Aino Riihiaho: Kutsun muistot luokseni

 

Luvun alla on ollut Aino Riihiahon runokokoelma Kutsun muistot luokseni. Olen iloinen muiden muistoista, vaihtelua omiini, moneen kertaan muistettuihin. Kokoelman ensimmäinen osa maalaa sanoilla pohjoisen vuodenkiertoa. Näkymät ovat tuttuja Ainon blogin kuvista, tunturien tykkilumet, hämärän hellä huoma, soiden tuoksu, kesän lyhyt vierailu. Pohjoisen maisemat ovat rakkaita Ainolle ja sen kiintymyksen hän on punonut sanoihin ja säkeisiin koskettavan konkreettisesti.

Missä pilvet hyväilevät maata,
missä tunturin laki sukeltaa pilviin,
on kaukana kaikki muu.
Kaunis ja karu luonto
ei armoa tunne,
ei kartta, kompassi paljon auta,
jos ei tiedä,
mistä on lähtenyt,
minne menossa.
Harhaluuloa, toiveajattelua vain,
että kaikki polut johtaisivat
autiotuvalle,
mutta valkean poron
voi silloin kohdata.

Minulle, etelän, kesän ja kaupungin lapselle pohjoinen on käsittämätön ilmansuunta, mutta ymmärrän häntä, joka siellä viihtyy.

Kokoelman toinen osa Tunnemyrskyjä tuo kipeitä muistoja lukijan ulottuville. On muistoja, joita ei haluaisi kutsua luokseen, mutta päästäkseen niistä irti, ne on kohdattava, joskus useastikin, ennen kuin voi heittää jäähyväiset ja muistaa myös se menneen hyvä.

Herään yksinäisyyteni
huutoon.
Uni roikkuu silmäripsissä
ja pakottaa ne
pysymään kiinni.
Veren kohina voimistuu
sietämättömäksi
puolikuuroissa korvissani.
En halua herätä
todellisuuteen.
Kutsun muistot luokseni
vaihtoehtona tyhjälle.
Kutsun ne lohduksi
rakentamaan siltaa
uuteen päivään.

Kolmannessa Riimitellen-osassa on suussa sulavia riimejä, sanoilla leikittelyä. Suomen kielen kaunis moniäänisyys, sanojen merkitykset ja sointuvuus elävät vahvasti Ainon riimeissä.

Kirjaa myy esim. Adlibris.

Aino Riihiaho
Kutsun muistot luokseni
Mediapinta, Suomi 100-runokirjaa,2017
99 sivua
ISBN 9789522365217

 

 

 

 

 

 

 

Mainokset

Mennyt aika palaa

 

Viime viikot olen elänyt vahvasti menneessä. Operaattorini halusi palkita uskollisen kanta-asiakkuuteni, valitsin kolmen kuukauden ilmaisen HBO Nordicin katseltavaksi. Olen maratoonannut vanhoja sarjoja, viimeksi sain katsottua Mad Menin kaikki tuotantokaudet. Sarjan jaksot tuovat mieleen muistokatkelmia lapsuudesta: käsi kädessä isän kanssa kävelyllä kaupungilla. Vastaan tulee tuttuja, isä nostaa hattuaan, tervehtii. Äidillä on hihaton neule, saman värinen villatakki heitetty olkapäille, yhdellä napilla kiinni, helmet kaulalla. Vierailemme enon luona, enon vaimo laittaa tuhkakupin pöytään, sillä vanhempani tupakoivat, eno vaimoineen ei. Veljen yksivuotispäivänä televisio on auki, Kennedy on juuri ammuttu Dallasissa. En ymmärrä asiasta mitään, olen liian pieni, aikuiset itkevät, vaikka pöydässä on kakkua. Armstrong laskeutuu portaita pitkin kuun pinnalle. Äidillä ja minulla on samanlaiset minihameet, punaisia kukkia mustalla pohjalla.

Jaksojen välissä luen Reijo Valtan toimittamaa kirjaa Kultakauden taiteilija (Kustantamo Helmivyö, 2017). Kokoelmassa on novelleja ja kirjoituksia taiteesta ja taitelijoista 1900-luvun taitteesta. Nautin lukemastani, erityisesti pidän Eino Leinon ja Juhani Ahon teksteistä. Vanhahtava kieli on herkullista, suussa sulavaa, oivaltavaa. Reijo Valta kiteyttää taidekentän entisen ja nykyisen, ikuisen tilan saatesanoissaan: ”…resurssien puute, köyhyys ja nälkä ruokkivat yrittäjähenkistä luovuutta. Näinhän elettiin ja toimittiin Suomen taiteen kultakaudella 1800- ja 1900-lukujen taitteessa.”
Jotkut asiat eivät muutu koskaan.

Muistot muuttuvat, olen huomannut. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän ikävät muistot liukenevat näkymättömiin hyvien muistojen vahvistuessa. Se on oikeastaan aika armollista, luonteen särmät pehmenevät samaan aikaan, olotilasta tulee lempeämpi, kärsivällisempikin ehkä.

Katson sarjoja, virkkaan uutta päiväpeitettä. Hetkien ajan mennyt on voimakkaasti läsnä, minulla on kaikki se aika, kaikki nämä muistot. Silti, kaipuu saada uusia muistoja kasvaa minussa. Olen pysynyt liian kauan paikallani, perunut matkoja, jäänyt tähän. Olen kyllästynyt kehooni, jolla ei ole vastustuskykyä, joka nappaa ilmasta kaikki virukset, kun jätän tämän pysähtyneen tilani ja menen ulos. Palaan siis television äärelle, yritän muistaa olla kärsivällinen, hion edelleen sileämmäksi tätä luonnettani.
Olen kohta silkkiäkin siloisempi.

 

Fakta homma

 

kavahdan heitä, joiden mielipiteiden/mielipiteitten (en osaa päättää)
voima kuuluu suusta, näkyy näytöllä
huudetut kannanotot muuttuvat tosiasioiksi
ehdottomuus vangitsee suvaitsemattomuuteen

mustavalkoisen kontrastit haalistuvat
annan harmaan lisääntyä

elämme ihmeellistä aikaa
jokainen tietää, kaikki ovat oikeassa

minäkin

 

 

 

 

Miessfääreissä

 

Miessfääri on Petteri Paksuniemen tänä vuonna ilmestynyt novellikokoelma (Joko-Joko, Helsinki, 2017). Kirja on pieni, 128 sivua, mahtuu hyvin laukkuun, voisi luulla lukevansa sen nopeasti.
Vaan ei.

Kokoelmassa on neljä novellia, Miessfääri, Maan ja taivaan välissä, Tamminiemen tiedonantaja, Välähdyksiä. Olen aikaisemmin kirjoittanut pitäväni Paksuniemen novellistiikasta, josta on riisuttu pois (omasta mielestäni) kaikki turha. Ei ylenpalttista maalailua, kirjailija luottaa lukijaansa, tarinat kulkevat eteenpäin omalla painollaan, ei mitään pakotettua. Kielen helppolukuisuudesta huolimatta ja verrattuna muihin Paksuniemen kirjoihin, joita olen lukenut, niin Miessfääri ei ollut kevyttä luettavaa. Kirja ei ole vakava, ei tosikkomainen, ei todellakaan. Asiaa ja sisältöä oli vaan niin runsaasti, että jokaisen novellin jälkeen oli pidettävä kunnon lukutauko.

Niminovelli Miessfääri on tragikoominen kertomus cis-heteromiehestä, joka yrittää tulla toimeen halujensa kanssa. Päähenkilön hanke kuolettaa lihan vaatimukset vie tällaisen aseksuaalisen naisoletettu-lukijan mielenkiintoiseen maailmaan. Kunnioitan Paksuniemen kykyä ja uskallusta nauraa henkilöilleen. Liian usein törmää fiktiivisiin, saatikka sitten autofiktiivisiin henkilöihin, jotka tosikkomaisuudessaan eivät vetoa. Kovat kundit eivät ehkä tanssi, mutta osaavat nauraa myös itselleen, eivät vain vittuilla muille.
Tämä novelli oli riemastuttava, surullinen. Ehkä joku näkee tässä myös kannanottoa ja hätähuutoa valkoisten, keski-ikäisten heteromiesten puolesta.

Maan ja taivaan välissä on tarinointia parhaimmillaan. Tapahtumapaikkana minulle eksoottinen jänkhä, murre sen mukaista. Tosia ihmisiä, iskevää sanailua, tarkkanäköistä ihmisen ymmärtämistä.

Tamminiemen tiedonantajaa lukiessani nauroin ääneen. Novellin päähenkilö johdattaa kaksi pariskuntaa läpi Tamminiemen. Koska itse olen muinoin toiminut matkaoppaana, kaikki sympatiani ovat oppaan puolella. Kaikkitietävät ja vääriin asioihin huomionsa kiinnittävät opastettavat eivät ole opastettua kierrostaan ansainneet. Tämän novellin jälkeen vuosi 1974 sai aivan uuden merkityksen. Sen enempää en paljasta, lukekaa itse.

Kokoelman viimeinen osa Välähdyksiä pohjautuu Paksuniemen ex-vaimon taidemaalari Veera Blomstedtin (1975-2014) kirjoituksiin. Blomstedt sairasti skitsofreniaa ja hän tappoi itsensä vuonna 2014. Kirjoitukset menivät ihon alle, julma ja säälimätön sairaus näyttää armottomat kasvonsa näissä teksteissä.

***

Kirjaa voi tilata suoraan kirjailijalta petteripaksuniemi@gmail.com hintaan 13 € (sisältää postituskulut). Kirjaa saa myös verkkokirjakaupoista ja hyvin varustetuista kirjastoista.

Petteri Paksuniemi Miessfääri
Joko-Joko, Helsinki 2017
kansi Laura Honkasalo

Viimeinen

 

Kolmas ja viimeinen osa sarjakuvataiteilija Viivi Rintasen sarjakuvasta perustuen teksteihini on ilmestynyt.
Tämä viimeinen osa perustuu kirjaani Sairaalapäiväkirja (BoD, 2010).

Kiitos Viiville upeasta, monia tunteita herättävästä yhteistyöstä, tämä on ollut huikea matka.

Maanantai

Viimeaikaiset aamut ovat muistuttaneet etelän talvia. Ripaus kirpeyttä ja sakeaa usvaa, jonka takaa tietää auringon ja lämmön tulevan. Lähden aikaisin liikkeelle, ennen kuin takin voi riisua. Puolen päivän aikaan sullon liiat vaatteet olkalaukkuun.

Etsin päiväreissun päämäärää netistä, hakusanoiksi kaupunginosa ja kirpputori. Harvoin ostan mitään, mutta nautin kirppareiden nuohoamisesta. Tämän syksyn uutuus tuntuu olevan puoliksi poltettujen kynttilöiden myynti. Olen jo useammassa paikassa nähnyt noita kynttilöitä ja miettinyt, kuka niitä ostaa. Ehkä sellaiset, jotka valavat itse kynttilänsä?

Kirpputorille meneminen on hyvä tapa kiertää eri lähiöitä, etsiä reittioppaasta sopivaa bussilinjaa, eksyä mukavasti, löytää uutta, lähinnä valokuvattavaa, ei ostettavaa. Vaatteita en juuri pengo, en tarvitse mitään. Astiat ja huonekalut viehättävät, niiden äärelle pysähdyn pitkäksi aikaa. Kirjat jätän väliin, olen päättänyt, etten enää ostaa kirjoja kuin äärimmäisen pakon edessä.

Myytävän tavaran määrä ei hämmästytä enää. Kierrättäessään heräteostoksiaan ihminen ajattelee olevansa ekologinen. Maailma pelastuu, sillä kaiken voi kierrättää. Se, että ylipäänsä ostaisi mitään vähemmän, ei ole vielä trendikästä.

Palaan kotiin iltapäivällä, jalat turvonneina, hikisenä, kädet tyhjinä, pää täynnä kuultuja keskusteluja, esineiden tarinoita, aurinkoa.

…ja taas pari selostusta eli 10 vuotta 10 kirjaa

 

 

 

Seitsemän vuotta sitten olin muutaman viikon Auroran sairaalan osasto seiskaykkösellä eli suljetulla. Muutaman osastopäivän jälkeen aloin kirjoittaa vihkoon, sain myös kotoa paperia ja värejä, joilla maalata.
Noista merkinnöistä ja kuvista koostin Sairaalapäiväkirjan, joka ilmestyi syyskuun lopulla 2010 BoDin kustantamana. Kirjassa ei ole kaikkea, mitä osastolla kirjoitin, olen jättänyt julkaisematta perhettä ja lähipiiriä koskevia merkintöjä.

Syy, miksi julkaisin kirjan ja kerroin olevani enemmän ja vähemmän hullu, oli poistaa mielenterveysongelmiin liittyviä tabuja, vääriä oletuksia ja vertaistuen antaminen. Halusin myös valottaa masennusta sellaisille ihmisille, joiden läheinen ihminen on masentunut.

Ennen osastolle pääsemistäni, olin ollut jo muutaman jakson psykiatrisessa päiväsairaalassa ja huomannut, miten yhteneväisiä tunteita monilla masentuneilla on. Itseinho, itseviha, häpeä, syyllisyys, pelko hylätyksi tulemisesta, täydellinen toivottomuus, kyvyttömyys nähdä tulevaan, unelmien, toiveiden ja mielihyvän katoaminen jne. Pahimmillaan nämä tunteet johtavat siihen ajatukseen, että maailma on parempi paikka ilman minua.
Olin myös tympääntynyt masennus-sanan heppoiseen käyttöön, masentumattomat ihmiset puhuivat masennuksesta, kun aurinko ei paista, kun harmittaa. Alakulo, surumielisyys, haikeus ja mitä näitä nyt onkaan, eivät ole samaa kuin masennus.

Kirja otettiin vastaan hyvin. Sain yhteydenottoja ihmisiltä, jotka kiittivät kirjan valottaneen masennukseen liittyviä ajatusmalleja. Yleensä nämä ihmiset olivat juuri heitä, joiden lähipiirissä oli masentunut ihminen.

Vaan sain aikaan myös paskamyrskyä eli trollit kimppuuni. Omassa ja muidenkin blogeissa anonyymi(t) kommentoija(t) ilmestyivät paikalle, kun kirjasta oli puhetta. Syksy 2010 oli suoraan sanoen helvetillinen. Provosoiduin, totta kai, yritin selittää, vastasin kommentteihin, ynnä muuta turhaa. Opin silloin, että vaikeneminen ja huomiotta jättäminen ovat paras keino hiljentää vastustaja, jolla on menossa henkilökohtainen kostoretki. Blogitrollit antoivat jo tuolloin esimakua siitä, minkälaiseksi some oli muuttumassa.

***

Merkille pantavaa, että vuonna 2011 en julkaissut kirjaa 😀

Kelataas aikaa taaksepäin. 2006 julkaisin vanhassa Vuodatus-blogissa omaa aapistani, saatoin ajan tasalle kirjaimet ja ilmiöt niihin liittyen. Samaan syssyyn uudistin peruskoulun matematiikkaa, uskomusoppeja ja mitä näitä onkaan. Vuonna 2011 sain kuvittajan tälle peruskoulun uudelle opsilleni ja lähetin kässärin Arktiseen Banaaniin, josta otettiin yhteyttä ja sovittiin tapaamisesta. Kuvittajan kanssa lounastimme sitten kustantamon väen kanssa, mietimme kässärin viilausta sekä lisäyksiä ja seuraavana päivänä sähköpostiini tuli kustantamon graafikon ehdotus kansikuvaksi.

Blogissani alkoi uusi kategoria kässäristä kirjaksi, jossa minun oli tarkoitus kirjoittaa tulevan julkaisuni syntyvaiheista. Jokaisen blogiosan kuvittajaksi pyysin jotakuta bloggaajaa, lähetin heille seuraavan pätkän kertomusta ja sain paluupostissa kuvituksen. Autofiktiivistä tarinaa, jonka piti lopulta viimeisessä osassa huipentua siihen, että olisin esitellyt uusimman kirjani, Arktisen Banaanin julkaiseman Opintie-kirjan.

Juu, näin ei tapahtunut. Miksi, sitä en saanut koskaan tietää, kustantamosta ei vastattu enää yhteydenottoihini. Hmm. Mitään kirjallista sopimusta minulla ei kustantamon kanssa ollut, joten päätin unohtaa jutun (tämä onnistui noin kahdessa vuodessa).
Piti sitten taas ite-kustantaa, joten työstin blogissa ilmestyneestä jatkotarinastani kässärin, kässäristä kirjan Goottiemon kauhujen lipas. Kirjassa wannabe-kirjailija valmistelee kässäriä, jonka Trooppinen Hilla-kustantamo on julkaisemassa. Kirjassa on myös kuvitus, bloggaajien kuvia en laittanut kirjaan, ihan sanasto/teoste-syistä, alkuperäisen Aapis-kirjan kuvittaja teki kuvituksen.

Ja näin siis ilmestyi Goottiemon kauhujen lipas vuonna 2012. Tämän pienoisromaanin kuin myös Sairaalapäiväkirjan kirjailijasopimus BoDin kanssa raukeaa 31.12, jonka jälkeen kirjoja ei ole enää saatavissa kuin hyvin varustetuista kirjastoista.
(Tuo AB:n julkaisematta jäänyt kirja kummittelee muuten vieläkin joissakin verkkokaupoissa)

 

 

Ensimmäiset vuodet

 

Tietenkin putoan kalliolta, koska minua on kielletty kiipeämästä sinne. Yllyttäjät juoksevat kertomaan vanhemmilleni, että olen kuollut. Isä kantaa minut kotiin, äiti laastaroi polvet ja kyynärpäät. Isä lukee minulle Aku Ankkaa, eikä minua itketä enää niin paljon.

Makuuhuoneen ikkunasta näkee, koska isä on tulossa kotiin. Kun isä kääntyy naapuritalon nurkalta, juoksen hakemaan tyynyn ja menen porraskäytävään, ylimmälle portaalle. Istun tyynyllä ja odotan. Isä on joka kerta yllättynyt nähdessään minut.

Teini-ikäisenä tulen ystävän kanssa meille. Isä istuu pemppatyynyllä portailla, minua hävettää, ystävä nauraa, hänen mielestään minulla on hauska ja ihana isä.


Sama ystävä kertoo vuosikymmenien jälkeen muistavansa, että aina, kun tulimme koulun jälkeen kotiini, isäni oli paistanut lettuja tai ostanut meille piispanmunkit.

 

Töiden jälkeen isä pesee kätensä Swarfegalla. Mönjä on myrkynvihreää, tuoksuu hyvälle, tuoksuu isälle. Purkin kansi on liasta musta, siihen ei kannata koskea.

Olen tavannut saksalaisen pojan leirintäalueella, hän lähtee huomenaamulla pois Suomesta. Haluan nähdä hänet vielä viimeisen kerran, karkaan kotoa ja matkalla soitan puhelinkioskista kotiin. Itken, että minun on pakko tavata se poika. Isä on eri mieltä. Tulet kotiin, hän sanoo, olet vasta kaksitoista. Jos et tule heti, minä haen sinut.

Vasta pari vuotta myöhemmin tajuan, että ei isä olisi löytänyt minua leirintäalueelta.

Isä auttaa minua matematiikassa, historiassa, äidinkielessä. Äiti kuulustelee englannin ja ranskan sanoja. Isä opettaa saksaa. Suomen kielioppi saa isän innostumaan, itse en tunne samaa mielenkiintoa lauserakenteita ja sijamuotoja kohtaan. Historiasta pidämme molemmat, myös politiikasta, josta puhumme paljon. Isä ei hyväksy sortoa, ei syrjintää missään muodossa, ei ketään kohtaan ja pienenä luulen, että muu maailma ajattelee samalla tavalla kuin hän.

Kun muutan pois kotoa, isä antaa minulle kirjekuoressa avaimen ja mukana on kirje, jota olen säilyttänyt kaikki nämä vuodet. Isä kirjoittaa avaimen olevan lapsuudenkotiini ja hänen sydämeensä.

 

 

 

Taskut

 

Mies kaivaa minigrip-pussista kolikkoja,
maksaa bussilipun. Kätevää oikeastaan,
läpinäkyvästä pussista näkee heti, missä viisisenttiset ovat,
löytyykö kahden euron kolikkoa.

Vanha myyjäiskassani on punaisessa marmeladilaatikossa.
Viisisenttisiä enemmän kuin viisikymmentä, kymmensenttisiä vähemmän.
Otan kourallisen kolikoita taskuuni, päätän antaa rahat sellaiselle katusoittajalle
joka ei soita metsäkukkia, ei äänisen aaltoja.
Lantit laulavat viikkojen ajan, en pääse hiluista eroon.
Pitäisi joskus mennä kaupungin keskustaan, kuulla muuta
kuin tätä melankoliaa joka askeleella.

Kerään jonoa taakseni, maksan taskuani tyhjäksi kauppojen kassalla.
Minua vihataan ja syystä, olen se, jolla ei ole koskaan kiire.
Ei edes bussiin, ei kuuntelemaan hanurin itkua ostarin kulmalla.

 

 

 

 

Vapaa

 

Luulen pysyväni tällä nuoralla, köyden toinen pää pingotettuna menneeseen,
toinen kurottaa tulevassa, seison keskellä, tämä on nyt.
Kauhun tasapainoa, tuttua tanssia,
tanssin, tanssin nuoralla. Illuusio turvasta.
Tässä sirkuksessa emme huijaa teitä hyvät katsojat.

Posttraumaattinen stressihäiriön oireita ovat

fyysiset tuntemukset kuten hikoilu, vapina, nopea syke ja univaikeudet. Myös ruokahaluttomuutta voi esiintyä. Psyykkisiä oireita ovat yhtäältä väkisin mieleen tulevat voimakkaat tunteet ja muistikuvat ja toisaalta tapahtuman kieltäminen, ns. henkinen puutuminen. Tyypillistä on myös keskittymisenvaikeus, väsymys, epätodellisuuden tunne sekä syyllisyys tai syyttely.
wikiwikipedia, vapaa tietosanakirja

Keikuttaa, heiluttaa, huojuttaa, horjuttaa, vapaa pudotus.