Välillä jotain muuta

 

Pitihän tällaistakin kokeilla. Latasin issuu-palveluun tekstejäni nähdäkseni, miten homma toimii. Ja kyllä sain sen toimimaan. Klikkaa ja lue. Oikeasta alakulmasta saat tekstin koko näytölle.

 

 

 

 

 

Ihmistä paossa 3

 

   Puoli vuotta sitten Hannan yksiössä oli ollut lattialle ulottuvat liilat verhot, seiniä oli kiertänyt palasista koottu syvän vihreä divaani. Marokkolainen suuri tarjotin oli toimittanut sohvapöydän tehtäviä, jalkoinaan Hannan viininpunaiseksi maalaamia puun pätkiä. Seinät olivat olleet täynnä Hannan reissuiltaan tuomiaan esineitä, venetsialaisia naamareita, afrikkalaisia naamareita, inkojen naamareita, anonyymien kommandopipoja. Raskas, kirjailtu oranssi verho (käsityötä jostain päin maailmaa) erotti alkovin omaksi tilaksi, sängyllä kymmenittäin tyynyjä, joihin ei voinut laittaa poskeaan, paljetit ja helmet raapivat ihoa.
– Eikö olekin erilaista? Hanna kysyi halattuaan ensin lujaa ja pitkään. -Voi ei, Elle, sinä poltat vielä. Muista, että ruumiisi on temppelisi. Sinun pitää kunnioittaa ja arvostaa sitä, ei tehdä sille pahaa.
Elle yritti kiskoa sateen täplittämää takkia yltään, mutta Hanna ei malttanut lopettaa rutistelua. Serkun syli oli elämää suurempi ja sinne putosi kuin mustaan kuiluun ilman toivoakaan pelastumisesta. Vihdoin Elle sai hivutettua kropan temppelinsä vapaaksi, riisui takin ja kengät. Hänen teki mieli tupakkaa, vaikka oli juuri polttanut yhden ulko-ovella. Olisi pitänyt polttaa kaksi.
– Kun me tyhjensimme äidin asuntoa silloin hautajaisten jälkeen, niin minua ahdisti kaikki se tavara, kaikki ne kipot ja kupit, niin paljon kaikenlaista, turhaa tavaraa, poisheitettävää. Tule keittiöön, siellä on egypitläistä karkadehia, niin ajattelin, että minä en jätä jälkeeni sellaista jätettä, ihmisen arvo ei ole tavarassa vaan minkälaisen muistojäljen hän jättää ihmisiin ja minä en halua tulla muistetuksi sillä tavalla, että materia on tärkeää, koska se ei ole. Elämässä on niin paljon muuta tärkeämpää. Istu alas, sinä taisit käyttää sokeria, sitä minulla ei ole, se on myrkkyä keholle. Maista, tämä on hyvää ja terveellistä.
Hanna vaikeni hetkeksi juodessaan egyptinjuomaansa. Elle ei voinut olla toivomatta, että Hanna polttaisi kielensä, että se palaisi niin pahasti, että puhuminen olisi mahdotonta. Turha toivo, juoma oli haaleaa. Ehkä kuuma juoma ei ollut hyväksi keholle? Ehkä se syövytti kurkun, nielun, ruokatorven, aiheutti mahahaavan?
Ellen vatsaan sattui, edellisestä ruokailusta oli liian pitkä aika. Hän katsoi ympärilleen keittiössä. Jääkaappia Hanna ei ollut heittänyt pois. Keittiön pöytää ei ollut, ei tuoleja. He seisoivat ikkunan ääressä, nojasivat ikkunalautaan, Elle katsoi ulos, Hanna jatkoi kertomista, miten elämä (jälleen kerran) oli saanut uuden suunnan. Tavaran tilalle oli tullut puhtaus ja vapaus, Ellenkin pitäisi koettaa, vaikutukset hyvinvointiin olivat ihmeelliset. Pois huonekalut, pois pölyä keräävät tavarat, vain ehdottoman tarpeellinen saisi jäädä.
-Missä sun sänky on?
Hanna osoitti alkovin nurkkaan. Siellä oli korkea rulla.
-Levität tuon vaan lattialle, Hanna sanoi. – Se on futon, se antaa ihanat unet. Minä kärin sen aina aamulla tuohon rullalle, sillä pidän paljaasta lattiasta.
– Huomaan.
Tyhjän olohuoneen nurkassa oli Hannan rinkka, joka näytti malttamattomalta, se halusi jo lähteä, mutta Hannalla ei ollut kiire. Lento oli kuulema myöhässä, mutta onneksi se ei haitannut. Ei kannattanut murehtia tulevia, piti elää hetkessä, tässä ja nyt.

 

 

Ihmistä paossa 2

 

   Malmin putkessa oli samat kerjäläiset kuin puoli vuotta sitten. Nekin näyttivät samanlaisilta kuin Turun kerjäläiset. Ehkä jossain oli tehdas? Putki vietti alaspäin, lattia kiilsi märkyyttä. Hän ei ollut kysynyt Hannalta, miksi tätä ylikulkua kutsuttiin Putkeksi. Hanna selitti tuollaiset asiat kysymättäkin. Selitys ei ollut mitenkään yllätyksellinen. Ylikulku yhdisti Ala- ja Ylä-Malmin, putken muotoinen, koska oli katettu matalalla katolla. Putki siis, Hanna oli todennut, kumartunut antamaan naiskerjäläiselle juuri ostamansa pussillisen luomutomaatteja.                   
Putki oli oikeastaan hyvä sana. Putkiaivo. Peräputki. Uraputki. Juomaputki. Eläkeputki. Putkiremontti. Reiska. Putkinotko. Sanat rytmittivät askeleita, hän tuli Ylä-Malmin puolelle, toimivat liukuportaat. Vasemmalla Prisma, oikealla Lidl. Hetken ajan hän mietti, pitäisikö hänen ostaa tuliaisia. Pullaa? Kahvia? Teetä? Hannasta ei koskaan tiennyt, mikä ruokavalio oli menossa. Aina kuitenkin jotain. Kofeiiniton, hiilihydraatiton, sokeriton, rasvaton, paasto, vegaanisuus tietenkin, raakaravintoa, sakeita, myrkynvihreitä smoothie-tuoppeja. Oli parempi olla ostamatta mitään, Hannahan lähtisi kuitenkin melkein saman tien. Ellei lento ollut myöhässä. Sellainen oli mahdollista, sellaista tapahtui. Entä jos koneen lähtö viivästyisi päivän, enemmänkin, ehkä tulisi lakon uhka, eikä Hanna pääsisi lähtemään viikkoon?

Jossittelu katkesi, kun hän törmäsi liukuovien luona ulkoa tulevaan pariskuntaan. Pariskunta ei väistänyt, koska he riitelivät viikonlopun kauppaostoksista. Vetolaukku kaarsi pariskunnan. Sade oli yltynyt. Maiseman luotaantyöntävyys sopi hänen mielialaansa, hän oli samaa mieltä. Parasta oli työntää kaikki luotaan.

 

Ihmistä paossa 1

 

Malmin juna-asema näytti luotaantyöntävältä. Hän pujotteli ihmisten ohi, kukaan ei tietenkään väistänyt, kukaan ei huomannutkaan, kaikkien silmät olivat kiinnittyneet puhelimen näyttöön. Kumaraniskainen harmaa kansa sumuisella junalaiturilla, varoivat seisomasta liian lähellä muita. Pitivät huolta reviiristä, paitsi ne muutamat, jotka olivat leiriytyneet penkeille. Eivät menossa minnekään, ehkä tulossa jostain. Samanlaisia sekakäyttäjiä oli Turussakin, näyttivät samoilta, tuskin olivat. Tai mistä sitä tiesi. Ehkä jossain oli tehdas, jossa tuotettiin kolmetoista tusinassa-klooneja. Tuttuus lisää turvallisuuden tunnetta.

Vetolaukku kulki kauniisti ja sileästi, ei välittänyt asvaltin roskista, räkäklimpeistä, ei kuivuneesta verestä, ei oksennuksesta. Sujuvaa arkea, hän ajatteli, eikä haitannut, vaikka liukuportaat eivät toimineet. Laukku oli kevyt. Serkun luona ei tarvinnut juuri mitään. Hanna oli aulis, yhteisöllinen ihminen, joka jakoi omastaan, antoi vaatteet, yösijan. Hanna ei välittänyt reviireistä, halaisi ennen kuin saisi riisuttua takin. Piti varautua siihen, antaa halata ja hiukan rutistaa takaisin. Se oli kai vähintä mitä saattoi tehdä.

Kello oli kolmen paikkeilla. Hän oli luvannut Hannalle, että tulisi ajoissa, saisi avaimen ja kyllä, ehdittäisiin vaihtaa kuulumiset ennen Hannan koneen lähtöä. Ajoissa piti olla, avaimen takia, mutta muuten parituntinen rupattelu Hannan kanssa ei kiinnostanut. Hanna oli niin avoin ja välitön, korvat menisivät lukkoon tuhansien sanojen jäädessä möyryämään pään sisään. Silmiin sattuisi lasinen katse, kuivat silmät todellakin, rasittavaa.

Tunteet

 

❤ Päivän tekstikiintiö tuli täyteen ja valui hieman ylikin tuolla taideblogin puolella. Teemataiteessa maaliskuun teemana on visio, aiheena tunteet. Eli hopi-hopi sinne tunteilemaan ❤

Kymmenen vuotta

 

Vuonna 2007 julkaisin ensimmäisen kirjani Taikkarin mäellä. BoD oli juuri rantautunut Suomeen, kyseessä oli siis omakustanne. Tuohon aikaan omakustantamista pidettiin jonkin verran surkuteltavana.
Vuonna 2015 omakustantajista alettiin käyttää nimitystä indie-kirjailija. Niin ne ajat muuttuvat.

Mutta siis, allakan mukaan vietän tänä vuonna kymmenvuotista ite-taiteilijajuhlaa. Ite-taiteilijan minusta tekee se, että a) teen kaiken ite ja b) minulla ei ole minkään taiteenalan koulutusta.

2007 en vielä tiennyt, että tulisin kymmenessä vuodessa julkaisemaan yhdeksän kirjaa, pitämään seitsemän taide- ja valokuvanäyttelyä. En tiennyt, että alkaisin tehdä käsitöitä, koruja. En tiennyt, että alkaisin maalata. En olisi voinut kuvitellakaan, että istuisin myyjäisissä kauppaamassa tekeleitäni.

Yhdeksän kirjaa saattaa kuulostaa paljolta, mutta oikeasti se ei ole sitä. Olen julkaissut niin erilaisia kirjoja, runoja, novelleja, sarjakuvia, pienoisromaaneja, tekstejä valokuviin. Yhdeksän tiiliskiven kokoisen romaanin kirjoittaminen olisi työlästä.
Tuotteliaisuudessa auttaa myös matala julkaisukynnys.
Julkaiseminen, näyttelyiden pitäminen ja myyjäisissä kauppaaminen ovat tehneet minut vahvemmaksi. En kammoa enää mokaamista niin paljon kuin nuorempana. En tunne häpeää samalla tavalla kuin ennen, joskus jopa osaan olla onnellinen ja ylpeä tekemisistäni. Oli suuri kynnys aikanaan lähteä ensimmäisen kerran myymään käsitöitä ja koruja. En ole ujo, mutta aika ajoin ahdistus- ja paniikkihäiriö estävät minua liikkumasta ihmisten ilmoilla. Siksi myyntipöydän takana istuminen merkitsi minulle todella paljon.

Kymmenvuotisjuhlan kunniaksi on enempi kuin sopivaa julkaista kymmenes kirja. Se ilmestyy myöhemmin tänä keväänä. Vuoden aikana järjestän myös arvontoja, joissa yritän epätoivoisesti päästä eroon edes osasta siitä, mitä tämä kymmenen vuoden tekeminen on tuottanut.

Ai niin, ettei unohtuisi. Tämä itetaiteilu on näiden kymmenen vuoden aikana tuonut elämääni paljon uusia ihmisiä, niin elävänä kun virtuaalissa. Kiitos teille!

Hiljainen viikko

 

Kuvia viikon varrelta, ei sanoja.

 

spice

leim5

leim6

 

 

 

 

 

Perintö

Tepa on kohta kaksi vuotta odottanut palvelutalopaikkaa. Pitkään hän vannoi, ettei lähde kotoaan minnekään, mutta viimeinen sekaannus lääkkeiden kanssa, viruminen voimattomana takalukitun, turvaketjuin varustetun oven takana, sai Tepan toisiin ajatuksiin. Murrettu lukko ja katkaistu ketju hävettivät. Nyt ketju on poistettu, turvalukitus teipattu umpeen.
Nyt Tepaa pelottaa öisin.
Aamuisin kotisairaanhoito tulee, antaa lääkkeet, teippaa turvonneet nilkat polviin asti ja Tepa lähtee liikkeelle, työntää rollaattorin läheiseen palvelutaloon, tapaa siellä ystäviään, syö siellä lounaan.

Olen ehdottanut Tepalle, että myisi asuntonsa, ostaisi osakkeen jostain yksityisestä hoivakodista, eläisi herroiksi lopun elämänsä, ostaisi palveluita. Vaan ei. Tepa ei halua jättää jälkeläiset ilman perintöä. Yritän selittää, että eiväthän lapset ja lastenlapset ole maksaneet penniäkään asunnosta, mutta mikään ei auta.
Perintö on jätettävä.

En enää puutu asiaan. Annan serkkujen hoitaa äitinsä. Otin vastuun Tepasta monta vuotta, kun hänen välinsä lapsiin olivat poikki, kun Tepa jätettiin heitteille.

En enää jaksa. Huomaan, että olen väsynyt ottamaan vastuuta, olemaan korvana, olemaan tukena ja turvana, auttamaan muita.
Tepa täyttää parin vuoden kuluttua yhdeksänkymmentä. Ei mene varmaan enää monta vuotta, että olen suvun matriarkka.
Minulla on lupa tuntea itseni väsyneeksi.

______________________

Taikakuvat Vanha

 

Näyttelyistä, ystävyydestä, leimaamisesta, kirjoittamisesta

 

th1 th2

Pari näyttelyä viime viikolla. Taidehallissa on menossa Tommi Grönlundin ja Petteri Nisusen retrospektiivinen näyttely Grey Area. Mielenkiintoisia installaatioita, käytännön ihmisenä olisin toivonut, että työt olisivat tehneet jotain hyödyllistä tai toimineet interaktiivisesti.
Helsingin kaupunginmuseossa Aleksanterinkadulla on Haju-näyttely. Pääroolissa on Helsingistä kertova haju, joka vaihtuu viikoittain syksyn ja talven aikana, hajun on kehittänyt Max Perttula. Käyntini aikana neljännessä kerroksessa tuoksui märkä villasukka.

th3 th4

Teemataiteessa on helmikuun aiheena töiden tekeminen omatekemillä leimasimilla. Se on ollut hauskaa ja sotkuista. Enemmän näiden töiden tekoprosessista taideblogissani.

leim1 leim3

Huomenna on ystävänpäivä. En lähettele ystävänpäiväkortteja. He, jotka ovat ystäviäni, tietävät sen ilman korttejakin. Tietenkin tuo huominen päivä nostaa mieleen ajatuksia ystävyydestä. Minkälainen ystävä itse olen? Minkälaisia ystäviä minulla on? Mitä tarvitaan, että tunnen jonkun ystäväkseni?
Tärkein ominaisuus ystävässä on luotettavuus. Silloin toisinaan, kun ystävä on pettänyt, se on ollut kuin turpiin veto henkisesti. Kadonneen luottamuksen palauttaminen on melkein mahdotonta. Voi antaa anteeksi, mutta mieli ei unohda. Niin se vaan menee.

Olen miettinyt myös ystävyyttä yhteisölliseltä kannalta. Toisen huomioimista, sitä se on mielestäni. Odotin bussia viime viikolla, satoi jotain räntää, ja bussipysäkin alla oli ahtautuneena toistakymmentä ihmistä. Itse pysyttelin kauempana. Tuli bussi, jonne en ollut menossa. Bussi jäi pysäkille ja huomasin katoksen alla olevien ihmisten tuijottavan samaan suuntaan. Utelias kun olen, niin pakkohan minun oli kiertää katos takakautta ja mennä katsomaan. Mummo oli jo päässyt pois bussista, mutta papalla oli vaikeuksia rollaattorin kanssa. Mummo tarjosi kättään, yritti auttaa.
Katoksen alla ihmiset tuijottivat kännyköihinsä, vilkaisivat aina välillä, miten pariskunnan käy. Kaksi ikäistäni naista tuijottivat vanhuksia silmissään katse, joka kertoi, että minä olen hoitanut lapset isoiksi, passannut miestä, tehnyt töitä, hoitanut vanhempiani ja nyt on totta vie minun oma aikani, enkä enää suostu tallattavaksi.
Huomioida, auttaa. Se tuntuu olevan vaikeaa. Eihän kukaan enää edes osaa tunnistaa avuntarvetta. Jokainen liikkuu kuplassaan, on yhteydessä jonnekin muualle, ei ole läsnä.

leim2

 

Käsikirjoitus seuraavaan kirjaan alkaa olla valmis. Romaania ei tästäkään tule, en vaan osaa kertoa laveasti sitä, minkä omasta mielestäni voin tiivistää muutamaan lauseeseen. Tai oikeasti en jaksa istua koneella niin paljon.
Kirjassa tulee olemaan esipuhe, jota en ole itse kirjoittanut. Takakansitekstikin on toisen kirjoittama. Tällä kertaa myös kirjan taitto ja kansikuva hoituvat muilla.
Kirjan julkaisuajankohta on tulevaisuudessa, sen tarkemmin en osaa sanoa. Ei ole kiire, ei millään, ei minnekään.

 

 

 

Reititön

 

 

jokainen bussilinja
muuttunut mummolinjaksi
sopii linjattomuuteeni näinä päivinä
jolloin ei koskaan ole kiire ei minnekään
kavahdan ryhtiliikettä