Lumi

Sinä talvena satoi lunta, ensi kerran vuosikymmeniin. Lapset herättivät minut aamulla, heidän äänensä olivat kiihkeät, heidän kätensä kiskoivat minut ylös. Äiti katso, maa on vaaleanpunainen!! Isi!!

Myöhemmin Erik sanoi minulle, että lumen väri johtui auringon kuumenemisesta. Tiesinhän minä sen, mutta annoin lasten riemuita. He eivät olleet koskaan nähneet muuta lunta kuin lapsuuteni satukirjojen kuvituksissa. Heitä ei surettanut lumen väri, tärkeintä oli lumi, ihmeellinen hohtava kerros maan peittona, puiden latvoilla.

Illalla kuuntelin lasten riemullista, unista tuhinaa. Oli jo myöhä, nukahtaminen oli ollut vaikeaa. Sammutin Erikin tietokoneen, silitin huolen Erikin otsalta. Vedin verhot ikkunan edestä, annoin vaaleanpunaisena hehkuvan hämärän tuoda unohduksen.

***

Viikon 42 krapusanat ovat vetää, vaaleanpunainen, tuhina.

Krapu on oma otsikkosi mukaan luettuna tasan 100 sadan teksti, ei enempää, ei vähempää. Viikon krapusanat ilmestyvät sunnuntaisin tässä blogissa.
Sanojen ei tarvitse olla perusmuodossaan kirjoituksessasi.
Jätä krapusi linkki blogiini.
Kiirettä kravun kirjoittamisella ei ole, koko viikko on aikaa.

OSALLISTUJAT

Riitta

Cara

Kirsti

Sus’

BLOGitse

sanapasanen

 

Kohtaaminen sateessa

Nainen seisoi sateessa, katsoi lähestymistämme.

– Sinulla on vauva. Ei kai hän kastu?

Yritin jatkaa matkaa, mutta nainen astui tielleni.

– Muista, että jos hän saa nuhaa, hänet pitää viedä lääkäriin. Saanko minä ulkoiluttaa häntä?

Nainen tarttui vaunun aisaan.

– Minä voin ulkoiluttaa häntä. Sinä olet väsynyt. Hän itkee ja huutaa. Olet niin väsynyt.
– Minun täytyy lähteä.
– Hän itkee! Joskus sinusta tuntuu, että voisit tehdä mitä tahansa, jotta se huuto lakkaisi edes hetkeksi. Ihan mitä tahansa.

Kiskaisin aisasta ja naisen ote heltisi. Aloin juosta, odottaen kuulevinani hänet vielä perässäni, mutta ainoa ääni oli yltyvän sateen humina.

***

Viikon 41 krapusanat ovat kiskaista, matka, humina.

Tällä viikolla on ollut kaikenlaista, en ehtinyt kirjoittaa uutta krapua, joten turvauduin vanhaan tarinaan, joka on julkaistu blogissani jo 16 vuotta sitten! Sitä juttua ei kukaan enää muista 😀 Lyhensin tarinan sopivan mittaiseksi.
Luulenpa, että teen samoin joskus uudelleen, vanhoja juttuja riittää.

HYVÄÄ ALEKSIS KIVEN JA SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN PÄIVÄÄ!

Krapu on oma otsikkosi mukaan luettuna tasan 100 sadan teksti, ei enempää, ei vähempää. Viikon krapusanat ilmestyvät sunnuntaisin tässä blogissa.
Sanojen ei tarvitse olla perusmuodossaan kirjoituksessasi.
Jätä krapusi linkki blogiini.
Kiirettä kravun kirjoittamisella ei ole, koko viikko on aikaa.

OSALLISTUJAT

Cara

Kirsti Kaija

BLOGitse

AilaKaarina

anli itse

sanapasanen

riitta k

 

Yksisarvinen

Poika oppi kävelemään vasta viisivuotiaana. Siihen asti hän juoksi, hyppi, kiipesi, ryntäsi. Kompasteli ja löi otsansa aina uudestaan, niin että otsan kuhmu ei koskaan parantunut, muutti vain väriään.
Mietin, että sitä menoa pojasta tulisi isona yksisarvinen. Iltaisin tarkistin pesun yhteydessä, etteivät siivet olleet alkaneet kasvaa. Halusin varautua siihen päivään, jolloin poika lentäisi pois.

Poika kasvoi, eikä enää halunnut minua avuksi pesulle, pärjäisi yksinään. Kuuntelin, kun hän loiski vedellä, suihkutti deodoranttia laulaessaan. Parin vuoden kuluttua hän halusi parranajokoneen.

Eilen hän tuli saunasta, oli kietonut pyyhkeen lanteilleen ja silloin näin ne: orastavat siiventyngät. Vielä pienet, mutta valmiina voimistumaan ja lähtemään.

Itketti.

***

Viikon 39 krapusanat ovat suihkuttaa, orastava, otsa

Krapu on oma otsikkosi mukaan luettuna tasan 100 sadan teksti, ei enempää, ei vähempää. Viikon krapusanat ilmestyvät sunnuntaisin tässä blogissa.
Sanojen ei tarvitse olla perusmuodossaan kirjoituksessasi.
Jätä krapusi linkki blogiini.
Kiirettä kravun kirjoittamisella ei ole, koko viikko on aikaa.

OSALLISTUJAT

Cara

BLOGitse

AilaKaarina

sanapasanen

Kirsti Kaija

anli itse

Sus’

Maarit

Elegia

riitta k

Der Seidenspinner

 

Kaikki päivät eivät ole hyviä

Tästä päivästä tulee turha. Jäsenet ovat raskaat, vielä raskaampi on olo. Ilman syytä, epämääräinen ahdistus. Hapuilen kännykän käteen. Puoli yksitoista.

Aamukahvi polttaa kitalakea. Kello on yksitoista. Tekisi mieli palata sänkyyn, nukkua tämä päivä pois, mutta päätän valvoa ainakin kolme tuntia ennen päiväunia.

Tänään ei aamupesua. Hampaat harjaan tottumuksesta. Hiusten takut saavat olla.

Haahuilen netissä jonkin aikaa. Luen uutisista vain otsikot, nekin unohdan saman tien.

Lämmitän mikrossa jotain jääkaapista löytämääni ruokaa. Se ei maistu millekään, mutta kuuluu päiväohjelmaan. Yhdeltä menen päiväunille.

Herään kolmen tunnin kuluttua. Edelleen sama päivä. Tämä pitkä, haikea päivä.

Alan odottaa illan unia.

***

Viikon 38 krapusanat ovat haahuilla, haikea, hiukset.

Krapu on oma otsikkosi mukaan luettuna tasan 100 sadan teksti, ei enempää, ei vähempää. Viikon krapusanat ilmestyvät sunnuntaisin tässä blogissa.
Sanojen ei tarvitse olla perusmuodossaan kirjoituksessasi.
Jätä krapusi linkki blogiini.
Kiirettä kravun kirjoittamisella ei ole, koko viikko on aikaa.

OSALLISTUJAT

Cara

sanapasanen

Kirsti Kaija

Uggla

riitta k

AilaKaarina

BLOGitse

Lähtevät naiset

Nainen oli poissa, kun mies heräsi. Niin ne tekivät aina, keräsivät aamuyön hämärinä tunteina vaatteensa lattialta, hiipivät pois, painoivat varovasti ulko-oven kiinni. Kukaan ei milloinkaan jäänyt, eikä mies sitä enää odottanutkaan. Hän oli tottunut lähteviin naisiin.

Mies kääntyi mahalleen, nuuhki lakanasta naisen tuoksua. Tyyny oli vielä lämmin naisen pään painosta, naisen lähdöstä ei ollut kauan.

Mies nousi ylös, heitti peitot lakanoiden päälle, levitti päiväpeiton, asetteli tyynyt sängylle. Naisen tuoksu jäisi jäljelle, vaikka lämpö häviäisi. Tänään mies ei menisi suihkuun, ei pesisi itseään, sama tuoksu viipyisi hänen ihollaan aina iltaan asti, jolloin hän menisi nukkumaan, sukeltaisi yksinäiseen naisentuoksuiseen uneen.

***

Viikon 37 krapusanat ovat levittää, yksinäinen, aamuyö

Krapu on oma otsikkosi mukaan luettuna tasan 100 sadan teksti, ei enempää, ei vähempää. Viikon krapusanat ilmestyvät sunnuntaisin tässä blogissa.
Sanojen ei tarvitse olla perusmuodossaan kirjoituksessasi.
Jätä krapusi linkki blogiini.
Kiirettä kravun kirjoittamisella ei ole, koko viikko on aikaa.

OSALLISTUJAT

Cara

anli itse

sanapasanen

Kirsti Kaija

AilaKaarina

BLOGitse

riitta k

Kesäpäiväkirja 290821

Viimeinen sivu tämän kesän päiväkirjasta. Vilu hiipii lattiaa pitkin avonaisesta parvekkeen ovesta, villasukkien aika alkaa. Helteiden aiheuttama turvotus aivoissa hellittää, korvien välissä tuulee.
Ehkä nyt jaksan jotain.

Ainakin on pelastettava parvekekukat hukkumiselta. Syysmyrsky on heittänyt vettä kukkaparkojen ylle, ruukut likoavat aluslautasilla, mehikasvit ovat nyreissään. Siirrän ruukut parvekkeen suojaiselle seinustalle, pyydän anteeksi aavikon kaunottarilta.

Tartun imuriin, tartun pölyrättiin. Kuuraan kylppärin. Teen kaikkea sitä, mitä kuuman kesän aikana ei jaksanut tehdä. Siivoaminen on oikeastaan turhaa, sillä Lainakoira tulee jälleen luokseni, tuo kuraa, mutaa ja risuja turkissaan vastasiivotuille lattioilleni.

Kuka välittää huushollin siisteydestä, kun karvapallo käpertyy viereen? Niinpä. En minä ainakaan.

***

Viikon 35 krapusanat ovat kuurata, vilu, suojainen.

Krapu on oma otsikkosi mukaan luettuna tasan 100 sadan teksti, ei enempää, ei vähempää. Viikon krapusanat ilmestyvät sunnuntaisin tässä blogissa.
Sanojen ei tarvitse olla perusmuodossaan kirjoituksessasi.
Jätä krapusi linkki blogiini.
Kiirettä kravun kirjoittamisella ei ole, koko viikko on aikaa.

OSALLISTUJAT

BLOGitse

Cara

Kirsti Kaija

sanapasanen

AilaKaarina

Maarit

HPöllö

 

Kesäpäiväkirja 190821

Saariston lautoille riittää jonoa, vaikka koulut ovat jo alkaneet ja suurin osa ihmisistä on palannut töihin. Onneksi ei ole kiire. Jonossa voi syödä eväitä, jaloitella tietä pitkin.

Usein lautalla tuulee, mutta ei tänään. Elokuinen aurinko on vielä lämmin, pieni tuulenvire vain hyväilee ihoa.

Matkan varrella kauppareissu ja kohti uutta lauttaa. Ennen perille pääsyä on kolme lauttaa ja yksi lossi, on hyvä aika katsoa saaria ja luotoja, merimetsojen valkoisiksi ulostamia kallioita.

Kesän metsäpalovaroitukset ovat vihdoin ohi ja poltamme tynnyrissä kaisloja. Rantaa on perattu, leikatut kaislat on vedetty rannalle kuivumaan. Tynnyri täyttyy monta kertaa näinä päivinä. Kyykistyminen tuntuu takareisissä, pakaroissa, hauikset pullistuvat kaisloja katkoessa.
Iltaisin nukahdamme nopeasti.

Kotiin palatessani iskee väsymys. Samaan aikaan maahan iskeytyy kaikki se sade, jota ei kesällä tullut. On hyvä aika vain olla, nukkua päiväunia, katsoa sarjoja Areenasta ja Netflixistä. Siunattu sade.

Kaikki kuusitoista kasvia parvekkeella ovat hengissä ja näyttävät voivan hyvin. Eivät ole kaivanneet minua. Ruipeloinen kasvi, jonka ostin joskus viidelläkymmenellä sentillä, on alkanut kukkia poissa ollessani. Ahkeraliisa, ystävä tietää kertoa.

Vihdoinkin tässä huushollissa joku on ahkera.

 

Kesäpäiväkirja 100821

Kaikki alkoi joulutähdestä, jonka ystävä toi minulle tullessaan syömään luokseni joulupäivänä. Aivan järjettömän iso puska, monihaarainen ja valtava. Katsoin sitä surullisena ja mietin, millä tavalla onnistuisin tappamaan sen. Kiduttaisinko kuivuuteen? Hukuttaisinko?
Kasvit ja minä emme ole koskaan oikein ymmärtäneet toisiamme.

Kotini on ollut kymmenen vuotta ilman viherkasveja. Muutama satunnainen leikkokukkakimppu on kyläillyt, mutta muuta vihreää ei kotona ole. Aikanaan kodissa oli kasveja, jotka viihtyivät enemmän kuin hyvin, sillä minä en hoitanut niitä. Silloin pienistä, pöydillä olevista fiikuksista ja erilaisista palmuista kasvoi vuosien varrella kunnon kokoisia puita. Palmujen alla mahtui hyvin nukkumaan.
Muutoissa vihoviimeisiä kannettavia.

No, joulutähti ei suostunut kuolemaan ja keväällä siirsin sen parvekkeelle. Se näytti hieman orvolta kököttäessään yksin (minulla ei ole ollut parvekekukkiakaan), joten päätin armahtaa sen ja hankkia sille kaverin. Sain tutulta muratin, iskin sen multaan ja kahdestaan nuo kasvit viihtyivät hyvin.
Eli kasvoivat.
En ymmärtänyt tätä äkillistä käännettä. Miksi kasvit eivät kuole, vaikka ovat minun hoidossani? Pitäisikö tämä ottaa ennusmerkkinä? Pitäisikö laajentaa valikoimaa ja kokeilla uusilla lajeilla?

Niinpä helteiden käydessä kuumimmillaan raahasin kaupasta multaa, ruukkuja ja erilaisia kasveja. Oli muuten hikistä hommaa. Kymmenen litran multasäkki ei paina ihan vähän ja kun käsissä roikkuu vielä toinen kassi, jossa on muutama saviruukku, niin tiesi kyllä kävelleensä tarpeeksi painojen kanssa.

Netistä etsin kasveja, jotka eivät kasvaisi suuriksi ja jotka eivät kukkisi (en välitä pörriäisistä parvekkeellani). Löytyi mehikasvit. Uudestaan kauppaan, erilaisia mehikasveja, mehikasveille sopivaa multaa, lisää ruukkuja, kukkasoraa (netistä luin myös ruukkujen salaojituksesta).
Ja taas tuli hiki, sillä edelleen oli helteistä.

Nyt minulla on kuusitoista ruukkua, jokaisessa kasvi tai kaksi. Taisi karata hiukan lapasesta jälleen kerran. Ruukkuja varten piti ostaa Ikeasta pari hyllykköä, jotka kokosin omin pikku kätösin. Tuli kuuma taas.

Hiukan minua arveluttaa, mitä tapahtuu säiden kylmetessä, kun pitäisi siirtää kasvit sisälle. Minne ne mahtuvat??? Asia, jota en kasvikiimassani tullut ehkä ihan loppuun asti ajatelleeksi.

Parin päivän päästä lähden saaristoon ja kasvit jäävät yksin joksikin aikaa. Toivottavasti ne pärjäävät hyvin. Pari-kolme saa luvan kuolla, vähempi mahtuu sitten paremmin sisätiloihin, kun halla iskee.

 

Kesäpäiväkirja 070821

Koti on jälleen koiraton. Lainakoira lähti eilen omaan kotiinsa, joten tänä aamuna ei tarvinnut pukea sadevaatteita ylleen ja mennä ulos. Ulos en aio muutenkaan mennä koko viikonloppuna, pyhitän tämän lauantain olympialaisille ja huomenna sunnuntaina ajattelin vaan olla.

Olen huomannut, että tuo pelkkä oleminen on aika vallitseva olotila. Aika vähän jaksaa tehdä mitään, aika vähän viitsii nähdä vaivaa tai edes innostua mistään.
Pitäisi kyllä innostua siivoamisesta. Helteinen kesä on saanut aikaan sen, että kotona ei todellakaan ole viitsinyt tehdä mitään yleisen siisteystason ylläpitämiseksi.

Syksyllä on sitten aikaa. Katsotaan, onko myös halua. Epäilen.

Vielä ei ole onneksi syksy, se on pääasia. Keskiviikkona oli jopa kaunis ilma, kun Elegia lensi briteistä kotisuomeen. Tai itse asiassa hän lensi tänne jo aikaisemmin, mutta me tapasimme keskiviikkona kahden vuoden tauon jälkeen. Viimekesäinen kohtaaminen jäi toteutumatta koronan takia.
Nyt on saatu kahdet rokotukset ja kolmansia odotellaan sitten joskus.

On aina ihanaa tavata ystävä, jonka on tuntenut kauan ja jonka kanssa on samalla aaltopituudella. Ja mikä parasta, myös Lainakoira ehti tavata Elegian.

***

Tänä aamuna luin suru-uutisen tuottaja-muusikko, säveltäjä ja sanoittaja Mika Sundqvistista, joka on menehtynyt 74-vuoden iässä. Sundqvistin musiikki on nuoruuden musiikkiani. Ensin hän tuli tutuksi Alwari Tuohitorvi-yhtyeestä, sitten soolourallaan ja tuottajana monelle artistille.
Siispä pari kappaletta Sundqvistin muistoksi.

 

Kesäpäiväkirja 200721

Mantereella on kolmekymmentä astetta lämmintä, mutta mitä useammalla lautalla etenemme ulommaksi saaristoon sitä viileämpää alkaa olla. Päästessämme perille mökkirantaan tuntuu kuin happea olisi ensimmäisen kerran viikkokausiin riittävästi. Kaksikymmentäkolme astetta hivelee ihoa vilvoittavasti.

Rinne kasvaa heinää, tervaleppää ja muuta tarpeetonta. Nautin trimmerin ja sähkökäyttöisen viikatteen käytöstä, hauiksissa tuntuu hyvältä. Viileämmästä säästä huolimatta hiki virtaa, työtä on tauotettava, on muistettava juoda. Hyttysiä on hyvin vähän, tuskin lainkaan, ja paarmat pysyvät veden äärellä.


Sinilevää on kokkareisena rannalla. Vain yhtenä päivänä voi uida. Merivesi on uskomattoman lämmintä ja seuraavana päivänä ranta on jälleen täynnä levää.
Mikään paratiisi ei ole täydellinen.

Bussin ilmastointi ei toimi kunnolla. Kolmen tunnin matka Turkuun maski naamalla lähentelee tuskaa. Turussa odottaa pysähtynyt ilma ja kolmenkymmenen asteen helle. Yli kuukauden jatkunut helleputki tuntuu elimistössä, päätä särkee melkein joka päivä, jalat ovat turvoksissa, aivoissa sumua.

Käyn tapaamassa Tepaa. En ole nähnyt häntä yli vuoteen, en sitten tämän kirotun koronan alettua. Hänet tuodaan pyörätuolilla palvelutalon alakertaan. En ole varma, tunnistaako hän minut, onhan minulla maski naamalla. Hän sanoo, että käteni ovat lämpimät.
Se riittäköön.
Hän on omassa maailmassaan, ei vastaa kysymyksiini. Silmissään näen ahdistusta ja hän sanoo, niin kuin yli vuosi sitten: haluan kuolla.
Tiedän ja sitä toivon minäkin hänelle. Hän makaa päivät, yöt. Näkee uniaan. Käy syömässä, mikäli on hyvä päivä. Huonoina päivinä itkee.
Saan saattaa hänet osastolle. Hoitaja auttaa hänet vuoteeseen, jään istumaan hänen viereensä. Kysyn, muistaako hän sen ja sen laulun. Laulan ja hän tapailee myös sanoja. Hänen kätensä on kapea, kuihtunut ja kylmä.

Turun toriparkki on valmis, mutta tori on vielä keskeneräinen. Juon kahvin torikahvilassa, mietin Tepaa. Toivon, etten näe hänessä itseäni kolmenkymmenen vuoden päästä.

On liian kuumaa kierrellä vanhassa kotikaupungissani. Nappaan pari kuvaa, haen matkakassini ja siirryn seuraavaan yöpymispaikkaan. Parin päivän päästä olen jälleen kotona.
Tuntuu hyvältä nukkua jälleen omassa sängyssä.