Inspiraatiota, ihastusta ja inhotusta

YLE Areenasta löytyy lyhytdokkarisarja suomalaisista sarjakuvataiteilijoista, kiehtovaa seurata ammattilaisia työnsä ääressä. Mukana on myös Viivi Rintanen, joka kuvitti Hulluussarjakuviin tarinoitani. Nämä dokumentit ovat lyhyitä, vain muutaman minuutin pituisia, joten katsokaa, inspiroitukaa ja ihastukaa!

Päivän inhottavin uutinen löytyi Ylen sivuilta. Suunnitteilla (ja toivottavasti jääkin vain suunnitelmaksi) on putsata leipäjonot kaduilta ja koota köyhät syömään yhdessä. No, yhdessä syöminen voi olla mukavaa, mikäli sinulla on rahaa matkustaa yhteisen pöydän ääreen, mikäli et kärsi paniikkikohtauksista ja olet sosiaalisesti ulospäin suuntautunut köyhä. Vastikkeellista ruoka-apua harkitaan myös. Sitaatti jutusta: Ruokakassin saisi jatkossa, jos osallistuisi Yhteinen pöytä -ruokailuun, tai esimerkiksi kokki- tai ruoanlaittokurssille.

Jessus, ei jaksa edes ragettaa.

 

 

Mainokset

Kala

Nuorena nainen oli harrastanut sukellusta ystävien kanssa ympäri maailmaa. Ystävät tiesivät, että nainen rakasti intohimoisesti kaloja, sukelsi juuri niiden vuoksi, nähdäkseen kaikki vedenalaiset värit ja muodot sellaisina kuin ne eivät voineet koskaan esiintyä kuivalla maalla.
Naisen toistuvat korvatulehdukset lopettivat sukeltamisen. Kaveriporukka jatkoi harrastustaan ja he ottivat tavakseen tuoda naiselle matkoiltaan kaloja esittäviä esineitä: koruja, tyynynpäällisiä, magneetteja, suihkuverhoja, kuppeja, teepaitoja, kaikkea mahdollista. Vuosien aikana naisen pieni yksiö täyttyi muiden kokemuksista. Jossain vaiheessa nainen kertoi harvenneelle ystäväpiirilleen, ettei hän tarvinnut enää mitään, ei edes ja etenkään kala-aiheisia tavaroita, mutta ystävien sukelluksesta kuuroutuneet korvat eivät kuulleet naisen pyyntöä, ja uuden vuosituhannen ensimmäisen kymmenyksen puolivälissä ystävät, hauskojen tuliaistensa lisäksi, alkoivat julkaista naisen Facebook-seinällä kuvia ja videoita vedenalaisista seikkailuistaan.

Toisinaan nainen ajatteli, että kalat olivat pienempi paha kuin esimerkiksi ihastuminen yksisarvisiin tai kissoihin tai mihin tahansa, mutta nämä ajatukset haihtuivat hyvin nopeasti. Täytettyään neljäkymmentä nainen alkoi siivota kotiaan. Hän keräsi kaikki vähänkin kalaa muistuttavat esineet, vaatteet, verhot, liinat ja lakanat muutamaan suureen IKEA-kassiin, pakkasi kantamukset autoonsa ja ajoi kierrätyskeskukseen. Hänestä tuntui ikävältä laittaa vahinko kiertämään, mutta oli tottunut elämään syyllisyyden kanssa, eikä se enää pahemmin häirinnyt häntä.
Palattuaan kotiin, hän huomasi unohtaneensa kylpyhuoneen lavuaarin reunalle muovisen saippuatelineen. Koskaan telineessä ei ollut ollut saippuaa, nainen käytti ainoastaan nestemäisiä pesuaineita. Sininen muovikala näytti haukkovan henkeään, se oli ollut liian kauan ilman luontaista elinympäristöään, kuiva maa näivetti sitä. Nainen tiesi, miltä kalasta tuntui. Hän nosti suihkun lattiakaivon ritilän pois, laittoi suihkun virtaamaan, päästi kalan uimaan viemäreitä pitkin vapauteen ja sukelsi itse perästä.

***

Sus’-kirjoitushaaste: Ota kuva esineestä, joka sinulla on kotona ja kirjoita siitä fiktiivinen teksti.

 

 

 

Haluaisitko oman mökin?

 

 

Maahinen on myymässä rakasta mökkiään Pielisen rannalla muuttuneen elämäntilanteensa takia. Klikkaa katsomaan Maahisen blogiin ja ihastu! Vinkkaa myös kavereille ympäri Suomenmaan!

Tyyne

Teemataide-blogissa oli maaliskuun haasteena tehdä kuvia, joissa on tarina ilman sanoja tai johdattelevia otsikoita. Tuo alla oleva kuva on yksi tekemistäni ja sen alla on nyt tarina, jonka kirjoitin jälkikäteen kuvasta.

 

 

Tyyne oli aina ollut hermoheikko. Äiti oli koettanut kitkeä huonoja hermoja Tyyneltä pois, mutta lopetti, kun Tyyne pillahti itkuun äidin syöksyessä vaatekaapista huutaen pöö. Isä yritti vuorostaan karsia Tyynen ujoutta pois esittämällä perjantaipullon jälkeen vuorenpeikkoa. Isä mörisi ja mylvi, heilui olohuoneen matolle, kunnes sammui sohvapöydän alle. Tyyne itki ja äiti huusi.

Koulussa kitkentää jatkettiin, mutta Tyyne oli huono sietämään siedätyshoitoa, joten opettajat jättivät hänet rauhaan, heittivät hyvästit nollatoleranssille ja jättivät Tyynen karaistamisen luokkakavereiden tehtäväksi.

Työpaikassakin jaksettiin kokeilla kaikenlaista Tyynen rohkaisemiseksi, mutta se hanke päättyi Tyynen jäädessä kaksikymmentäseitsenvuotiaana työkyvyttömyyseläkkeelle. Tyyne linnoittautui kotiinsa, istui sohvalla ja katseli romanttisia komedioita, kunnes joutui hakeutumaan lääkärille selkäkipujen riivatessa. Lääkäri oli suoraselkäinen ja -sanainen mies, ja hän kertoi, että Tyynen oli alettava harrastaa liikuntaa, mikäli ei haluaisi päätyä pyörätuoliin alta viidenkymmenen vuoden iän. Tyynen kammo pyörätuoleja kohtaan oli suurempi kuin käveleminen ulkomaailmassa. Pyörätuoli saattoi juuttua raitiovaunun kiskoihin, tuoli saattoi hajota, pyörä irrota, siitä seuraisi kaatuminen ja muiden armoille joutuminen.

Yläkerran leskirouva kompastui mattoon, mursi lonkkansa ja joutui sairaalaan. Leskirouvan tytär selvitti Tyynen puhelinnumeron ja soitti Lontoosta, jossa oli asunut koko aikuisikänsä. Tytär pyysi Tyyneä ottamaan hoitoonsa leskirouvan koiran tai koira pitäisi lopettaa. Tyyne oli nähnyt koiran muutaman kerran ja oli oppinut, ettei hänen tarvinnut kiertää koiraa kovin kaukaa, sillä se ei vaikuttanut erityisen vihaiselta, eikä käyttäytynyt muutenkaan koiramaisella tavalla. Säästääkseen koiran hengen ja leskirouvan mielipahalta, Tyyne haki koiran eläinsuojelusta.

Koira osoittautui kelpo kumppaniksi. Se viihtyi sisällä ja olisi varmaan oppinut sisäsiistiksikin, mutta Tyynellä oli muistissa lääkärin uhkaukset, joten hän otti tavakseen käydä koiran kanssa lenkillä aamuin ja illoin. Aamulenkin aika oli kello viideltä, sillä Tyyne oli huomannut, että siihen aikaan ei vielä ollut muita koirien ulkoiluttajia liikkeellä. Iltalenkki tehtiin kuuden aikoihin, jolloin työstä palanneet olivat ehtineet jo käyttää koiransa ulkona, eikä näköjään muilla koirilla ollut vielä iltapisujen aika.

Tyynellä oli tapana nukahtaa sohvalle, kun illan romanttinen komedia oli päättynyt. Joskus hän siirtyi sänkyyn, jos havahtui unestaan riittävästi. Useimmiten ei, sillä koira oli mielistynyt Tyynen sänkyyn, eikä Tyynellä ollut halua häiritä koiranunta. Eräänä iltana Tyyne heräsi torkahdettuaan elokuvan lopputekstien jälkeen. Televisiossa näytettiin naista, joka ulkoilutti koiraa joen rannalla. Tyyne jäi seuraamaan kaksikon kulkua miettien samalla, että ajankohta oli myöhäinen luontodokumenteille. Ehkä kyseessä oli uusinta. Yhtäkkiä koira alkoi kiskoa, hihna pingottui tiukaksi ja nainen harasi jaloillaan vastaan. Koira ei antanut periksi, se veti itseään lähemmäksi televisioruudun vasemmassa laidassa näkyvää pensasta. Omistaja liukui koiran vetämänä, vailla omaa tahtoa. Siirryttiin lähikuvaan koirasta, jonka kuono värisi kuin tuulettimen alla. Kuono kynti maata, hiekka pöllysi, ruohotupsut saivat kyytiä. Naisen ääni kuului kuvan ulkopuolelta: Angus, don’t, don’t! Hear-hear, boy! Koira pysähtyi vasta, kun se oli päässyt pensaan juurella ja sen kuono kosketti paljasta ja veristä ihmisen jalkaa.

Seuraavana aamuna Tyyne vei koiran eläinsuojeluyhdistykseen. Maailmassa oli liian paljon pusikoita.

 

 

Edullisesti novelleja suoraan kirjailijalta

 

Kirjailija Petteri Paksuniemi kauppaa suoraan kirjojaan, joita löytyi muutossa. Tarjolla on rajoitettu erä novellikokoelmia:

Jouten (Avain, 2011) 5€ + postikulut 5,60€

Mukavuusalue (Joko-Joko, 2015) 5€ + postikulut 2,80/kpl

sekä rajoittamattomasti Miessfääriä (Joko-Joko 2017) 10€ postikuluineen.

Toimi nopeasti! petteripaksuniemi@gmail.com

Olen kirjoittanut Petterin novelleista täällä, Miessfääristä voi lukea täällä.

Aurinko paistaa, hyvä hetki kadota maisemista muutamaksi päiväksi. Palaillaan.

Artemis Kelosaari: Omenatarha eli kertomus huonoista miehistä

 

 

Heräävä seksuaalisuus. Uteliaisuus. Löytäminen. Toiselle vuosikymmenelle ehdittyäni vanhempien kirjahyllystä löytyi muuta luettavaa kuin siihenastiset Viisikot, Tarzanit ja Pepit. Lady Chatterleyn rakastaja, John Clelandin Fanny Hill, Ivar Lo-Johanssonin Onni, Norman Mailerin Hirvipuisto. Lolita oli mielestäni pitkäveteinen.
Myöhemmin hankin omaan kirjahyllyyni Herra Jackin ihmeellisen huoneen, Hirveän Hospadorin ja muita eroottisen kirjallisuuden helmiä. Artemis Kelosaaren Omenatarha sopii mainiosti uudeksi helmeksi kokoelmaan.

Artemis Kelosaaren (1989) Omenatarha eli kertomus huonoista miehistä (2017) on turkulaisen kustantamo Helmivyön eroottisen kirjallisuuden sarjan ensimmäinen teos. Romaanin tapahtumat sijoittuvat 1900-luvun alun Lontooseen. Hyvä ratkaisu. Kirjasta olisi todennäköisesti tullut tunnelmaltaan paljon ahdistavampi, mikäli kyse olisi ollut nykyaikaan sijoittuvasta tarinasta. Sumuinen Lontoo viime vuosituhannelta etäännyttää paremmin tarinan kohti fiktiota.
Apple Cinnamon on mieskurtisaanien kruunattu kuningas. Strawberry on nuori poika, jota aletaan kouluttaa yhtä taianomaiseksi poikarakastajaksi. Pyhän Johannes Evankelistan kammottavassa poikakodissa elävät viheliäistä elämäänsä Will ja Dick. Näiden neljän tiet kohtaavat huikeissa juonenkäänteissä.

Omenatarha on äärettömän taitavasti, mukaansatempaavasti ja viihdyttävästi kirjoitettu. Vaikka teema, avoimen homoeroottinen tarina, ei kiinnostaisikaan, tämä kirja kiinnostaa. Vaikka genre, kauhu- ja fantasia-aineksia, ei viehättäisi, tämä kirja viehättää. Omenatarha henkii menneen maailman dekadenssia, se kuiskii Oscar Wilden, Apollinairen ja muiden aikalaisten henkeä ymmärtäen tarinan henkilöitä makaabereista elämänkäänteistä huolimatta. Kelosaari koukuttaa lukijansa täydellisesti. Salaisuudet paljastuvat vasta lopussa.
Vahva, vahva suositus ennakkoluulottomalle lukijalle.

Pehmeäkantinen 260 s.
ISBN 978-952-7211-11-3
Kansi: J.T. Lindroos Aubrey Beardsleyn pohjalta.

***

Kannattaa myös tutustua kustantamo Helmivyön muihin teoksiin. Joukossa on harvinaisempia herkkuja ja mielenkiintoisia uutuuspainoksia, esimerkiksi Volter Kilpeä, Arthur Conan Doylea, unohdettuja suomalaisia kirjailija ja paljon muuta.

Pellen muotokuva

 

 

Vuorossa neljäs ilmaisluettavaissuujulkaisu eli lyhytproosakokoelma Pellen muotokuva, julkaistu alun perin 2012 (BoD).
Teosta voi kutsua myös novellikokoelmaksi. Jonkun mielestä se voi sisältää proosan lisäksi myös proosarunoja. Ovat mitä ovat, pääasia, että tavoittavat lukijan.

Riitan luotsaamaa #runosunnuntai-haastetta varten nostan tuosta kokoelmasta tekstin, jonka itse miellän runoksi.

Neljänkymmenenseitsemän vuoden iässä nainen tajusi, että jos auto ajaisi hänen päälleen, jos hän iskeytyisi katuun ja löisi päänsä, murtaisi jalkansa ja ranteensa, hänen vaatteensa repeytyisivät, peittyisivät vereen, niin ei kukaan, eivät silminnäkijät, eivät ohikulkijat, eivät ensihoitajat, eivät sairaanhoitajat, eivätkä lääkärit voineet nähdä, olivatko hänen alusvaatteensa puhtaat ja ehjät. 

Asia ei olisi enää naisen hallinnassa, ei olisi kontrollia, ei tarvittu välttämätöntä, kilttiä ja tunnollista lapsuuden oppien noudattamista: alusvaatteet pitää vaihtaa joka päivä, sillä koskaan ei voi tietää, milloin joutuu onnettomuuteen ja tulee riisutuksi vieraiden toimesta. Puhtaat, ehjät alusvaatteet eivät nöyryytä niiden kantajaa. 

Oivallus ja mielikuva verisistä vaatteista vähensivät huomattavasti naisen pyykkimäärää ja aina toisinaan hän tunsi häpeämätöntä riemua, lähes rietasta iloa, kulkiessaan kaupungilla rispaantuneissa ja hiestyneissä rintaliiveissä, reikäisissä, tahraisissa alushousuissa.

***

Sus’-kirjoitushaasteessa pitäisi kirjoittaa jostain koomisesta tapahtumasta, joka liittyy harrastukseen. Olin jo jättää väliin, koska olen aina harrastanut aika vähän, olen aina enempi ollut tosi tosissani kaiken tekemiseni suhteen, mutta sitten tajusin, että ensi viikon kirjoitushaaste jää pois sen takia, etten ole maisemissa. Ja eihän se nyt käy olla kaksi viikkoa putkeen vastaamatta haasteeseen. Lopettaa tuo Sus’ vielä koko haasteen.
Sen verran lintsaan, että julkaisen uudelleen vuonna 2009 kirjoittamani jutun eli nolo-olo, kun kirjoitin ekan runoni. On se vaan aina yhtä hauska juttu.

Ensimmäinen kirjoittamani runo oli plagiaatti. Olin 8-vuotias ja koulussa piti kirjoittaa runo. Olin tuskissani. Enhän minä osannut kirjoittaa runoa! Ystäväni, kaksi vuotta vanhempi ja minua paljon taitavampi, tuli apuun. Hän toi kotoaan ikivanhan kirjan, jossa oli runo oravasta. Jäljensin runon kaunokirjoituksella vihkoon.
Runo näytti sievältä, eikä se ollut mielestäni ihan huonokaan.
Opettaja kysyi minulta, olenko todella kirjoittanut runon itse. Vastasin kyllä, sillä itsehän olin sen jäljentänyt vihkoon. Opettaja pudisti lempeästi päätään ja kertoi, että kyseisen runon on kyllä kirjoittanut Aleksis Kivi.
Minulla ei ollut aavistustakaan, kuka Kivi oli.
Tämä on kyllä kaunis runo, opettaja totesi, makeasti oravainen makaa sammalhuoneessansa.
Kertoessani nöyryytyksestä ystävälleni, hän ihmetteli suuresti, että opettaja tunsi sen runon, sillä se runokirja oli niin paljon vanhempi kuin opettaja.
Itse asiassa ihmettelimme sitä molemmat.
Siihen jäi väärentäjän urani. Päätin opetella itse kirjoittamaan runoja ja muuta.

 

*** 

Aikaisemmat ja tämä Issuu-julkaisu löytyvät myös omalta sivultaan.

 

 

 

 

 

 

Tarinoita

Aikanaan Hoitokoiran kävelyttäessä minua, huomasin, että koiran kanssa kulkeminen on sosiaalinen tapahtuma. Nyt, neljä vuotta myöhemmin, huomaan, että vointini on paljon parempi kuin silloin. Jaksan puhua ihmisten kanssa paremmin, ei ole tarvetta sukeltaa metsän suojaan mahdollisen puhekumppanin tullessa vastaan. Elämäntarinoita olen näiden kuukausien aikana kuullut monta.

***

Useamman kerran viikossa Lainakoira ja minä tapaamme bussipysäkillä vanhan leidin. Hän kulkee rollaattorilla ja on kertonut ajavansa bussilla niin usein kuin mahdollista läheiseen kauppakeskukseen viettämään aikaa, katsomaan maailmanmenoa, tapaamaan tuttuja, juttelemaan ihmisille. Hän lähentelee yhdeksääkymppiä, on pieni ja linnunluinen, hänen hymynsä on herkässä. Odotan koiran kanssa bussin tuloa nähdäkseni, pysähtyykö bussi riittävän lähelle jalkakäytävää. Silloin leidi haluaa nostaa rollaattorinsa itse bussiin. Mikäli bussi jää kauemmaksi, autan rollaattorin bussiin ja samalla yritän estää koiraa hyppäämästä kyytiin, sillä hän rakastaa julkisilla liikkumista.

***

Täällä on monta koulua ja usein heittäessäni keppejä koirapuistossa, koululaiset kulkevat aitauksen ohi. Tytöt haluavat silittää Lainakoiraa, varmaan pojatkin, mutta ehkä eivät kehtaa pyytää. Eräs tyttö kertoo, että hänen tädillään on koira ja he matkustavat kesäisin tädin luo ja silloin hän saa leikkiä koiran kanssa. Kotona tytöllä on pehmoleluna koira, ja hän kysyy, olenko huomenna puistossa, hän voisi tulla näyttämään leluaan meille.
Seuraavana päivänä näen tytön ja koiransa. Koira on saanut kaulaansa punaisen nauhan, tyttö vetää koiraa maata pitkin. Koira ei kuulema tottele aina, tyttö kertoo. Saan silittää pehmolelua.

***

Joni on kehitysvammainen. Hän ojentaa kättään varovasti Lainakoiraa kohti. Jonin äiti sanoo Jonin säteilevän positiivista energiaa, yleensä eläimet vaistoavat sen ja pitävät Jonista. Lainakoira nuuhkii Jonin lapasta. Äiti pyytää Jonia ottamaan vantun pois. Lainakoira nuolaisee Jonin kättä, harvinainen tapaus, sillä Lainakoira ei pahemmin suukottele ihmisiä.

***

Vanhojen ihmisten vapisevat kädet, kävelysauvat ja pyörätuolit tuntuvat olevan asioita, joita Lainakoira ei oikein tajua. Aluksi hän oli hieman epäluuloinen, tärisevät kädet pelottivat, mutta nykyään hän tuntuu tajuavan, että nuo kädet haluavat hyvää, haluavat silittää ja paijata. Koira rakastaa sellaista huomiota ja hän jää mielellään pidemmäksikin aikaa kyhjöttämään huomion antajan jalkoihin.

***

Poika kantaa suksia. Lainakoira pysähtyy ja katsoo poikaa. Poika arvelee, että koira ihmettelee, mitä sukset ovat. Myönnän, että niin saattaa olla ja kysyn, onko koulussa ollut hiihtoa. Poika huokaisee ja kertoo hiihtokilpailusta, jossa on tullut viimeiseksi. Minäkin huokaisen ja kerron hiihtokilpailusta, jossa minäkin olen aikanaan tullut viimeiseksi. Pojalla on hauska tapa puhua. Tunnetila: ärtynyt. Olo: väsynyt. Päätös: ei koskaan enää hiihtämistä. Toive: tulisi jo kevät ja lumi sulaisi.
Olen samaa mieltä hänen kanssaan.

***

Kevät saisi jo tulla ja lumet sulaa.

 

 

 

 

Rusinat pullasta

 

post-it note to myself

aulis on nimensä veroinen
puhuu lakkaamatta saarnaa sängyssä
sartre ei vaikene koskaan
vapaan rakkauden vaihtaa uuteen

voithan sinäkin tehdä samoin

rauha kutsuu maailmantuskaansa empatiaksi ja myötätunnoksi
ahdistus lamaannuttaa liikkumattomaksi
ei pysty vaihtamaan vauvan vaippoja
korvissa vaikeroivat syyrian lapset

kun minulla on niin paha olla minulla

uljas vihaa vihaa auktoriteetteja instituutioiden kätyreitä
kyttääviä kameroita joka kadun kulmassa kujilla kauppakeskuksissa
jossa uljas käy parturissa trimmaamassa irokeesiaan
hakee pakettiautomaatista englannista tilatut räätälöidyt trashvaatteensa

itkee missä poliisi on kun tulee hakatuksi ikuisen vapun aukiolla

hanna häikäistyy omista ajatuksistaan
tietää ettei kukaan ei kukaan voi tuntea niin kuin hän
julkaisee esikoisteoksensa avaa facessa kirjailijasivun
so me
so me
so me
uusi selfie joka päivä paikalleen ei saa pysähtyä

poistaa kommentit joissa kiitetään vertaistuesta samaistumisesta hannan ajatuksiin kokemuksiin

kai ei suostu puhumaan menneestä ei tulevasta
levysoittimessa mingusmonkcoltrane
kuuntele ei muuta kuin tämä hetki kuuntele kuuntele

ikuinen blue note jää soimaan kun lähden ja suljen oven

urho antaa toisinaan haastatteluja iltapäivälehdille
esittelee brysselin kotinsa vaimonsa madeleinen
ranskaa saksaa suomea ruotsia englantia hollantia puhuvat lapsensa
kertoo että jokainen voi valita vapaasti
olla oman onnensa seppä
hankkia osakesalkun lapsilisillä
osta asunto älä asu vuokralla vastuu on sinun

muistaa kiittää vanhempiaan mukavasta pesämunasta elämän alkuun

happamia
muistiin itselleni
jotta en enää haksahtaisi pysyisin järjissäni tässä absurdissa maailmassani

 

 

***

#runosunnuntai
Sus’-kirjoitushaaste EKSISTENTIALISMI

 

 

 

Muistojulkaisu

 

 

Teemataide-blogissa on omaisten antamalla luvalla julkaisu, jonne voi kirjoittaa osanottonsa Sirokon menehtymisen muistoksi. Päivitys on tarkoitettu kaikille, jotka haluavat muistaa Sirokkoa, ei vaan teemataidelaisille.

Ystäväni Hannun (1944-2015) runo on ollut jälleen mielessäni näinä päivinä.

minulla ei ole mikään kiire enää minnekään
mitään tärkeää tai tähdellistä tekemistä täällä
mitään minkä vuoksi tai luode
voin viettää pitkän päivän vain katsomalla
miten sarastus tulee huoneeseen viipyy päivän
vaihtaa kuulumisia esineitten kanssa
poistuu illalla ja hiipuu piippuhyllylle
minulla ei ole mikään kiire enää minnekään
mitään tärkeää tai tähdellistä tekemistä täällä
mitään minkä vuoksi tai luode
minulla on aikaa loputtomasti
kun sitä ei enää ole

 

Hannu Helin, Human Been (2001)