Loppukesän päiviä

Selkä pakottaa liikkumaan, lonkka kieltäytyy. Tasapainoilua aktiviteettien ja levon kanssa viime viikot. Tuttu juttu, säryt ja rajoitukset aaltoilevat, tulevat, menevät. Sitten joskus.
Olen oppinut kärsivälliseksi.

Ystävä vie minut Porvooseen höyrylaivan kyydissä. Matka on levollinen, aikaa vievää, mukava. Porvoon mukulakivet saavat kropan huutamaan hoosiannaa moniäänisesti ja lujaa. Muutama pakollinen huilipäivä.

О О О О О О О О О О О О

Sovittu reissu ystävän kanssa Tampereelle katsomaan Andy Warholin julistenäyttelyä Tampere-talossa (auki 25.8. asti). Lipuntarkastaja kertoo, että näyttelyssä saa kuvata mielellään. Töitä on hengästyttävä määrä. Onneksi myös penkkejä, joilla istua.

О О О О О О О О О О О О

Muumimuseo on laaja, viehättävä, elämys. Tampere-talo on hieno paikka.

О О О О О О О О О О О О

Hämeenkatu on myllätty tulevia raitovaunukiskoja varten. Koko Tampere on rakennustyömaata. Tamperelaiset rakentavat, Turku hävitti raitiovaunut 1970-luvulla.

О О О О О О О О О О О О

Lepoa, lepoa, lepoa. Maha ei enää kestä lääkkeitä, pakko pitää niistäkin taukoa. Lääkäri toteaa tilanteen, palaan kotiin lepäämään. Olen kärsivällinen. Kieltäydyn ylimääräisistä tapaamisista, sovittujakin perun, lykkään, toteutan joitakin.

О О О О О О О О О О О О

Ystävä tulee Suomi-lomalle ja hänen kanssaan käymme katsomassa Sami Liuhdon Real Self-valokuvanäyttelyä antikvariaatti Sofiassa Helsingin keskustassa. Näyttelyn työt on koostettu Samin Instagramiin lataamista omakuvista. Erilaisia selfieitä, filttereitä käytetty tavalla, joita harvemmin näkee  sosiaalisen median omakuvissa. Samilla on Real Self, minulla sisäiset selfiet.
Näyttely on auki elokuun loppuun, suosittelen.

О О О О О О О О О О О О

Tuomiokirkon kryptassa ihailemme Helena Vaarin taide- ja kirkkotekstiilejä. Näyttely Neula siveltimenä on valitettavasti jo päättynyt.

О О О О О О О О О О О О

Kaj Stenvallin uusin näyttely No more pulinas on meneillään Galleria Brondassa, Helsingin Annankadulla, syyskuun yhdeksänteen päivään asti. Stenvallin omien sanojen mukaan: ”Huippupoliitikkojen pitäisi miellyttää kaikkia, mikä on paradoksaalinen tehtävä.” Tuota ristiriitaa Stenvall kuvaa maalauksissaan, katsomisen arvoinen näyttely.

О О О О О О О О О О О О

Taide ottaa voimille, käy jalkoihin, repii lonkkaa ja riivaa selkää. Istuminen tuntuu hyvältä. Helsingin Kissakahvila Helkatissa on talon puolesta karvaturreja. Ihana paikka, jonne voisi jäädä vaikka asumaan. Paikan suosio on kuitenkin niin suuri, että nukkumapaikkoja ei ihmisille löydy, kissoille kylläkin. Mikäli kiinnostaa kahvitella hyvässä kissaseurassa, kannattaa varata pöytä etukäteen.

О О О О О О О О О О О О

Lisää lepopäiviä. Ruoto alkaa olla sen verran parempi, että huomaan pitkästyväni. Mutta on maltettava. Elämä ei karkaa minnekään, ehdin kyllä mukaan, vaikka lepäisinkin jälleen muutamia päiviä.

О О О О О О О О О О О О

 

 

 

Mainokset

Jäähyväiset

Vanhempieni osoitekirja muistaa minua paremmin osoitteet, joissa olen asunut. Itse muistan kyllä paikat kaikissa neljässä kaupungissa, kaikki ne kolmetoista kotia, joita minulla on ollut.
Lapsuudenkodeista muistan kolme.

Eilen kävin kaupungissa, jossa asuin kauan sitten. Jyhkeä kivitalo oli paikoillaan, mutta sisäpihalle ei enää päässyt. Porttikäytävä oli lukittu kaltereilla ja ovikoodilla. Suljettu menneisyys.

Muistan silti, vaikka asunnon jäähyväisistä on jo pitkä aika.

Jäähyväiset aktivoivat muistoja, unia. Viime öinä kuolleet rakkaani ovat käyneet luonani. En juurikaan ole nähnyt heistä unia näiden vuosien aikana, mutta viimeisen kuukauden aikana he ovat tulleet uniini ystävällisinä ja rakastavina. Olen herännyt onnellisena, mutta myös haikeana, sillä hyvästelyt tekevät aina myös kipeää.

 

Nostalgiamatkoja

Esiteininä luin ahmien F. Scott Fitzgeraldin 1920-luvulle sijoittuvan klassikon Kultahattu. Unohdin hetkeksi rasvoittuvat hiukset, finniset kasvot ja huonon itsetunnon. Itkin kohtaloani: miksi en ollut elänyt tuota jazzin, kaupungistumisen, intohimon ja vapauden aika! Myöhemmin sain havaita, että moni muu ajatteli samoin. 1920-luvussa oli jotain taianomaista.
Hakasalmen huvilassa on menossa näyttely Suruton kaupunki, jossa 1920-luvun sosiaalinen, yhteiskunnallinen ja poliittinen murros valtaa Helsingin. Vietin ystävän kanssa näyttelyssä monta tuntia. Mennyt aika sai meidän muistelemaan omaa mennyttä aikaamme. Ja sitä mennyttä aikaa alkaa olla jo aika paljon takanapäin.
(mikäli haluat tutustua näyttelyantiin laajemmin, klikkaa Riitan blogiin. Hän on myös käynyt näyttelyssä ja blogissaan on kattava katsaus näyttelyyn ja ajankuvaan)

1970-luvun tunnettuja turkulaisia olivat muun muassa okkultisti ja uusnatsi Pekka Siitoin ja ratamoottoripyöräilijä Jarno Saarinen. Saarista en muista koskaan nähneeni, mutta Siitoin oli tuttu näky Turun kaduilla, ylittämässä Auran siltaa koppalakissaan, menossa valokuvausliikkeeseensä. Siitoin on tuskin saanut patsasta minnekään, Saarisen patsas paljastettiin vuonna 2017 Barkerinpuistossa.

Halpakirjakaupasta tarttui mukaan Marja-Leena Salon kirja Kahleissa Koijärvellä (Edita, 2009). Koijärvi-liike oli aikansa legenda, tapahtuma, jota seurattiin laajasti mediassa.
Kirjaa en ole vielä lukenut (on liian paljon muuta tekemistä), mutta kuvia olen katsonut löytääkseni tuttuja kasvoja. Olin lähdössä Koijärvelle kahleisiin, sillä paikalle oli menossa paljon mielenkiintoisia ihmisiä, joihin olisin halunnut tutustua paremmin.
Lähinnä miehiä siis.
Angiina ja sen nostattama 39 asteen kuume esti minua nousemasta bussiin. Sen sijaan jäin sänkyyn kahlituksi.

Turun ruotsalainen tyttökoulu sijaitsi aikanaan nykyisen Panimoravintola Koulun rakennuksessa. Äitini kulki koulun ovesta sisään usean vuoden ajan, kauan, kauan sitten ja omat askeleeni vievät usein kesäisin Koulun sisäpihan terassille. Tuntuu kuin jonkinlainen ympyrä sulkeutuisi aina, kun istun Koulussa. Paikka tuntuu jostain syystä tutulta ja turvalliselta.

Lapsuudessa Aura-joelta lähti päivittäin lukuisia vesibusseja eri saarille. Kyseessä ei ollut sight seeing-risteilyt, vaan vesibusseilla ajettiin omille ja tuttujen mökeille Vepsään, Nauvoon, Uuteenkaupunkiin, Naantaliin jne.
Ja niin kuin raitiovaunut, vesibussit poistettiin liikenteestä tehokkaampien ja tuottavampien kulkuyhteyksien tieltä.
Nyt, parin vuoden ajan jokea on seilannut kaksi vesibussia, jotka ajavat väliä Turku-Ruissalon kansanpuisto. Lipun hinta on sama kuin kaupungin busseissa. Nousimme laivaan toivoen saavamme tuulenvirettä kasvoillemme. Kuivalla maalla oli kuuma. Helle laantui hieman sen 45 minuutin ajan, jonka vesibussi puksutti Ruissaloon.

Vuonna 1970 oli ensimmäinen Ruisrock. Paikkana oli Ruissalon Saaronniemen leirintäalue. Pari ensimmäistä vuottaan festivaali oli tuolla Ruissalon kärjessä, siirtyen sitten pysyvästi Ruissalon kansanpuistoon.
Ensimmäiseen ja toiseen Ruisrockiin en saanut vanhemmilta lupaa mennä, mutta kolmanteen jo pääsin. Muutamat rokit tuli nähtyä 70- ja vielä 80-luvullakin ja nyt voi odottaa ken haluaa ikääntymistä: yli 70-vuotiaat ovat päässeet ilmaiseksi Ruisrockiin jo muutaman vuoden ajan.
Rockiahan tuolla Ruissalossa kuulee vähemmän nykyään, joten musiikin puolesta mietin vielä osallistumistani Ruisrockiin sitten joskus muutaman vuoden päästä.

Ruissalosta löytyi muutakin vanhaa kuin muinaisia rokkareita. Pikku-Pukin rantapromenadi tarjoaa huikean kattauksen upeita huviloita. Näemme itsemme taloja ympäröivissä puutarhoissa. Olemme pukeutuneet valkoisiin pitkiin leninkeihin, suojaamme ihoamme käyttämällä päivänvarjoja ja nauhoin koristeltuja hellehattuja. Nautimme vielä hetken 1800-luvun hiljaisuudesta, kunnes suuntaamme katseen kohti uutta vuosisataa, jolloin tyttärien helmat lyhenevät, heidän hiuksensa shinglataan ja musiikki tulee suuren meren takaa gramofoneihin.

Tyttärien tyttäret hylkäävät charlestonin ja hameet, pukeutuvat kapealahkeisiin housuihin ja tiukkoihin jumppereihin. Levylautasella soi Bill Haley, Turun Pyrkivällä soi rokki vuonna 1956 ja elokuvan Älä käännä heille selkääsi aiheuttaa nujakointia katsojien ja poliisien välillä myös Turun ensi-illassa.

Tyttärien tyttärien tyttäreiden lahkeet levenevät, isoäidin joululahjaksi antamat laamapaidat otetaan vihdoin käyttöön. Ne solmuvärjätään, puetaan ylle, annetaan hiusten kasvaa, rakastetaan paljaita varpaita varvastossuissa, istutaan kansanpuiston hiekalla ja annetaan rokin soida.
Muistetaan juuri tämä hetki.

 

Heinäkuun päiviä

 

Muualle suuntautuvien matkojen välissä ehdin käydä katsomassa Helsingin Taidehallissa Susanne Gottbergin näyttelyä. Etenkin Gottbergin yhdessä Markus Kåhren kanssa tekemät suuret maalaukset salpaavat hengen väreillään, koollaan, taidollaan. Kuljemme installaation seassa mykistyneinä. Imen värejä sisääni ja hetken ajan tunnen laimeaa kaipuuta maalaamiseen.

 

Onneksi uusi reissu on alkamassa. Ei tarvitse jäädä miettimään olematonta inspiraatiota, kadonnutta luomisen halua. Taivas on kesää, järvi ja laituri tuttuja vieraassakin paikassa.

 

Verlassa emme ole aikaisemmin käyneet. Itse asiassa meidän ei ole edes tarkoitus ajaa sinne vaan ihan muualle, mutta tapojemme mukaan tiellemme tulee oikopolkuja, jotka eivät vie paikkaan, jonne luulemme suuntaavamme.
Niinpä päädymme Verlaan. Kun unohtaa kartat, tienviitat ja gps:n, löytää takuuvarmasti uusia paikkoja.

 

Palikoiden ja kuutioiden muodot viehättävät. Legomaailmassa kasvaneena, perusmuodot tuovat turvallisuutta. Taideruukin betoni tuntuu lämpimältä käsissä.

 

Pieni on kaunista ja hermoja raastavaa, jos itse yrittää samaa. Onneksi muut osaavat, me vain katsomme ja ihailemme Kouvolan nukkekotiharrastajien pienoisasuntomessuja.

 

Vuosikymmenien takaisesta Kodin keittokirjasta löytyy trendikäs keitto-ohje. Keitto oli lihaton pula-ajan takia, toisin kuin nykyään. Elintarviketeollisuus kehittelee lihankaltaisia ja -näköisiä ruokia pavuista, soijasta, tofusta jne. Lihaton nakki, nyhtökauraiset jauhelihapihvit, härkiskäristys, linssibolognese. Lihan kaipuu kuulostaa suurelta, jos satut olemaan vegaani.

 

Elimäen tarkoitus voisi olla vanha Puukoulu, joka nykyään toimii museona, kahvilana ja puotina. Koulu oli ensimmäinen tyttöjä ja poikia varten perustettu (v. 1864) kansakoulu Suomessa. Koulussa toimi myös Suomen ensimmäinen naisopettaja Fanny Gestrin.

 

Lapinjärven keskustasta löytyy kapeita teitä, punamultaisia taloja, entisiä maattomien mökkejä. Pihoilla tuoksuu jasmiini, niittykukat ovat myös löytäneet täältä kodin.

 

Liljendalin kivisilta on vuodelta 2010. Uusi silta tehtiin vanhan satavuotiaan sillan näköiseksi. Silmää miellyttävä ratkaisu.

 

Malmgårdin kartanon portinvartijan tupa on tyhjillään, mutta kartanoa ympäröivän aidan vieressä lukee private, joten kunnioitamme kehotusta. Katsomme bussista laskeutuvaa eläkeläisporukkaa, joka lienee kiertomatkalla tutustumassa alueen kartanoihin. Hetken ajan mietimme soluttautumista joukkoon, sillä ikämme puolesta emme paljastuisi ulkopuolisiksi.
Mutta vain hetken ajan, emme ole suurien väkijoukkojen ystäviä. Kartanolla on oma panimonsa ja pubinsa, ehdimme juoda yhdet ilman kiirettä, kartanolta on tänne mutka ja toinenkin.

Kotona tyhjennän kassin, täytän pesukoneen, lojun sohvalla. Mietin näkemääni, kokemaani, on hyvä olo. Huomaan pihlajanmarjojen punertavan. Se näky ei hivele silmiä. Haluan pitää kiinni tästä keskikesästä vielä tämän hetken, huomisen, ensi viikon ajan.
Niin pidänkin. Kesä jatkuu, uusi reissu edessä muutaman päivän kuluttua.

 

 

 

Päiviä, matkoja

Jälleen aika pakata matkakassi. Luotan säätiedotukseen, vain kesävaatteita, en varaudu sateisiin. Kassi on kevyt olalla.
Junassa seuraan, miten vetolaukkuja yritetään mahduttaa liian matalille hyllyille, vaunujen eteiseen, jalkojen viereen.
Suhtaudun epäluuloisesti vetolaukkuihin. Vuosia sitten kompastuin Tunisiassa jonkun turistin vetolaukun pyörään, kaaduin kivilattialle ja löin kyynärpääni. Kotimaassa lääkäri diagnosoi tenniskyynärpään, puudutti käden kuudeksi viikoksi, ei töihin.

Naisella on liian pienet sandaalit. Ukko- ja akkavarpaan päät leijuvat tyhjän päällä, kantapää tekee samoin. Jokakesäinen näky. Ehkä hän häpeää isoja jalkojaan, tuntee itsensä sirommaksi kaksi numeroa pienemmissä jalkineissa.
Minun on nostettava katseeni, vastaantulevat jalat häiritsevät liikaa.

Olen ajatellut, että mitä huonompi itsetunto ihmisellä on, sitä enemmän hän puhuu itsestään. Hän ei kuuntele muita, ei kysy mitään, on valmis katkaisemaan toisen puheen kertoakseen omista, vastaavista kokemuksistaan. Hänen kanssaan ei synny keskustelua.
Kun ihmisellä on hyvä itsetunto, hän malttaa pysähtyä kuuntelemaan, olemaan kiinnostunut toisesta. Hänellä ei ole tarvetta tuoda itseään esiin kaiken aikaa, vakuuttaa, että hän on yhtä hyvä, yhtä kelvollinen, yhtä tärkeä kuin muutkin ihmiset.
Näiden ystävien luona viihdyn. Puhumme, olemme hiljaa, seuraamme juhannusyön valkenemista pihan puiden alla.

Uusi kyläpaikka, tämäkin tuttu ja turvallinen. Täällä naapuri tulee lainaamaan vessapaperia. Rahapäivä on vasta parin päivän kuluttua.
Tällä seudulla rahat ovat usein loppu, sillä rahaa ei ole. Tällä seudulla autetaan tuttuja, joskus tuntemattomiakin. Viihdyn täällä. Ei turhia pohdiskeluja ylimaallisista asioista, ei itkua sen suhteen, että oma nerous jää huomaamatta.
Täällä itketään muita asioita. Sellaisia, joista niin moni ei tiedä mitään, ei haluakaan tietää. On helpompi ummistaa silmänsä, keskittyä omaan oloonsa.

Ei kannata sanoa Ole kuin kotonasi, jos ei kestä sitä, että yövieraiden patjat täyttävät olohuoneen, kaljatölkit täyttävät tiskipöydän, vaatteet täyttävät tuolit ja sohvan. Vieraat valvovat yökolmeen, nukkuvat aamuyhteentoista, ovat kuin kotonaan. Lasket vessanrenkaan alas, huuhtelet lavuaarin roiskeet.
Viihdyt, mutta kaipaat yksinoloa. Edes hetken ajan.

Yhtäkkiä on hiljaista. Matkakassi on kaapissa, pyykit pesty, koko kaksio imuroitu. On hengähtämisen aika ennen seuraavaa matkaa.

 

Kesän ensimmäisiä päiviä

 

Kesäni on akkujen lataamisen aikaa. Ei ole paloa kirjoittaa, ei maalata. Inspis ja luovuus ovat lomalla, niin minäkin. Kuvaaminenkin on sattumanvaraista. Tässä muutamia kesän ensimmäisiä hetkiä.

 

Voikukat olivat ja menivät.

 

Fallkullan kotieläintilalla.

 

Uudet kukat puhkeavat loistoon.

 

Ylhäältä näkee paremmin.

 

Halosenniemi

 

Lottamuseon pihalta

 

Ainola

 

Erkkola

 

Aleksis Kiven kuolinmökki

 

Fiskars, Petteri Masalinin veistos KAJO, johon voi halutessaan kirjoittaa puupalalle onnen aiheita elämässään ja naulata puun paikoilleen.

 

Kanto kukkapenkkinä.

 

Seuralainen.

Matkakassi on purettu, parin päivän päästä pakkaan sen jälleen uudestaan. Kesä on nyt.

 

 

 

 

Ehdottomasti kielletty

Näillä seuduilla suositellaan sisäkoiria.

 

Tämä taloyhtiö arvostaa puhtautta, eikä pidä kierimistä soveliaana.

Pallopeleistä ja lapsista syntyy kiusallista ääntä, jopa yleisillä nurmikkoplänteillä.

Täällä saa sentään ulkoiluttaa koiraa.

Sama taloyhtiö uskoo tiedotusten toistamiseen.

Ja kerta vielä.

Kävelytien varressa jälleen yleinen nurmikkopläntti, jonne ei parane poiketa.

 

Tyttö

 

Tää ois niitten laps. Se nukkuis. Tää ois isi. Sil ois jo herätys, sil ois kiire töihin. Se olis vaik johtaja.
Tää ois äiti. Se kysyis isiltä, koska isi tulee kotiin. Isi sanois, et sit joskus, ja sit tää äiti alkais huutaa, ettei se jaksa odottaa ja tää isi sanois, ettei tarvikkaan. Tää tyttö ois jo sit herännyt. Isi lähtis ja äiti itkis ja menis takas nukkuman.
Niitten lapsi söis karkkeja. Äiti antais sille joka päivä rahaa ja se saa hakee är-kioskilta namia.
Äiti itkis koko päivän. Tää tyttö pelais pleikkaa.
Niil ei oo koiraa, vaik tää tyttö haluis.

***

Viikon 16 krapusanat ovat herätys, johtaja, kioski.
Ja karapuhan on otsikko mukaan luettuna tasan sadan sanan tarina.
Laitathan oman krapusi linkin joko Caran tai minun blogiini.

OSALLISTUJAT

Cara

Sus’

BLOGitse

Risa

Suttastiina

anli itse

Ilona Winebridge

riitta k 

HPöllö

Der Seidenspinner

Marjatta Mentula

Sisko

 

 

 

 

Peruna

Olen pitkien talvikuukausien aikana syönyt paljon perunaa. Perunalaatikoita, perunapatoja, keitettyjä perunoita, paistettuja perunoita, perunamunakkaita, perunakeittoja, perunamuussia, perunaa, perunaa.
Perunavelliä en.

Lapsuudessa aterian tärkein osa oli peruna ja omilleni muutettuani meni monta vuotta, että laitoin lautaselle kaikkea muuta kuin perunaa. Pastaa eli makaronia ja spagettia, myöhemmin nuudelia, riisiä. Aikuisuuden anarkiaa, joka nyt on laimentunut ja olen palautunut näin vanhetessani lapsen kaltaiseksi. Syön perunaa ja paljon. Se on halpaa, enkä ole oikein innostunut näihin myskikurpitsoihin, bataatteihin ja muihin vastaaviin.

Perunaa sen olla pitää. Lisukkeeksi lanttua, selleriä, palsternakkaa, porkkanaa. 

Nyt, kevään kohistessa, olen kyllästynyt, tympääntynyt ja täynnä perunaa. Olo alkaa olla kuin viimevuotisella sadolla: hivenen kolhiintunut, hiukka rupinen, aika mauton ja vähemmän ruokahalua herättävä. Kaipaan lautaselle tuoreutta, raikkautta ja väriä.

Itsellenikin toivon samaa.

 

Taikaa

 

Ylittäessämme Mannerheimintietä taivas alkoi moukaroida rakeilla. Edessämme aaltoileva koululuokka repesi nauruun, lapset nostivat käsiään, poimivat putoavat valkoiset helmet, avasivat suunsa, maistoivat kevään oikukkuutta.

Vastaan puskevien ihmisten kasvoilla näkyi pettymystä, väsymystä. Hartiat sukelsivat kyyryyn, selät peittyivät valkeaan. Turistit lopettivat Kiasman kuvaamisen, kumartuivat ja ikuistivat ilkikurisen kevään ihmeen kännyköihinsä. Styroksin näköiset rakeet vierivät puuskan tanssittamana kohti rautatieasemaa.

Ystävän pitkät hiukset olivat täynnä alkukevään valkoisia rakeita. Hän varoi heiluttamasta kiharoita, jotta taika ei katoaisi liian pian. Samaa lumousta oli kuulema myös nutturassani, hiustaiteilijan loihtima kampaus, kirjailtu pienillä pisaroiksi sulavilla helmillä.

Aurinko taisteli esille. Nopeasti ohi kiitäneen hetken kauneus viipyi vielä sädehtivissä hiuksissamme.

 

***

Viikon 14 krapusanat ovat ystävä, tie, pettymys

Kommentoinnista: joidenkin osallistujien blogger-blogeihin ei ole mahdollisuutta kommentoida, ellei kommentoijalla ole blogger-profiilia. Mikäli haluat antaa kommentointimahdollisuuden myös ei-bloggerilaisille, lisää kommentointiasetuksiin vaihtoehto nimi/url.

OSALLISTUJAT

Cara

Der Seidenspinner

Sus’

Suttastiina

AilaKaarina

anli itse

HPöllö

Repu

Marjatta Mentula

SK

BLOGitse

Elegia

Sisko

Risa

Aimarii

Maarit

Ilona Winebridge

Riitta K