Parakissa oli kolme sänkyä, erotettu toisistaan katosta roikkuvilla nuhruisilla kankailla. Kahdessa vuoteessa kuorsattiin, kolmas sänky oli meidän. Mies sytytti pienen yölampun.
– Muuta yösijaa minulla ei ole tarjota, mies sanoi. – Valitettavasti.
– Tämä on ihan hyvä. Minä nukun kohta seisaaltani, vakuutin miehelle ja yritin olla katsomatta epäkutsuvan näköistä sänkyä, jossa näytti olevan ohut patja, vielä ohuempi peitto ja pään painosta painunut tyyny. Menin sänkyyn vaatteet päällä, en osannut tehdä muuta. Mies hymyili, tuli vierelleni.
– Tämä on aika hassua, mies sanoi tuijoteltuamme hetken kattoon heijastuvaa heikkoa valoa.
– Niin on, vastasin ja aloin hihittää. Panin käteni suuni eteen, jotta en herättäisi kuorsaavia kämppiksiä. Mies tarttui käteeni, otti sen huuliltani ja suuteli minua.
– He eivät herää, vaikka tulisi maanjäristys, mies kuiskasi korvaani. – Naura vaan.
Väsymys, matkanteko ja epävarmuus purkautuivat nauruna miehen rintaa vasten. Hän puristi minua lujasti, suuteli hiuksiani, kutitti korviani. Nauruni hiljeni vähitellen, mutta ilo ei väistynyt. Halusin häntä. Riisuin hänen paitansa, katsoin paljasta ihoa, sinisinä kulkevia verisuonia, lampun valossa kimaltavia kultaisia ihokarvoja hänen käsivarsissaan. En ollut koskaan nähnyt mitään niin kaunista. Avasin housujen vetoketjun, liu’utin housut hänen yltään. Hänen reitensä olivat samaan aikaan jäntevät ja pehmeät.
– Miten sinä voit olla merimies? kysyin painaessani pieniä suudelmia hänen iholleen. – Eihän sinulla ole tatuointeja.
– Tatuoinnit eivät kerro mitään, mies vastasi vetäen minut päälleen. – Tärkeämpää on se, mikä ei näy.
Hän avasi selässäni olevan vetoketjun, nosti mekkoni pääni yli. Sängyn kova patja, sängyn kapeus. Sellaisia asioita ei ollut enää.
Aamu oli halju, viluinen. Vastentahtoisesti irtauduin miehestä ja nousin ylös. Toisista sängyistä ei kuulunut enää kuorsausta. Otin repustani peilin, meikit olivat valuneet lähes pois ja pyyhin loput näkymättömiin kosteuspyyhkeellä. Vedettyäni mekon ylleni, huomasin miehen heränneen.
– Vedänkö vetoketjun? hän kysyi.
Istahdin vuoteen laidalle, hänen kosketuksensa oli suloinen ja kipeä.
– Saatatko minut satamaan?
Olisin halunnut sanoa niin paljon, kysyä kaikenlaista, mutta aikaa oli liian vähän. Kurkkuani kuristi, kieli tarttui kuivaan kitalakeen. Puristin vain hänen kättään toivoen, ettei minun koskaan tarvitsisi päästää irti.
– Sinä et varmaan tiedä, oletko täällä, kun palaan, mies sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen.
– En…ehkä minä olen. En tiedä, ehkä tämä on hyvä paikka etsiä itseäni. Rouen. Minä…minä haluaisin pitää yhteyttä sinuun, mutta minulla ei ole kännykkää.
– Ei minullakaan. Sinä voit kirjoittaa minulle.
– Kirjoittaa? Miten? Minne?
Pysähdyimme satama-alueen portille. Mies tarttui molempiin käsiini, hymyili.
– Kirjoita minulle kirjeitä, mies sanoi. – Annan sinulle laivan nimen ja niiden satamien nimet, joissa pysähdymme. Saamme aina postimme sieltä. Onko sinulla paperia?
Kaivoin reppuani ja löysin rypistyneen junalippuni. Kynää minulla ei ollut, olin tottunut näppäilemään kännykkään muistettavat asiat.
– Käykö tämä? kysyin ja ojensi miehelle kajalin. – Se on hieman pehmeä kyllä…
Mies kumartui, kirjoitti junalipun täyteen. Hän kirjoitti myös nimensä.
– Ja kun kirjoitat, kerro minulle osoitteesi, niin vastaan sinulle, mies sanoi ojentaen lipun minulle. – On se osoite sitten täällä tai jossain muualla.
Sen jälkeen ei ollut mitään sanottavaa. Hän puristi minut kerran, lyhyesti syliinsä, suuteli minua ja sitten hän oli poissa. Seisoin kauan portin vieressä, yrittäen nähdä lähtevää laivaa, mutta kyyneleet sumensivat näköni. Vihdoin pyyhin märät poskeni kämmenselkään. Minun oli tämän päivän aikana etsittävä jokin asunto, hotelleihin minulla ei olisi varaa, jos viipyisin Rouenissa kauan. Minun pitäisi myös löytää töitä, jos jäisin Roueniin. Rouen tuntui paikalta, johon voisin jäädä, josta voisin löytää sen, mitä olin lähtenyt etsimään. Itseäni en päässyt pakoon, ei ollut enää järkeä paeta. Asunto, töitä, kyllä.
Mutta ensin minun olisi löydettävä kauppa, josta saisin kirjepaperia ja kunnollisen kynän.
(julkaistu Uusi Regina-lehdessä kesäkuussa 2013-click)
