Kaupunkilainen kiroaa kohtaloaan

 

aja aja aja aja autolla

autolla töihin
autolla kotiin

autolla kauppaan
autolla kotiin

autolla kirjastoon
autolla kotiin

autolla tarhaan
autolla kotiin

autolla salille
autolla kotiin

autolla koirapuistoon
autolla kotiin

autolla meren rantaan
autolla kotiin

autolla naapuriin
autolla kotiin

autolla juhliin
taksilla kotiin

autolla teatteriin
autolla kotiin

autolla lenkille
autolla kotiin

autolla korttelin ympäri korttelin ympäri korttelin ympäri korttelin ympäri

autolla parkkiruutuun
kävellen kotiin

perkeleen hissi on jälleen rikki
saatanan saatana tätä elämää

 

***

#runosunnuntai

 

 

 

 

 

 

Mainokset

Avoin valehdeltu elämä

hän kirjoittaa illalla unensa valmiiksi
hiestynyt lakana käärmeenä jalkojen välissä
tabletti kourassa julkaisee öisen näyn
aamulla kello viisi
kahdeksaan mennessä tykkää tykkää ihastu vau tykkää

aamuselfie hästäg piknikille
keltainen aurinkohattu mustat garbo-aurinkolasit
eikun meno-x-i ihanaa aurinko paistaa 😀 

riisuu lasit hatun siivoaa
siistiä kaksiotaan ei edes pölyjä siirreltäväksi mattojen alle

lounaaksi perunapataa hillittömät hiilihydraatit puolikas grillimakkara
keittiön pöydän ääressä kirjoittaa kiitokset piknikistä ystävät ❤

lähikaupan ulkopuolella marjamyyntiä
litra herneitä neljä euroa iltapalaksi jos ei muuta tule eteen
jos joku lähtisi jonnekin missä on muitakin ei enää näitä omia seiniä

terassille, anyone? vauvauvau
ei muita vastauksia onneksi on yyveet niitä ei näe muut
niissä voidaan sopia olemattomia asioita
bile-selfie yläviistosta huulet hymyssä totiset silmät

herneissä jauhoinen maku
digiboksin tallennustila loppumassa

hän kirjoittaa illalla unensa valmiiksi
laittaa puhtaat lakanat sänkyyn
viimeinen päivitys
turvallisesti kotona kiitos ihanasta illasta tiedät kyllä kuka
hyvää yötä

 

***

#runosunnuntai

***

kiitos Samille, jolta lainasin runon nimen

 

 

 

 

 

Juoma

Viipaloin inkiväärin, huuhtoutuu tuoksujen tanssi
kiehuvassa vedessä.
Reikäkauha poimii viipaleet
lautaselle, suodatan juoman siivilän läpi,
tänään en jätä inkivääriä jäähtymään kattilaan.


Olen tehnyt senkin virheen, juoman vahvuus vei absintin lailla
lopunkin järkeni, ei sitä paljon enää ollut, silti
olisin halunnut pitää siitä kiinni, säilöä nutturan suojaan.


Yhden sitruunan mehu. Puolet juomasta pehmennän hunajalla
toisen jääkaappiin, omani nautin raakana,
ryyppy aamuin illoin, antamaan voimaa, väristyksiä ja vastustuskykyä.

Kylpyhuoneeseen vien keitetyt inkivääriviipaleet.
Niissä riittää tuoksua viikon ajan hiuksiin kammattavaksi.
Puristetulla sitruunalla hieron ihoni kirkkaaksi panssariksi,
tulkoon halla, tauti, vihollinen, kuolema. Olen valmis, taisteluun vahvistettu.

 

 

Juttutuokio

 

Viereisestä pöydästä tarjotaan iltapäivälehteä luettavaksi. Kiitän ei,
kaivan possun rapean korvan koiralle syötäväksi, juon kolmen euron
happy hour-oluttani. Tunnin kuluttua hinta nousee neljään euroon,
silloin olen kotona. ”Taitaa olla jo vanha koira”, mies sanoo, sulkee lehden,
tyhjentää tuoppinsa. ”Se on vain harmaa, neljävuotias”. Mies ihmettelee
koiran rauhallisuutta, johtunee possun korvasta. Kohautan olkapäitäni, ehkä,
kohautan toistamiseen, kun mies miettii, hakisiko vielä yhden halvan kaljan.
Päätösten tekeminen muiden puolesta ei ole minun juttuni. ”Otatko sinä?”
Pudistan päätäni, oma päätös on helppo.
”Mistä se muuten johtuu, että naiset, joilla on koira, ovat paljon sopuisampia
kuin kissanaiset?” Vastaan, etten tiedä miksi, en edes tiedä, pitääkö
se paikkansa, en juurikaan mieti sellaisia asioita,
harvoin mietin mitään. ”Eka vaimo otti koiran, kun erottiin,
olisi pitänyt sittenkin jäädä, mutta kun se kissanainen tuli. Se
kissa oli sekopäinen,
mutta lievä tapaus siihen naiseen verrattuna.”
Kuuntelen, siinä olen enemmän kuin hyvä. Koira on rouskuttanut possunsa,
nuolee terassin puulattialta teräviä muruja,
kaadan vettä pullosta juomakuppiin. Korvat janottavat, kuumottavat.
Kohta lähdemme, tarina ei ole vielä ohi, eivät ne koskaan lopu,
kuten eivät nämä kävelytkään lupiinien keskellä.
”Kiukkuinen, kateellinen ja katkera.” Hätkähdän, muistan miehen puhuvan
kissanaisestaan. Rapsutan koiraa, se nousee, venyttelee, katsoo kysyvästi,
mennään, kyllä. ”Hullu se oli ja helvetin mustasukkainen.”
Hyvästelen miehen, hän kiittää juttutuokiosta, mukavasta seurasta,
silittää koiraa. Kotimatkalla näemme oravan ja mustarastaita,
koira ei ole kiinnostunut.
Naapurin kissa istuu ikkunassaan, niin ylös ei koira näe. 

 

 

 

 

 

Anna mun itseeni rakastaa

 

Mee pois, mee pois, mee pois. Anna mun itseeni taas rakastaa.

Älä soita mun ovikelloa,
mä en tuu sulle avaamaan.
Älä huuda mulle ikkunasta,
mee muualle manaamaan.

Sillä mä en asu enää täällä,
en koskaan asunutkaan.
Sun kanssas mua ei ollut,
mua ei koskaan ollutkaan.

Jätä mut rauhaan,
mä kokoon itseni uudestaan.
Anna mä kerään nää palaset,
mä haluun itseeni taas rakastaa.

Mee pois, mee pois, mee pois. Anna mun itseeni taas rakastaa.

Mä en ennen asunut täällä
mua ei ollut silloin laisinkaan.
Sun kanssas lakkasin hengittämästä,
kunnes mua ei enää ollutkaan.

Jätä mut rauhaan,
mä kokoon itseni uudestaan.
Anna mä kerään nää sirpaleet,
mä haluun itseeni taas rakastaa.

Mee pois, mee pois, mee pois. Anna mun itseeni taas rakastaa.

 

 

***

Sus’-kirjoitushaaste RAKKAUSRUNO

***

Riitan #runosunnuntai

 

 

 

Jano

 

Nämä helteet tekevät hulluksi.
Nämä helteet tekevät janoiseksi.
Aamuyhdeksältä terassien ruskea kansa
tekee minut kateelliseksi.

Istuisin nurkkapöytään
puhuisin menneestä lätkästä tulevasta futiksesta
joisin joisin joisin
vielä yksi kaksi kolmaskin.

Tämä aurinko saa ihon kukkimaan.
Tämä ihottuma saa minut hulluksi.
Jano.
Haluan juoda joka terassilla
kulmissa kaduilla pihoilla.

Istuisin nurkkapöytään
siellä on varjo. Suojakerroin viisikymmentä.
En pala vaikka minulla on tämä ainainen jano.
Pitkät hihat suojaavat käsivarret
pääni paljas kaikelle
mikä ei ole mahdollista.

Joisin joisin joisin
yhden kahden kolmannen
mutta en voi, en ykköstä, kakkosta, kolmosta, nelosta.
Kaikki tai ei mitään.
Ei mitään tähän nurkkapöytään.
Täällä ei istu ketään.
Jano katoaa parempiin suihin
sellaisiin jotka pystyvät kestävät eivät retkahda
ja jos retkahtavat eivät välitä eivät piittaa.

Minun on pakko.
Minun on jano.

 

***

Sus’-kirjoitushaaste KASVU, MUUTOS, JATKUVUUS

***

Riitan #runosunnuntai

 

 

 

 

 

Kaksi runoa, kun yksi ei riitä

 

 

MYRSKY

Somemyrsky on kestänyt jo viikkojen ajan.
Taukoamattomat tulvavaroitusilmoitukset.
Eilen paska ulottui polviin,
tänään lietteen pinta kohoaa edelleen.
Aika suojata näppäimistö.
Itsemurhien tehneet ruumiit
lynkkauksissa silvotut ruhot
huuhtoutuvat nopeasti näkymättömiin.
Enää ihminen ei tarvitse sotia itsensä tuhoamiseen.

Luonto muistaa ajan
jolloin vielä oli värejä.

 

***

Sus’-kirjoitushaaste: kirjoita kuvasta


 

 

TAIKAUSKO

Älä poimi minulle tuomesta valkeutta
niiden lemu saa minut aivastamaan.
Jätä omenapuu rauhaan
ei minulla ole oksille maljakoita.

Löydä minulle syreenistä kukka viidellä terälehdellä
syön sen
saan toivoa sen mitä en koskaan sano ääneen.

 

***

#runosunnuntai ja syreenien aikaan

 

 

 

 

Likainen tusina

 

 

Unohdat yksitoista hyvää
sen yhden pahan muistat.
Mielesi synnyttää likaisen tusinan.

Et huomaa hyvää
kun se tulee ihmisiltä joita et
arvosta
et rakasta
et huomaa
heidät tallot hierarkiasi kivijalkaan.
Janoat siltä yhdeltä pahalta
arvostusta
huomiota
rakkautta
Yhtätoista ylenkatsot.

Haluaisin näyttää sinulle Varissuon kalliot
puiden juurilla kielomeri on juuri nyt kukassa.
Katsot ikkunasta
näet vain heijastuksesi.

Tämä kaupunki on eri
ihmiset samat.
Paikallisessa olut kolme euroa
terassilla tuntemattomien elämäntarinat.
Keskustan kahvilassa tuttu hermostuu
ei saa cappuccinoaan kauramaitoon.
Minä en saa korvilleni hiljaisuutta.
Jatkamme etsimistä
jatkan kuuntelemista.

Et sinä koskaan kysy mitään.
Puhut itsestäsi
ilma ympärilläsi raskas hiilidioksidista.

Haluaisin näyttää sinulle tytön
joka keinuu aina iltapäivisin korkeiden talojen varjostamalla pihalla.
Katsot ikkunasta
näet aina vain itsesi.

 

Soittolista

 

 

maalaan ylösalaisin
maailman
ilman
perspektiiviä
en katso
kuulemattomat
surut soittolistassa

 

 

 

Pellen muotokuva

 

 

Vuorossa neljäs ilmaisluettavaissuujulkaisu eli lyhytproosakokoelma Pellen muotokuva, julkaistu alun perin 2012 (BoD).
Teosta voi kutsua myös novellikokoelmaksi. Jonkun mielestä se voi sisältää proosan lisäksi myös proosarunoja. Ovat mitä ovat, pääasia, että tavoittavat lukijan.

Riitan luotsaamaa #runosunnuntai-haastetta varten nostan tuosta kokoelmasta tekstin, jonka itse miellän runoksi.

Neljänkymmenenseitsemän vuoden iässä nainen tajusi, että jos auto ajaisi hänen päälleen, jos hän iskeytyisi katuun ja löisi päänsä, murtaisi jalkansa ja ranteensa, hänen vaatteensa repeytyisivät, peittyisivät vereen, niin ei kukaan, eivät silminnäkijät, eivät ohikulkijat, eivät ensihoitajat, eivät sairaanhoitajat, eivätkä lääkärit voineet nähdä, olivatko hänen alusvaatteensa puhtaat ja ehjät. 

Asia ei olisi enää naisen hallinnassa, ei olisi kontrollia, ei tarvittu välttämätöntä, kilttiä ja tunnollista lapsuuden oppien noudattamista: alusvaatteet pitää vaihtaa joka päivä, sillä koskaan ei voi tietää, milloin joutuu onnettomuuteen ja tulee riisutuksi vieraiden toimesta. Puhtaat, ehjät alusvaatteet eivät nöyryytä niiden kantajaa. 

Oivallus ja mielikuva verisistä vaatteista vähensivät huomattavasti naisen pyykkimäärää ja aina toisinaan hän tunsi häpeämätöntä riemua, lähes rietasta iloa, kulkiessaan kaupungilla rispaantuneissa ja hiestyneissä rintaliiveissä, reikäisissä, tahraisissa alushousuissa.

***

Sus’-kirjoitushaasteessa pitäisi kirjoittaa jostain koomisesta tapahtumasta, joka liittyy harrastukseen. Olin jo jättää väliin, koska olen aina harrastanut aika vähän, olen aina enempi ollut tosi tosissani kaiken tekemiseni suhteen, mutta sitten tajusin, että ensi viikon kirjoitushaaste jää pois sen takia, etten ole maisemissa. Ja eihän se nyt käy olla kaksi viikkoa putkeen vastaamatta haasteeseen. Lopettaa tuo Sus’ vielä koko haasteen.
Sen verran lintsaan, että julkaisen uudelleen vuonna 2009 kirjoittamani jutun eli nolo-olo, kun kirjoitin ekan runoni. On se vaan aina yhtä hauska juttu.

Ensimmäinen kirjoittamani runo oli plagiaatti. Olin 8-vuotias ja koulussa piti kirjoittaa runo. Olin tuskissani. Enhän minä osannut kirjoittaa runoa! Ystäväni, kaksi vuotta vanhempi ja minua paljon taitavampi, tuli apuun. Hän toi kotoaan ikivanhan kirjan, jossa oli runo oravasta. Jäljensin runon kaunokirjoituksella vihkoon.
Runo näytti sievältä, eikä se ollut mielestäni ihan huonokaan.
Opettaja kysyi minulta, olenko todella kirjoittanut runon itse. Vastasin kyllä, sillä itsehän olin sen jäljentänyt vihkoon. Opettaja pudisti lempeästi päätään ja kertoi, että kyseisen runon on kyllä kirjoittanut Aleksis Kivi.
Minulla ei ollut aavistustakaan, kuka Kivi oli.
Tämä on kyllä kaunis runo, opettaja totesi, makeasti oravainen makaa sammalhuoneessansa.
Kertoessani nöyryytyksestä ystävälleni, hän ihmetteli suuresti, että opettaja tunsi sen runon, sillä se runokirja oli niin paljon vanhempi kuin opettaja.
Itse asiassa ihmettelimme sitä molemmat.
Siihen jäi väärentäjän urani. Päätin opetella itse kirjoittamaan runoja ja muuta.

 

*** 

Aikaisemmat ja tämä Issuu-julkaisu löytyvät myös omalta sivultaan.