Kirjaimet elämässäni: Ä

 

Äiti

 

Jossain vaiheessa olin varma, etten eläisi sen vanhemmaksi kuin äiti. Mitään järjellistä syytä ei tähän ajatukseen ollut, se oli vain hyvin vahva tunne.
Nyt olen kahdeksan vuotta vanhempi kuin äiti kuollessaan ja edelleen ihmettelen, että olen elossa.

Äiti kuoli liian aikaisin, liian nuorena. Vasta viime vuosina olen ymmärtänyt, miten paljon haluaisin kysyä häneltä, tietää hänestä enemmän. Isältä yritin kysyä, mutta hän ei halunnut puhua menneistä, sanoi, ettei muista.
Isä ei halunnut puhua äidistä, suru teki edelleen kipeää vuosien, vuosikymmenien jälkeen.

Äidin kuolema laukaisi minussa toimintatavan, jossa tärkeintä on olla itkemättä, tärkeintä on olla vahva ja tukea antava, tärkeintä on unohtaa itsensä ja pitää huolta muista. Pitää olla hyödyllinen, rationaalinen, aikaan saava ja tehokas, hoitaa hommat ja pysyä järkkymättömänä peruskalliona.

Muutuin koneeksi. Äidin hautajaiset olivat tiistaina, maanantaina olin töissä, töihin palasin jälleen keskiviikkona. Ei turhaa numeroa, ei liikaa vaivaa työpaikalle. Kone, kone, jaksaa, jaksaa.

Suremattomat surut, itkemättömät itkut. Niistä on suojakuori tehty.

Panssari ei ole tehty kestämään ikuisesti, sen sain tietenkin huomata. Romahdus on väistämätön, jos pysyy hengissä. Isän kuollessa annoin jo itselleni luvan itkeä, surra, kaivata. Niissä kyynelissä oli vuosikymmenien suru, itkun aiheet. Olen oppinut olemaan pelkäämättä kyyneleitä. Edes hieman. Toisinaan, ja toisaalta toisinaan vanhat toimintatavat saavat otteen ja luulen, että vahvuus on sitä, että ei näytä tunteitaan.

Vahvuudesta huolimatta olen edelleen elossa.

 

Kirjaimet elämässäni: Å

 

Åbo

 

Ei minulle ole olemassa toispual jokke, ei tälpual.
On Turku ja Åbo, Aura-ån siinä välissä.
Asunut olen molemmissa paikoissa.

Turussa puhuttiin suomea, siellä oli ukki ja mummi.
Åbossa asui mummu ja serkut,
Folkhälsanin lastentarhassa koin ensi-ihastuksen kolmevuotiaana.
Men han var för gammal, redan sex år.

Turusta mentiin Åboon förillä.
Ja toisttepäin.

Borella seilattiin Ruotsiin.

 

 

 

 

 

 

Kirjaimet elämässäni: Z

 

zzzzzzzzzzzzz

 
Sarjakuvissa nukkumista kuvataan kirjaimella z. ZZZZZZZZZ on tunnettu kaikkialla, se on yleismaailmallinen merkki.
Kiinnosti tietää, mistä merkki juontaa alkunsa, miten se tulkitaan, onko se kuorsausta, tuhinaa, pihinää, pölinää unessa, mutta linkkejä oli yhtä paljon kuin teorioita. Ehkä myös oikeaa tietoa olisi löytynyt, jos olisin jaksanut jatkaa, mutta väsähdin.
Ja nukahdin.

 

Kirjaimet elämässäni: Y

 

Ystad, yksin

 

 

Onhan tämä tuttua. Heti, kun tartun maaleihin, sanat katoavat, mielessäni on vain kuvia. Kuukausien tauon jälkeen tarrasin eilen siveltimiin, maalasin monta tuntia, huonossa asennossa, huomasin jälkikäteen. Ilta kului piikkimatolla lihaksia rentouttaen, toivoen, ettei välilevy jälleen vuoda paikkoihin, joihin se ei kuulu.

Minun piti kirjoittaa paikoista, joissa en ole käynyt, mutta jotka tunnen, niin kuin Ystad. Rikollisuuden pesäke, mutta ei hätää, luotan Wallanderiin.
Olin ajatellut kirjoittaa yksinolosta, jota rakastan, jota vaalin, jota haluan aina vaan lisää. Erakkous, joka parhaimmillaan on levollinen olotila. Pahimmillaan vankila, josta murtautuminen saa aikaan ahdistusta, paniikkia.

En minä jaksa kirjoittaa. Vielä.  Tuttua on myös, että maalaaminen alkaa jossain vaiheessa tuottaa sanoja. Lisää ja lisää kunnes vauhti kiihtyy liikaa. Se on koukuttavaa, pelottavaa, helvetistä. Onneksi tunnistan oireet. Onneksi pystyn aina välillä pistämään stopin, olen oppinut myös ottamaan rauhallisesti, hidastamaan, lopettamaan kaiken luomisen, keskittyen vain hengittämään ja olemaan.

Siihen asti, maalaan.

Parkua parvekkeilla

 

Jos minä jotain kavahdan niin
naapurin ämmää. Pihamme kyylä
nyppii katkeamattomasti parvekekukista nuppuja,
kuihtuneet terälehdet eivät riitä.
Eilen se istutti kanervia tuhat ja sata,
kyyristyin savupilveni taakse,
ettei se noita näkisi minua,
kailottaisi juorujaan ilkeällä,
kitisevällä äänellään.
Tulisi talvi ja umpeen jäätyneet ovet.

 

 

 

***

Runotorstai #419 äänihaaste löytyy tästä linkistä

 

 

 

Äänestä <3

 

 

Parsonrussellinterrierit ry:n kalenterikuvakisa on käynnissä. Viime vuonna osallistuin mallina Hoitokoirani, kohta 12 vuotta täyttävä Joona, voitimme silloin yhden kategorian ja kaikki lähettämäni kuvat pääsivät tämän vuoden kalenteriin, kiitos äänestäjien, jotka olette siis te!

Linkistä pääsee äänestämään. Olen tällä kertaa mukana kolmessa kategoriassa, kussakin kahdella kuvalla (huono strategia, mutta oli lieviä valitsemisvaikeuksia…). Käy äänestämässä ihanaa Joonaa, yllä on kuvien numerot ja mallikuvat.  Äänestysaikaa on 18.9.2016 klo 22:00 saakka. Kiitos❤

 

 

 

 

 

Kirjaimet elämässäni: X

 

xl, xxl, xxxl

 

Keskiäkäinen on aina välillä miettinyt kehon koostumusta. Onneksi itse ei tarvitse ajatella tuollaisia…

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Proosallinen elämäni

 

Olen tässä kohtaa päivissäni,
että ainoa asia,
joka saa minut kiirehtimään,
on vessahätä.

 

 

***

Runotorstai #418 KIIRE

 

 

 

Kirjaimet elämässäni: W

 

www

 

Jos ei olisi www:tä, en olisi tutustunut sinuun, sinuun ja sinuun. En olisi päässyt lukemaan blogiasi, en katsomaan kuviasi, en inspiroitumaan taiteestasi, en löytänyt hengenheimolaisia.

Jos ei olisi www:tä, en olisi tavannut HPY:tä, en Polgaraa, en Lepistä, en Elegiaa, en Mymskää, Vinttiä, UUnaa, Milliniä, Obeesiaa, Tanssivaa harmaata pantteria, Hannua, Kummitusta, Sirokkoa, Etappisikaa, KooTeetä, Lassea, Saaraa, Samia, Ainaa, Karria, Sirpaa, Kirstiä, Mallaa, Heidiä, Tuijaa, Eljasta, Morgania, Päiviä, Isopeikkoa, Maijaa, Kiirepakolaista, Johannaa, Unelmaa, Kouvolan tyttöä, Juria, Tapania, Ink Narrativea, Andya, SuviAnniinaa, Tarua, Kaarta, Markoa, Kiniä, Heliä, Leaa, Viiviä, Sirpaa, Taiskaa, hdcanista, Hennaa, Itkupilliä. Ihan varmaan unohdin jonkun, anteeksi.

Teidät kaikki olen tavannut blogini tai blogienne kautta, eikä www lopu tähän, se elää kaikilla julkaisualustoilla ja huomaan olevani sosiaalinen erakko.
Kiitos teidän.

Käänny ympäri

 

En minä silloin nuorena tajunnut kulkevani tulevan ohi, se istui
puiston aidalla, tupakan hehkuva pää haaleana kesäillassa. Olisi halunnut
minun opettavan seksiä, vievän poikuuden.
Näytin kuulema siltä, että osaisin.

Siihen aikaan jumaloin korvan nipukoista nilkan nuppiluuhun tatuoituja rekkamiehiä, merimiehiä, asvalttimiehiä, miehiä, miehiä, miehiä. Juuri sellaisia renttuja, jotka itkevät kiimaansa kaljakuppiloiden peräseinällä, tapettiin liuenneina, valmiina seinästä repäisyyn.
Sellaisia miehiä, joille jo silloin vanhat naiset kirjoittivat sonetteja, tule ja vie, tule, tule. Että edes jotain tuntisin.

Nyt ammoisena naisena kaipaan aidalla istujaa, pientä ja turkitonta poikasta. Olen saanut osani karvaisista miehistä, rajansa on takuillakin, liiasta juomisesta syntyneille silmäpusseille. Känsäiset kourat raapivat iän myötä ohentunutta ihoani, antakaa minulle silkin, sametin kosketus.
Nuoren miehen, kauniin tytön, istuttaisin polvieni juurelle, silittämään väsyneitä nilkkojani, kuuntelemaan elämäni viisauksia, palvoen minua ehdottomasti, täysillä, vailla kritiikkiä.
Antaisin nivelistä rikkoutuneiden sormieni sukeltaa silkkisiin hiuksiin, välillä tukistaisin pehmeästi, pyytäisin tuomaan giniä ja tonicia, lausumaan runon minusta.
Koska minulla ei ole enää mitään annettavaa, hän tekisi kaiken pyyteettömästi. Ihan vain ihailusta. Enää en kulkisi menneen ohi.

 

 

***

Runotorstai #417 EREHDYS