Sometan/oletan/tylsän/elämäni/kiinnostavan

Aamukävely ilman Lainakoiraa tuntuu älyttömältä. Ajatukset eivät kulje, eivät jalatkaan mitenkään vapaaehtoisesti. Selkä ei kysy mielipidettäni, se vaatii huutamalla liikuntaa viime viikon lojumisen jälkeen.
Vastaan tulee koiranulkoiluttajia. Tietenkin. Olen kateellinen noille ihmisille, heidän ei tarvitse kuin kulkea koiran perässä, heidän ei tarvitse arvailla tienhaaroista mielenkiintoisempaa. Koira seuraa hajuja, ihminen seuraa koiraa.
Haluaisin olla yhtä vietävissä.

Kahlaan lehdissä, paikoin sateen kastama keltaisuus on liukasta. Olen viime päivinä katsonut ikkunasta lehtien putoamista, ilma sakeanaan oranssia, rapisevaa ääntä. Kaunista. Syksy ei masenna, en tunne alakuloa. Mielialani eivät ole koskaan olleet vuodenajoista kiinni.

Ylämäessä alkaa heikottaa, tulee huono olo. Olen taas unohtanut syödä aamupalan. Toiset elävät syödäkseen, toiset syövät elääkseen. Minä unohdan usein syömisen. Taskussa on onneksi suussa sulavia glukoosipastilleja, ensiapu tähän tuttuun unohtamiseen.
Tyhmä mikä tyhmä, en koskaan opi.

Ennen kävelyä olen selannut blogeja, lukenut uutisia, tutustunut somen tarjontaan. Aamurutiineja kahvin kera. Some on enimmäkseen pettymys, ihmiset heittävät seinilleen linkkejä eri uutisiin, linkkejä Twitteriin, puolesta ja vastaan, kommentoivat että ”hyvä juttu”, ”asiaa”, ”juuri näin”. Ei sen enempää. Joku toinen on sanonut sen, mitä mieltä itsekin olen.
Mielipiteeni on näin todettu totuudeksi.
Toisinaan menee päiviä, viikkoja, etten käy somessa.

Ronin blogikirjoituksia odotan. Roni on helsinkiläinen taidepedagogi ja hän kutsuu blogiaan syöpäpäiväkirjaksi. Blogikirjoitukset kertovat hänen sairautensa lisäksi paljon muustakin. Roni on äärettömän lahjakas kirjoittaja, teksti on sujuvaa, tarkkanäköistä, hauskaa, koskettavaa. Hänen teksteihinsä on helppo uppoutua, sanat kuljettavat mieltä kiinnostaviin suuntiin. Hän tekee herkullisia huomioita ihmisistä, itsestään, ympäristöstä. Ihailen sellaista rohkeutta kirjoittaa.

Aamuiset askeleet ovat vieneet minut naapurilähiössä sijaitsevalle kirpputorille. Muistan väärin, luulin kirpparin aukeavan kymmeneltä. Ehei, vasta kahdeltatoista. Kahden tunnin päästä. No, säästyypä nekin rahat.
Mietin hetken reittiä kotiin. Sama vai eri? Päätän olla vähemmän tylsä ja palaan kotiin toista reittiä.
Vastaan tulee koiranulkoiluttajia. Tietenkin.

 

Mainokset

Kolmekymmentä vuotta sitten

 

En minä osaa kirjoittaa vertauksin, en kasvata kielen kukkasia,
en piilota kuvaa sanojen taakse.
Kirjoitan niin kuin se on ollut, on nyt, tulee olemaan,
pysyn järjissäni vielä vähän aikaa.

Kolmekymmentä vuotta sitten.
Äiti kuolee. Isä jää yksin.
Asun toisella paikkakunnalla,
kuukausista tulee pitkiä,
matkustan isän luokse työviikon päätteeksi.

Isä, isä on sulkeutunut omaan maailmaansa, hän on robotti,
vuotaa verta vatsaonteloon, heikkenee, lopettaa toimimasta.
Teen samoin,
pidän äidin kuoleman itseni ulkopuolella,
työnnän kuoleman kauemmaksi, surun vielä pidemmälle,
tarkastelen kaikkea ja omaa käyttäytymistäni järjen avulla.
Etäännytän kaiken,
vihalle raivaan suuren tilan.

Äidin kuolema on virhe, vääryys, jonkun syytä.
En pysty rankaisemaan sairaalabakteeria,
vihaan lääkäreitä, pappia, byrokratiaa.

Hankin tietoa, se on tapani käsitellä tuskaa. En itke.
En suostu ottamaan äitiä uniini, en elämääni, en ajatuksiini.

Varma aavistus siitä, etten tule elämään sen vanhemmaksi kuin äiti.
Aikani käy vähiin, en sitäkään itke. Jaksan, jaksan.

Kunnes en enää.

 

 

***

#runosunnuntai

 

 

 

Koiranunta

 

 

koira näkee untaan
minä koiran jalkopäässä

luen runoja
muiden houreista

 

 

 

***

#runosunnuntai

 

 

 

 

Musta kuu

 

en minä täysikuuta pelkää
ei se pidä valveilla, en ahdistusta ulvo

nukun turvallisessa valossa unia näkemättä

mustan kuun pimeä kadottaa minut
ääriviivani sulautuvat varjottomaan huoneeseen
minua ei enää ole

on vain nämä ajatukset
eivät anna rauhaa eivät unta

kuudes tupakka parvekkeella
aamuun on vielä aikaa

ehkä jo viikonloppuna naapurit virittävät jouluvalot 

 

 

***

#runosunnuntai

 

 

 

Kun naama on kuin petolinnun perse ja ottaa selfien, niin eikö kyseessä ole sittenkin belfie?

Otsikon mukainen ajatus iski tänä aamuna. Poninhäntä siirtynyt otsalle, yksisarvisen taikaa. Tyynyliinan painamat rypyt siksakkia poskilla. Jos nyt ottaisin selfien, se olisi belfie, mutta koska en milloinkaan ota selfieitä, ei pelkoa.
Jos nappaa kuvan tissivaosta tai sikspäkeistään, kyseessä on boobfie. Tosin niin tukevia push-upeja ei ole vielä tullut eteen, että saisin itselleni tissivaon. Ei pelkoa.

En minä näkisi näitä aamuja, ellei Lainakoira veisi minua lenkille. Nukkuisin pitkään ja vaikka heräisin aikaisin, en todellakaan lähtisi ulos. Lainakoiran kanssa on toisin ja havaitsen aamu-usvat.
Viime talvena huomasin, että ihminen ei kuole, vaikka hän liikkuisi ulkona enemmänkin kuin pakolliset kauppareissut. Lainakoira oli luonani kolme kuukautta ja kännykän matkamittari näytti meidän kävelleen tuona aikana 900 kilometriä. Kuulostaa hurjalta määrältä, mutta kun joka päivä käy vapaaehtoisesti ulkona neljä kertaa, niin kilometrejä kertyy (melkein) itsestään.

Toisinaan aamulenkillä tulee ajatelleeksi kaikenlaista joutavaa. Toisinaan myös oivaltaa jotain. Joskus kevään korvalla tajusin vihdoin mitä tarkoittaa pyyteetön auttaminen. Se on sitä, että ei odota itseään autettavan millään tavoin, ei mitään vastavuoroisuutta tai anna-hyvän-kiertää-systeemiä. Mikäli tuota ei tajua, on tuomittu elämään katkerana ja pettyneenä hamaan loppuun asti. Kukapa sellaista loppua elämälleen toivoo?
Helpotti tuo oivallus.

Lainakoiralla ei ole pahemmin riistaviettiä. Oravia ja jäniksiä se luimuilee, samoin kissoja, mutta ei puhettakaan, että lähtisi niiden perään. Vahtivietti on myös aika olematon. Tulen kaupasta, riisun takin eteisessä, kannan kassit keittiöön. Vasta kun avaan jääkaapin oven tyhjentääkseni kassien sisällön hyllyille, koira havahtuu sohvalla. Vanhuus tai huonokuuloisuus ei koiraa paina, hän on vain aika hillitty luonteeltaan. Murtovarkaan paras kaveri. Kaikkien hyvä ystävä.

Olen vuosien aikana kuvannut ruskaa, talventörröttäjiä, kuurankukkia ja kevään ensimmäisiä leskenlehtiä kyllästymiseen asti. Ne ovat joka vuosi samanlaiset, ne on kaikki nähty, mutta silti tämä luonnon väripaletti näinä aamuina jaksaa edelleen sykähdyttää, kunhan unohdan kaikki nämä turhanaikaiset ajatukset, jotka toisinaan täyttävät korvieni välin. Huokaan Lainakoiralle, näetkö, niin ihanaa punaista, katso nyt, mutta koiraa kiinnostaa tietenkin enemmän mutaisesta maasta nousevat tuoksut, joita oma nenäni ei haista. Koetan vielä houkutella koiraa katsomaan veteen, näkyykö jo taimenien nousua. Koira vilkaisee kerran, tehdäkseen minulle mieliksi, vaikka innostukseni ei pahemmin häntää heilauta. Rapsutan kiitokseksi.

Lainakoira hoitaa mielenterveyttäni. Tuntuu, että se kupla, jossa olen vuosien ajan ollut toisinaan vangittuna, toisinaan vapaaehtoisesti, alkaa laajentua. Toivon, että muutkin saisivat kokea vastaavaa avartumista. En jaksa kuplia ympärilläni, jokainen omassa poterossaan, omaansa fanaattisesti puolustaen, toisia yhtä fundamentalistisesti halveksien. Mikäli et ole puolellamme, olet meitä vastaan.
Mietin, miksi on luvallista ivata, lynkata ja riepotella vastapuolta, eikä huomaa sen olevan vihapuhetta. Mikäli vastapuoli tekee samoin, se on vihapuhetta. Nämä kuplat hämmentävät minua, samoin häkellyttää ihan tolkunkin ihmisten sokeus omalle toiminnalleen. Haluan pysytellä kaukana näistä kuplista.

Liikumme yleensä siihen aikaan aamusta, että hätäisimmät pyöräilijät ovat jo ehtineet työpaikoilleen. Nuo virtaviivaisissa kypärissään suihkivat, joille jokainen polkaisu on suoritus tulla nopeammaksi, vahvemmaksi, voittajaksi. Suurin osa koirien ulkoiluttajista on myös ehtinyt tehdä lenkkinsä Ei tarvitse väistää näitä kännykkäänsä katsovia, mitään muuta näkemättömiä ihmisiä, joiden toisessa kädessä flexin kauaskantoisessa päässä pomppii nelikymmenkiloinen aamuhaukkuja.
Meillä on oma rauha, aurinko yrittää kavuta korkeammalle, mutta sitä vaivaa sama laiskuus kuin minuakin. Kun vaan vähemmällä pääsee, niin hyvä juttu. Lainakoira alkaa olla sama mieltä, vilkaisee taakseen vähän väliä kysyen, eikö jo aamulenkki riittäisi, ollaan kävelty jo aika kauan, on nälkä.
Totta.

Kolmen vanha

 

En muista äidin olleen raskaana. En tietenkään.
Olen kolmevuotias,
aikuisten maailma ei ole minulle.
Leikin, uhmaan, nauran, kiukuttelen,
en minä sitäkään muista, muistan minulle kerrotun.

Jonnekin minut lähetetään,
ehkä mummun luokse,
ehkä muualle.
Minulle luvataan
kun tulen takaisin kotiin, siellä odottaa yllätys.
Sellaisen muistaa.

Kotona on nukketalo. Kaksi kerrosta. Pienessä laatikossa pieniä huonekaluja.

Vasta myöhemmin,
monta, monta vuotta myöhemmin
tiedän
nukkekoti on hankittu minulle,
etten olisi mustasukkainen uudelle vauvalle.

Uutta vauvaa ei vain ollut
äiti palasi yksin kotiin
isä kantoi yksin arkkua.

Nukkekodilla piti leikkiä hiljaa.

 

 

***

#runosunnuntai

 

 

 

 

 

Perillä

Vanhainkodin henkilökunta on mielissään, kun tuon Lainakoiran mukanani. Koira ehtii saada käytävällä paljon silityksiä sekä asukkailta että hoitajilta ennen kuin menemme Tepan huoneeseen. Tepan puolitoistavuotinen Bermudan kolmio päättyi kesän alussa, hän sai vihdoin vanhainkotipaikan. Enää ei tarvitse kaatua kotona, ei odottaa, että kotihoito tulee ja kutsuu ambulanssin. Enää ei ole yksinäisiä, ahdistavia öitä, jolloin ainoa ajatus ja toive on, ettei näkisi enää seuraavaa aamua. Täältä minun ei tarvitse enää lähteä minnekään, eihän, Tepa on varmistanut useasti.

Tepa rapsuttaa koiraa, kyselee kuulumisemme monta kertaa, aina muutaman minuutin välein. Hän tunnistaa ihmiset edelleen, mutta ei muista juuri mitään muuta. Ei jaksa puhua menneistä. Tepan kädet ovat kuihtuneet, veri kiertää huonosti. Kapeat sormet katoavat koiran kiharaan turkkiin.

Tepa väsyy nopeasti. Peittelen hänet takaisin lepäämään, kiedon hänet kahteen peittoon, silitän hiuksia, suutelen poskien ohutta ihoa. Hän nukahtaa melkein saman tien. Koira tekee vielä kierroksen vanhainkodin toimistossa samalla, kun kuulen henkilökunnalta vastaukset kysymyksiin, joihin Tepa ei osaa enää vastata.

Lainakoiran silmät haluavat tietää, minne seuraavaksi. Junalle, kerron hänelle. Matkustetaan Helsinkiin.
Ja niin me teemme.

 

Kun kaikki on jo kirjoitettu

 

 

***

#runosunnuntai

 

 

 

 

Areenasta katsottavaa

 

Areenasta löytyy seurattavaa. Tässä muutama poiminta.

Tanskalaisen Jakob Ejersbon kirjaan perustuva viisiosainen sarja Liberty. Ruotsalaisen Mikael Marcimainen ohjaamassa sarjassa on lukuisa joukko tuttuja pohjoismaisia näyttelijöitä: Connie Nielsen (mm. Gladiator, Nymphomaniac, Kova laki), Magnus Krepper (mm. Komisario Winter, Silta, Innan vi dör), Carsten Bjørnlund (mm. Perilliset, Rikos), Sofie Gråbøl (mm. Rikos, Fortitude), Alma Pöysti ja Antti Reini.

Sarjat, joissa näyttelee Lee Ingleby, ovat kaikki katsomisen arvoisia. Neliosainen Syyttömästi tuomittu esimerkiksi tai toinen tuotantokausi sarjasta Poika, joka katosi musiikkiin.

Sean Bean tekee vahvaa roolia katolisena pappina Yle ykkösen sarjassa Särkynyt enkeli.

Uusintakierroksella on Doctor Foster, piinaava sarja pakkomielteisestä ja mustasukkaisesta särkyneestä parisuhteesta. Pääosaa esittää Suranne Jones.

Aku Louhimiehen ohjaama Rebellion on vielä katsomatta, mutta vaikuttaa mielenkiintoiselta. Viisiosainen sarja kertoo Irlannin kansallismielisten kapinasta brittihallintoa vastaan vuonna 1916.

Nämä pöydät

 

näihin pöytiin eivät
keskikaupungin kahviloissa istuvat eksy

näissä pöydissä ei kysytä

kenet tunnen
kuka olen
mitä teen seuraavaksi

pohdimme illan pitkävetokohteita
kahden euron panoksella

näiden pöytien alle koirat nukahtavat saatuaan pöytien omistajalta nakin

näillä pöydillä luetaan aamulla ilmestyviä iltapäivälehtiä
katsotaan telkkariohjelmat iltaa varten
sohvaperunoiden uusi kausi alkaa kohta
paras tositeevee ikinä

näiden pöytien ihmiset eivät pyydä kaveriksi facebookissa
eivät verkostoidu näkyäkseen itse
eivät pudottele muita nimiä kuin illalla pelaavien futareiden joita
kukaan ei väitäkään tuntevansa

kalja maksaa kolme euroa kun on happy hour
kuuden jälkeen hinta nousee neljään
silloin nämä pöydät ovat jo tyhjät
lukuun ottamatta muutamaa kahvikuppia ja varpusia
jotka etsivät lautasilta päivän pullan murusia

puoli kymmeneltä illalla nämä pöydät täyttyvät jälleen
mestareiden liigan ottelut siirtyneet yleltä maksukanavalle
onneksi on nämä pöydät ja pöydän yllä cmore

 

***

#runosunnuntai