Kun heilun

 

Kolmannen kilometrin jälkeen on pakko valittaa lonkasta,
joka liikkuu omia aikojaan omaan suuntaansa.
Ikään kuin olisin juovuksissa
kerron kanssani kulkevalle ruotsalaiselle.
Mutta sehän on vaan hauskaa, hän toteaa,
voit rauhassa pysähtyä juomaan juoman jos toisenkin,
heilut jo valmiiksi.
Miten minä rakastankaan ruotsalaisia,
haluaisin itsekin olla sellainen, en tämä pateettinen mustamielinen turkulainen.

 

 

 

 

Persoona proosa

 

Minussa ei ole runoilijan vikaa
olen liian täydellinen
katu-uskomaton.
Katumattomuuteni hinta
on olla olematta
runoilija, en ole oikealla tavalla tunteva
niin kuin toiset
toinen toistaan tuntien.

 

 

 

Kun katsot minuun

 

Älkää estäkö keskusliikkeiden tietojen keruuta kuluttajista
ja heidän tottumuksistaan,
kerrankin joku on kiinnostunut minusta.
Aion vielä hankkia plussakortin joskus,
nyt nolottaa sanoa, etten sellaista omista,
olettavat vielä, että luulen itsestäni jälleen liikoja,
paranoidi kuluttaja, yksilönsuojan vaatija
takki kirpputorilta, kaulassa palestiinalaishuivi
vanhan hipin harmaat hiukset löysässä nutturassa
pakko hankkia rintanappi: en ole vegaani.
Ässäkortilla ostan alepasta lonkerojuomaa, tonikkia,
tupakkaa, odotan personoitua mainoksia turhaan.
Tosin hok-elanto saattaa epäillä, että olen lopettanut tupakoinnin,
kohta ne miinustavat bonuksiani,
he eivät tiedä ystävieni matkustavan säännöllisesti Tallinnaan
keräävät lisää risteilypisteitä.
En kiinnosta Lidliä, ei kanta-asiakaskorttia tarjolla.
Oikeastaan sellainen loukkaa, mutta hinnoista en valita.

 

Eräs jakso (jotta muistaisin, jotta osaisin varoa)

 

Kuopan seinät ovat palapeileistä,
ikään kuin tarvitsisin peilejä näyttämään
minkälainen olen.
Ruma.
Luotaantyöntävä.
Kolmas peili ei näytä mitään,
olen jälleen muuttunut näkymättömäksi,
leijunut kuopan nurkkaan läpinäkyvässä dissosiaatiossa.

Kuulen äänet, vaikka kuoppa onkin syvä.
Sihiseviä, sähiseviä käärmeen sihahduksia.
Kuulen kyllä, että minusta puhutaan,
miettivät, mitä tekisivät minulle.
Neuvoa-antavia köysitikkaita pudotetaan kuoppaan.

Hengitä on kirjoitettu alimmalle tikaspuulle.
En halua, sehän tässä juuri on pahinta.
En halua enää hengittää, haluan kuolla,
sillä tiedän, että maailma tulee olemaan parempi paikka ilman minua.
Olen epäonnistunut kaikessa.
Olen pettymys tyttärenä.
Surkea vaimo.
Ja lapset. Haluan säästää heidät, tehdä edes jotain hyvää heidän puolestaan.
Haluan kuolla.

Omenankukat kukkivat, tule katsomaan,
minulle hoilataan kuopan reunalta. Mennään yhdessä halaamaan puita.
Sylini on lahosientä, tapan puut, mutta antakaa minulle moottorisaha.

Toisinaan kuopan ulkopuolella on hiljaista. Silloin kiipeän peiliseinää pitkin,
huomaan, että he eivät puhu minusta, mutta se ei voi olla totta.
Ainakin he ajattelevat minusta pahaa.
Pahasta ei voi ajatella hyvää.

Vuorokauden tunnit eivät saavuta kuopan pohjaa. Olen nukkunut sata ja yksi päivää,
eikä tämä väsymys lopu koskaan. Miten se voisikaan loppua,
eihän tämä väsyminen itseeni mihinkään katoa ennen kuin kuolen.
Hyönteiset lisääntyvät hiusteni takuissa, mutta en voi mennä suihkuun.
Tiedän, että vesi liuottaa minut, valun viemäristä putkistoon,
kuonaksi kuonan joukkoon, tuomittu kiertämään ikuisesti,
vesienpuhdistuslaitos kotinani.
Ikuinen elämä kammottaa.

 

 

 

En kanna mukanani muistikirjaa

 

 

Kirjoitan runoa mielessäni,
jos muistan sanat myöhemmin,
ne ovat muistamisen arvoisia.
Unohdan paljon.

 

 

 

 

 

Kuutostiellä

 

Rekat nostavat sateen ilmaan. Bussi on myöhässä, kuutostietä pitkin kulkee vain raskaita kuormia. Aikoja sitten en olisi seisonut tässä odottamassa linja-autoa. Istuisin jo rekan nupissa, lämpimässä, korkealla.

En ole liftannut vuosiin, vuosikymmeniin. Ohjaamot ovat liian korkealla, lonkka ei taipuisi askelmille. Kaupungissakin kiitän niiaavia Hsl:n busseja. Niiaus kertoo kunnioituksesta ikää kohtaan. Niin se on.

Yritän vanhaa keinoa, sytytän tupakan. Ennen se tarkoitti sitä, että seuraava auto otti kyytiin. Ei enää. Värjöttelemme selät vasten tuulia, takaraivo helmeilee vesipisaroista.

Maantien marraskuinen mustuus tunkeutuu takin alle, viiltää selkää kylmällä kädellä. Jalat turpoavat saappaissa, keho huutaa juomaa, on niin jano, mutta ei voi juoda, sillä on ajateltava vessoja, on pidettävä rakko kurissa. Pikavuorojen vessat ovat liian ahtaita, liian matalalla. Pään kolautuksia on varottava.

Linja-auto vastaa käden heilautukseen, kurvaa pysäkille. Hyvästelen ystäväni, etsin itselleni istumapaikan tyhjästä bussista. Nukahdan saman tien, näen unta kuumasta asvaltista, notkeista jaloista.

Käsityöläisen verkkokauppaan

 

pollo-koru-1-1

 

Blogistanian oma Holle, tuttu Neulaset Jonossa-blogistaan, myy VERKKOKAUPASSAAN yksilöllisiä tuotteita, puusepän taidoilla tehtyjä, sarjakuvataiteilijan taidoilla piirrettyjä. Valikoimassa on vieraskirjoja, riipuksia, magneetteja ym. ja hinnat ovat hävyttömän edulliset!

Käy katsomassa ja osta itsellesi jotain uniikkia tai ehkä löydät joululahjoja pukinkonttiin!

paju

Miten kaikki alkoi

 

oma1 oma3

Marraskuussa 2015 sain Facebookissa kaverilta kutsun tulla tykkäämään Hulluussarjakuvia-sivustosta. Menin katsomaan ja näin sivuston pitäjän Viivin pyynnön lukijoille ottaa yhteyttä. Viivi oli keräämässä materiaalia tuleviin sarjakuviinsa, joissa kerrottaisiin eri mielenterveyteen liittyvistä asioista.

oma2

Oma pääni kun on mitä on. Tiedän omalta kohdaltani sen verran masennuksesta, ahdistuksesta, paniikkihäiriöstä, dissosiatiivisuudesta ja hypomaniasta, että uskaltaisin lähettää Viiville tekstejäni. Näin alkoi yhteistyömme. Viivin kysyessä myöhemmin, miksi lähdin mukaan projektiin, annoin vastauksen:

Masennus ei tee ihmisestä huonoa. Osallistumalla tähän projektiin haluan kertoa omalla tarinallani, että me emme ole osa masennusta, masennus on vain osa meitä. Toivon samaa kokeneiden huomaavan, miten yhteneväiset tunteemme ovat. Emme ole yksin. Emme ole ainoita hulluja. Meitä on monta, samoin kokeneita, saman ymmärtäviä.

oma4 oma5

Oma tarinani on nyt siinä vaiheessa, että tussaukset on tehty, puhekuplat täyttyvät.

Olen enemmän kuin jännittynyt näkemään valmiin sarjakuvan ensimmäisen osan. Pelottaakin, on paljas olo ja tuntuu, että altistan itseäni liikaa ulkomaailmalle, olen liian paljas ja näkyvä. Ehkä se tekee hyvää minulle. Ainakin se on vaihtelua siihen olotilaan, jolloin tuntee haihtuvansa näkymättömiin, katoavansa tyhjyyteen.

oma6 oma7

Olen itse taiteessani käsitellyt masennustani monin eri tavoin. Kirjoittamalla, maalaamalla, virkkaamalla tuhansia silmukoita. Yksi tärkeä keino on ollut valokuvien muokkaaminen, etenkin omakuvien tekeminen. En vaihda blogissa tai facebookissa profiilikuvaa koskaan, mutta muuten käsittelen kasvojani. Varmaan ajaa saman asian kuin profiilikuvan vaihtaminen. Kun sisällä ei ole mitään, kun on mustassa kuplassa, haluaa elonmerkkejä edes nahkaansa. Vähän kuin uusi kampaus, kun ei uutta päätä saa.

oma8 oma14

Hulluussarjakuvat ei glorifoi mielen rikkoutumista, se rikkoo tabuja, pelkoja, häpeää, kaikkea sitä hyssyttelyä, mitä valitettavan usein edelleen esiintyy puhuttaessa psykiatrisista sairauksista. Ei ole todellakaan yhtään siistiä olla masentunut, ei bipolaarinen jne. En ole julkkis, joka paranee masennuksesta kuukaudessa. En ole, uskokaa tai älkää, valinnut tätä päätä. Tulen toimeen sen kanssa paremmin kuin ennen, minulla on ammattilaisten kehuma ns. hyvä sairaudentunto. Olen tehnyt ihan helvetisti töitä pysyäkseni hengissä, oppiakseni tunnistamaan oireet. Olen muuttanut vääristyneitä ajatusmalleja, olen oppinut hengittämään hyperventiloimatta. En koe itseäni epäonnistuneeksi ihmiseksi, vaikka tiedänkin, että syön lääkkeitä lopun ikäni. En häpeä.

oma9 oma10

Kiitos Viiville yhteistyön mahdollisuudesta.

oma11 oma13

(kuvituksena käytetty kuvablogissani julkaistuja kuvia)

oma15

 

 

 

Onnittelut voittajille!

 

tyynyt

 

Näiden valvovien silmien alla suoritettiin tänä aamuna arvonta blogini 11-vuotiskilpailussa. Onnetar suosi kolmea kommenttinsa jättänyttä, joille on ilmoitettu onnenpotkusta myös henkilökohtaisesti. 

Onnea siis Esther, Satu ja Sirpa321 ja kiitos kaikille juhlissa mukana olleille!

 

 

 

 

11 vuotta

 

siluetti5

 

Melkein huomaamatta meni taas blogin synttärit ohi. Tänään muistin, että 24.10. oli pari päivää sitten eli 11 vuotta sitten ilmestyi eka blogikirjoitus vanhassa vuodatus-alustassa.

Juhlia siis pitäisi, veto on vaan vähän poissa. Neljäs viikko taudinkuvaa, toinen lääkekuuri menossa. Tyydyn siis napsimaan antibiootteja, mutta teille on tarjolla mitä vain haluatte. Virtuaalissa kaikki on mahdollista.

Perinteisesti arvon synttäreihin osallistuneiden kesken jotain omaa tuotantoa. Kotisivuilla on muutama maalaus, joista voi valita, jos onni suosii. Kun klikkaa maalauksia suuremmaksi, näkee samalla, onko taulu edelleen saatavilla tai maailmalla.

Mikäli maalaukset eivät kiinnosta, tarjolla on myös kirjojani. Niitä, joita minulla ylipäänsä on kotosalla. Täältä löytyy Hedda ja Zen, Taikkarin mäellä ja Lassen kanssa yhteistyönä julkaistu Kultainen talja.

Kaikki kommentin marraskuun eka päivään mennessä jättäneet osallistuvat arvontaan. Kippis teille lukijat, ilman teitä ei olisi blogia.