seisoin kauan portin vieressä, yrittäen nähdä lähtevää laivaa, mutta kyyneleet sumensivat näköni. Vihdoin pyyhin märät poskeni kämmenselkään. Minun oli tämän päivän aikana etsittävä jokin asunto, hotelleihin minulla ei olisi varaa, jos viipyisin Rouenissa kauan. Minun pitäisi myös löytää töitä, jos jäisin Roueniin. Rouen tuntui paikalta, johon voisin jäädä, josta voisin löytää sen, mitä olin lähtenyt etsimään. Itseäni en päässyt pakoon, ei ollut enää järkeä paeta. Asunto, töitä, kyllä.
Mutta ensin minun olisi löydettävä kauppa, josta saisin kirjepaperia ja kunnollisen kynän.

 

(julkaistu Uusi Regina-lehdessä kesäkuussa 2013-click)