Totu sitten koiriin, kun niitä ei ole

Olen edelleen jatkanut tutkimuksiani koiran ulkoiluttaessa minua, vaikka en tänne olekaan päivittänyt julkista tutkimuspäiväkirjaani. Olen toki tehnyt mentaalisia huomioita ja analyyseja ja onneksi tämä dementoitunut mieleni säästää minua liialta mielen kuormittumiselta ja pyyhkii muistia kiitettävästi.

Alan ymmärtää tieteen tekijöitä yhä paremmin kilometri kilometrin jälkeen, sillä olen huomannut tutkimusaineiston laajenevan kuin koiran paskan räntäsateella. Ei ihme, että tutkijat keskittyvät mikroskooppisen pieneen osa-alueeseen. Mikäli näin ei toimita, joudutaan helposti sivupoluille ja tutkimusmateriaalia kertyy liikaa.

Olen viime aikoina havainnoinut kohtaamiamme koirattomia ihmisiä. Keskityn tässä julkaisussa heihin, jotka pelkäävät koiria. Yleensä he siirtyvät kävelytien toiselle puolelle, saattavat pistäytyä hangessa, kun ohitamme heidät. Heihin ei saa katsekontaktia.

Samaistun heihin voimakkaasi, sillä olen myös pelännyt koiria. Tämä johtuu siitä, että kenelläkään ei ollut koiraa, saatikka muita kotieläimiä, ollessani lapsi. Asuimme kaupungissa, kerrostalossa ihan keskustan tuntumassa. Talon asunnot olivat pieniä yksiöitä ja kaksioita, joissa asui 3-6 henkisiä perheitä. Luulen, ettei yhdellekään perheelle tullut mieleen hankkia koiraa, sillä siihen aikaan koiria oli lähinnä maaseudulla. Emme tunteneet käsitettä seurakoira. Koira kaupungissa oli jotain, mikä ei tullut edes mieleen.

Turha luulla, että mummolassa olisi ollut koiria. Isovanhemmat asuivat samassa talossa, pari kerrosta ylempänä. Mummu asui myös kaupungin keskustan toisella laidalla. Meillä ei ollut sukulaisia maaseudulla, ei mökkisukulaisia. Yhdelläkään luokkakaverilla ei ollut koiraa.

Vaikka en siis juurikaan törmännyt koiriin, pelkäsin niitä, elleivät ne olleet Lassieita. En päässyt tutustumaan ja tottumaan koiriin. Vasta lukioaikana eräs luokkakaverini asui omakotitalossa ja siellä oli elävä koira. Kyräilin koiraa muutaman vierailun ajan, mutta sitten rauhoituin ja tajusin, ettei hän halunnut raadella, syödä tai tappaa minua. Uskaltauduin jopa silittämään häntä, mutta hyvin varovasti. Sormeni säilyivät ehjinä.

Nykyään koiria on Suomessa rekisteröitynä yli 800 000 ja määrä kasvaa vauhdilla. Koiria on joka puolella, mutta silti ymmärrän heitä, jotka eivät niin innostu koirista. Onneksi kaikkien ei tarvitse olla samanlaisia.

***

Mikäli tämä tutkimusaiheeni ei sattuisi kiinnostamaan kaikkia, niin olen tehnyt noille ilmaisille Issuu-julkaisulleni oman sivun. Siellä olevissa teksteissä ei ole koiria.

 

 

 

 

Mainokset

Vuorossa aina yhtä hurmaava Keskiäkäinen

 

Vanhojen BoD-kirjojeni ilmaisjakelu Issuussa jatkuu. Nyt vuorossa Keskiäkäisiä hajatelmia. Alkuperäistä kirjaa on täydennetty lukuisilla Keskiäkäis-kortteilla. Vassokuu.

Havainnoinnin hurmaa

Tarkempi tutkimus tuottaa tarkempia tuloksia. Tämähän ei ole mitenkään yllättävää. Täytyy vain muistaa tämä tosiasia ja pitää mieli joustavana ja avoimena.
Ja silmät auki.

Aikaisemminhan jaottelin ihmisten ulkoiluttajat kahteen kategoriaan. Nyt olen huomannut, että tämä lajittelu ei ole todellakaan mitenkään riittävä. On nimittäin ilmennyt, että Hauska-kakkapussia käyttävät ulkoilutettavat voidaan jakaa neljään alakategoriaan. Ainakin neljään, sillä voi olla, että eksaktimpi tarkkailu tuo vielä uusia huomioita.

Mutta nyt näihin neljään alalajiin. Eilen, kun narttu vei minut lenkille, huomasimme jo kaukaa koiran hihnan päässä ihmisen, joka kumartui kiltisti noukkimaan jätökset pussiin. Kävelimme toisiamme vastaan, ohitus sujui mallikkaasti. Vilkaisin tien piennarta. Siinä oli kauniisti rusetille solmittu muovipussi. Käännyin katsomaan taakseni. Totta, ihminen ei heiluttanut käsissään mitään, hihnassa ei roikkunut mitään. Ihminen oli todellakin kerännyt kakat pussiin ja jättänyt sitten pussin mukavasti maatumaan lumikasaan.

Huomion järkyttämänä seurasin ulkoiluttajaani. Tulimme pieneen metsikköön tai mitä nyt nämä kaupungin pusikot ovatkaan. Puun oksassa roikkui kakkapussi! Strange fruit alkoi soida päässäni, siitä tuli sitten korvamato koko loppupäiväksi.

Yhdellä lenkillä löytyi siis kaksi uutta alaluokkaa. Silmilläni olen aikaisemmin todistanut kolmannen ihmistyypin, joka kiikuttaa pussin roskikseen, niitäkin (roskiksia) löytyy täältä. Epäilykseni heräsi kuitenkin, niin kuin perusteellisessa tiedetutkimuksessa on tärkeää. Saattaa olla, että kakankerääjissä on vielä yksilöitä, jotka ovat turhautuneita ja epätoivoisia huomatessaan lähimmän roskiksen sijaitsevan seuraavan mutkan takana. Nämä saattavat (huom. saattavat, sillä en ole vielä todistanut tätä oletustani oikeaksi) piilottaa pussinsa lumen alle, kätkeä sen kannon koloon tai mitä nyt aina kekseliäs ihmismieli tuleekaan keksineeksi. Nämä jemmaajat saattavat siis olla neljäs alaryhmä.

Tutkimukseni jatkuvat edelleen. Olen oikeastaan aika innostunut tästä tieteenalasta. Samalla saan liikuntaa, rapsakkaa pakkasilmaa keuhkoihin ja mieli ilostuu.
En minä todellakaan koskaan kuvitellut eloni muuttuvan tällaiseksi, mutta niin se elämä vaan heittelee. Mitä vähemmän liikun gallerioissa, näyttelyissä ja muissa vastaavissa, sitä enemmän opin ihmisistä.

 

 

 

 

Nimetön

 

 

#runosunnuntai, muita osallistujia löydät Riitan blogista.

 

 

 

 

Kolme huonoa

Koska tämä viikko on tähän mennessä ollut suoraan sanoen paska fiiliksiltään ja tapahtumiltaan, niin Tuulitunnelissa-blogissa oleva kolme huonoa-haaste sopii tehtäväksi enemmän kuin parem…huonommin.
Itselläni, kuten varmaan monella muullakin, huonouden tunne syntyy pettymyksestä, joko itseään tai muita kohtaan. Ruoskaa!

1. Kolme huonoa asiaa päivässäni – pannaan se viimeksi kuluneeksi vuorokaudeksi:

 

– ahdistuskohtaukset
– niskajumi
– saamattomuus

2. Kolme huonoa asiaa minussa:

– vaadin muilta samaa kuin itseltäni
– luottaminen ihmisiin
– hiusten pesun vihaaminen

 

3. Kolme huonoa asiaa elämässäni:

 

– liika huolehtiminen muista
– ärsyyntyminen ihmisiin
– muistin huononeminen

 

4. Kolme huonoa asiaa viimeksi kuluneen vuoden aikana:

 

– auringon puute viime kesänä
– asosiaalisuuden lisääntyminen
– pettyminen ihmisiin

5. Kolme huonoa asiaa blogissani:

– bloggaamisen alkuaikojen luovuuden ja mielikuvituksen täyttämien hetkien katoaminen
– tarinoiden väheneminen blogissa, omaelämäjuttujen lisääntyminen
– liian vähän runoja



 

 

Ruumiini ilot

 

varttuneen elämäni riemua 

sydänsurujen haihtuminen
enemmän ruumiin iloja

iloa että pysyy tolpillaan herätessä
matala verenpaine ei pudota lattialle

iloa että niska kääntyy
polvi ei sotkeudu yliliikkuvuuden solmuun

iloa että lonkka ei mene alta
nilkan nivelsiteet eivät napsahda kolmatta kertaa

iloa silmien kirkkaasta katseesta nokisten näkyjen jälkeen

iloa että selkä ei tänään ryppyile
kiukuttelee vain hiljaa
iloa kuulon alenemisesta niin kuiskaukset eivät häiritse

äänetkin korvieni välissä iloa täynnä

 

 

***

Riitan blogissa alkoi vuoden alussa #runosunnuntai-haaste, johon kuka tahansa voi osallistua monella eri tavalla, esimerkiksi esittelemällä lempirunonsa tai kirjoittamalla runokokoelmasta, joka on sykähdyttänyt, kirjoittamalla oman runon, kuvittamalla runon jne. jne. jne. Osallistun omalla runolla, mutta tarkoituksenani on myös esitellä kiinnostavia runokokoelmia.

 

 

Sähkötupakan paikka

 

Minähän en ole sanan varsinaisessa merkityksessä mikään kerrostalokyttääjä niin kuin naapuritalon akka, joka sormet veressä nyppii kuihtuneita kanervia parvekkeellaan. Lähinnä kutsuisin itseäni ympäristön tarkkailijaksi, ilmiöiden erittelijäksi, vuodenaikojen vaihtumista seuraavaksi analyyttiseksi havainnoijaksi.

Nyt kun tuo ihmisen ulkoiluttaja on ilmestynyt huusholliini, olen observoinut erilaisia ulkoilutettavia ihmisiä ja päätynyt tässä näkö- ja hajuhavaintoihin perustuvassa tutkimuksessani siihen, että koirat ulkoiluttavat kahdenlaista ihmistyyppiä.

Pienet koirat, nämä Fifit, Lulut, Cocot ja Bellat, vetävät hihnan toisessa päässä ihmistä, joka pysähtyy kiltisti, kun koira kyykistyy tarpeilleen. Tämä ihminen kaivaa taskustaan Hauska-kakkapussin jo valmiiksi ennen kuin pikku-Pontus on pudottanut jäniksen papanan kokoiset ruskeat kuulansa jalkakäytävälle. Pallerot katoavat kakkapussiin, Pontus saa taputuksen ja kiitokseksi namun.

Sitten on tämä ihminen, jota kaapin kokoinen Rocky, Salama ja Kyllikki kiskoo perässään. Tämä ihminen kääntää selkänsä ulkoiluttajalleen, kun tämä losauttaa saavillisen paskaa kävelytielle. Ihminen varoo katsomasta taakseen, mennyt on mennyttä, mitä sitä turhaan kaapimaan vanhaa kuonaa. Katse eteenpäin.

Tällaisia juttuja minä noteeraan ketjutupakoidessani parvekkeella. Yritän olla köhimättä ja räkimättä limoja ulos, jotta tutkimusolosuhteet eivät häiriintyisi. Pitäisi varmaan hankkia sähkötupakkaa, jotta terveys ei kokonaan hupenisi tieteen vuoksi. Toisaalta, tutkimustulokseni piristävät päiviäni sen verran paljon, että en anna pienen tulehtumisen vaaran haitata.

Koiria on tuhansia erilaisia, ihmisiä siis ainoastaan kahdenlaisia. Eli se siitä special snowflake-syndroomasta meidän ihmisten kohdalla. Onneksi olemme sentään koirillemme ainutlaatuisia. Eiväthän he muuten jaksaisi ulkoiluttaa meitä.

Poliisin eristämä alue & Lähettiläät

 

Mika Kivelän (s. 1971, Turku) Poliisin eristämä alue. Runot 2010-2017 (MKK, 2017) sitoo yhteen Kivelän kolme aikaisempaa runokokoelmaa, Haudattu (2010), Dumdum (2012) ja Räkäkännirakkautta (2015). Kokoelman lopusta löytyy myös viisi uutta runoa tältä vuodelta.
Niin kuin Colt iski aikanaan mieheen makuun, niin teki myös tämä kokoelma minulle. Olen suomalainen, jonka sielunmaisema ei ole metsää ja järveä. Kaupungin kadut, takapihat, kusiset porttikäytävät ja puhtoiset lähiöt saavat tuntemaan oloni kotoisaksi. Näihin maisemiin Kivelän proosarunot sijoittuvat. Kivelä kertoo ihmisistä, joista emme haluaisi kuulla, emme nähdä, emme tietää. Runot saattavat näyttäytyä tottumattomien silmiin raadollisilta ja rumilta, mutta Kivelän sanoissa on lämpöä, huumoria ja kunnioitusta. Jokainen ihminen on runon arvoinen.
Kivelä ei säästä itseäänkään, runoista löytyy itseironiaa, itselle nauramista. Kivelää pidetään osana turkulaista katurunoutta, mutta mielestäni juuri tuo itsensä alttiiksi pistäminen runoissa osoittaa, että hän on enemmän tai jotain muuta.
Vaikka runoissa liikutaan enimmäkseen Turussa, niin paikallistuntemusta ei tarvita. Runojen paikat ja henkilöt ovat kansallisia, kansainvälisiä, heitä on joka paikassa.
Samoin on rakkauden laita. Sitä löytyy kaikkialta. Myös Kivelän kirjasta.

Kulttuurivihkot aloitti syksyllä 2017 kirjojen julkaisutoiminnan. Syksyllä ilmestyi kaksi runokokoelmaa ja Tuomas Kailan lyhytproosakokoelma Lähettiläät. Nettisivujen mukaan Tuomas Kaila (s. 1975) on helsinkiläinen käsikirjoittaja, muusikko ja media-alan yrittäjä. Lähettiläät on Kailan ensimmäinen proosamuotoinen teos.
Olen lyhytproosan ystävä (in every fat book there’s a thin book wanting to get out) ja ihastuin tähän tarinakokoelmaan täysillä. Vaikea uskoa, että kyseessä on tekijän ensimmäinen proosateos.
Kokoelman tarinat kertovat lähettiläistä ympäri maailman. Tarinoita ei ole nimetty, otsikkona on eri maiden lippuja (huomasin, että tunnistin tosi vähän lippuja…). Kokoelman huumori on mustaakin mustempaa, satiirin viiltävä miekka repii lukijaa kutkuttavalla tavalla. Tarinoissa juuri mikään ei ole sitä, miltä se näyttää, kunnes lukija huomaa, että juuri niinhän se sitten onkin. Tai sitten ei. Kaiken tämän huumorin alla on raadollisia tarinoita ihmiskohtaloista, kaltoinkohtelusta, alas polkemisesta. Lähettiläiden mielentila ei päästä lukijaa helpolla.
Vahva, vahva suositus lukijalle, joka haluaa tutustua taitavaan tarinankertojaan.

Tähän päädyin

 

Kymmenen vuoden ajan lukijat ovat ostaneet kirjojani, lainanneet niitä kirjastoista. Nyt, kun BoDilla julkaisemiani kirjoja ei enää ole ostettavissa, haluan kiittää uskollisia ystäviä ja lukijoita julkaisemalla kirjani Issuussa.
Ensimmäinen kirja ensimmäisenä eli Taikkarin mäellä.
Käytössäni on vain läppäri, joten olisi mukava kuulla tablettien ja älykkäiden puhelimien omistajilta lukunäkyvyydestä, toimiiko? Oikeasta alakulmasta klikkaamalla, pääset koko näytön tilaan.
Kiitos teille kaikille.

 

 

 

 

 

Kun jokin riittää

Kun koira ulkoiluttaa minua, mielessä pyörii kaikenlaisia ajatuksia. Viime päivinä olen hihnan toisessa päässä miettinyt, mikä tekee minut onnelliseksi. Tänä aamuna sain vastauksen.

Onnellisuus on sitä, ettei ole paha olo.

Se kuulostaa simppeliltä, mutta ihminen, joka tietää masennuksen/ahdistuksen tuoman nurjan mustuuden, ehkä ymmärtää, mitä tarkoitan. Onnea ei omalla kohdallani tuo ulkopuoliset seikat, kaikki mahdollisuus ja mahdottomuus ovat oman pääni sisällä. Totta kai tämä koira tekee minut onnelliseksi, mutta yhtä onnellinen olin esimerkiksi viime kesänä, kun jynssäsin kodin, avasin kuusi vuotta kiinni olleita ikkunoita ja pesin ne. Selkä, lonkka ja polvet itkivät, konttasin iltaisin piikkimatolla varmana siitä, että seuraavana aamuna en pysty kävelemään.
Mutta olin onnellinen, sillä minulla ei ollut paha olla. Särkyjä, kipuja kyllä, mutta pään sisällä rauha.
Samaa ei-pahaa-oloa tunnen, kun istun sohvalla, katson talviurheilua telkkarista ja virkkaan. On vain hyvä olo.

Muistan tarkkaan, milloin ensimmäisen kerran neljän vuoden jälkeen huomasin, että minulla ei ole pahaa oloa. Kävelin ystävän kanssa hänen luokseen, näin, että omenapuut olivat kukassa. Takanani oli monta päiväsairaalajaksoa, terapia, osastohoito suljetulla. Aikoja, joiden silloin luulin jatkuvan ikuisuuteen, vaikka en edes jaksanut ajatella tulevaisuutta seuraavaan tuntiin.

Tuon omenankukkakävelyn jälkeen on tullut putoamisia, niitä on mahtunut ihan riittävästi tähän viimeiseen kymmeneen vuoteen, mutta se päivä oli ensimmäinen toivon suhteen: on olemassa päiviä, jolloin ei ole paha olo.

Masennus ei ole kadonnut, se tulee aina olemaan osa minua. Samoin on ahdistuksen laita. Nykyään olen vain kymmenen vuotta viisaampi itseni suhteen. Tiedän, mitä minun on tehtävä, kun ahdistus kiristää otettaan. Tiedän, miten pysyn kuopan reunalla, enkä päästä itseäni putoamaan. Mikään ulkopuolinen ei voi minua auttaa, tukea voin saada, mutta enemmän kuin muihin ihmisiin, uskon itseeni. Iloiset ja onnelliset elämäntapahtumat ovat mukavia, mutta kuitenkin ne ovat plaseboa. En anna ulkopuolisten, ihmisten ja tapahtumien, vaikuttaa omaan olooni, haluan olla sellaisesta riippumaton. Minun on tultava toimeen itseni kanssa, se on tärkeintä.

Mieletön havainto tajuta, että mitään muuta en tarvitse onnellisuuteen. Riittää, ettei ole paha olo.

Ainakin tänään se riittää.