Juttutuokio

 

Viereisestä pöydästä tarjotaan iltapäivälehteä luettavaksi. Kiitän ei,
kaivan possun rapean korvan koiralle syötäväksi, juon kolmen euron
happy hour-oluttani. Tunnin kuluttua hinta nousee neljään euroon,
silloin olen kotona. ”Taitaa olla jo vanha koira”, mies sanoo, sulkee lehden,
tyhjentää tuoppinsa. ”Se on vain harmaa, neljävuotias”. Mies ihmettelee
koiran rauhallisuutta, johtunee possun korvasta. Kohautan olkapäitäni, ehkä,
kohautan toistamiseen, kun mies miettii, hakisiko vielä yhden halvan kaljan.
Päätösten tekeminen muiden puolesta ei ole minun juttuni. ”Otatko sinä?”
Pudistan päätäni, oma päätös on helppo.
”Mistä se muuten johtuu, että naiset, joilla on koira, ovat paljon sopuisampia
kuin kissanaiset?” Vastaan, etten tiedä miksi, en edes tiedä, pitääkö
se paikkansa, en juurikaan mieti sellaisia asioita,
harvoin mietin mitään. ”Eka vaimo otti koiran, kun erottiin,
olisi pitänyt sittenkin jäädä, mutta kun se kissanainen tuli. Se
kissa oli sekopäinen,
mutta lievä tapaus siihen naiseen verrattuna.”
Kuuntelen, siinä olen enemmän kuin hyvä. Koira on rouskuttanut possunsa,
nuolee terassin puulattialta teräviä muruja,
kaadan vettä pullosta juomakuppiin. Korvat janottavat, kuumottavat.
Kohta lähdemme, tarina ei ole vielä ohi, eivät ne koskaan lopu,
kuten eivät nämä kävelytkään lupiinien keskellä.
”Kiukkuinen, kateellinen ja katkera.” Hätkähdän, muistan miehen puhuvan
kissanaisestaan. Rapsutan koiraa, se nousee, venyttelee, katsoo kysyvästi,
mennään, kyllä. ”Hullu se oli ja helvetin mustasukkainen.”
Hyvästelen miehen, hän kiittää juttutuokiosta, mukavasta seurasta,
silittää koiraa. Kotimatkalla näemme oravan ja mustarastaita,
koira ei ole kiinnostunut.
Naapurin kissa istuu ikkunassaan, niin ylös ei koira näe. 

 

 

 

 

 

Mainokset

Olen minä niin tyytyväinen 5

Olen minä niin tyytyväinen, että muistin, että tällainenkin kategoria on tässä blogissa. Olisi ihan kamalaa, jos unohtaisi ihan kokonaan, että on tyytyväinen.

Olen minä niin tyytyväinen, että minulla ei ole sellaisia mielipiteitä, että ne kiinnostaisivat muita. Olisi ihan kamalaa, miten paljon aikaa menisi, jos joutuisi näpyttelemään mielipiteensä joka asiaan ja joka paikkaan. Istuisi vaan, lukisi uutisia netistä ja surffailisi somessa ja koko ajan pitäisi kirjoittaa, mitä mieltä on.

Olen minä niin tyytyväinen, etten ole sellainen suvakki. Sellaisena olokin on kokopäivähommaa, kun kaiken aikaa pitäisi irvailla sellaisille ihmisille, jotka eivät ole suvakkeja. Olisi se ihan kamalaa, ihan ilkeäksi pitäisi ruveta.

Olen minä niin tyytyväinen, että jalkapallon MM-kisat kohta alkavat. Olisi ihan kamalaa, jos pitäisi kiertää kaikenlaisia tapahtumia suvi-Suomessa. Olisi kuuma ja kylmä, hyttysiä ja ihmisiä, runonlaulantaa ja moottorisahamusiikkia, kallista olutta ja tupakointikielto joka paikassa. Ei sellaista oikein suvaitse tyytyväinenkään ihminen.

***

aikaisemmat aiheet tyytyväisyyteen: 1, 2, 3, 4

 

Inspiraatiota, ihastusta ja inhotusta

YLE Areenasta löytyy lyhytdokkarisarja suomalaisista sarjakuvataiteilijoista, kiehtovaa seurata ammattilaisia työnsä ääressä. Mukana on myös Viivi Rintanen, joka kuvitti Hulluussarjakuviin tarinoitani. Nämä dokumentit ovat lyhyitä, vain muutaman minuutin pituisia, joten katsokaa, inspiroitukaa ja ihastukaa!

Päivän inhottavin uutinen löytyi Ylen sivuilta. Suunnitteilla (ja toivottavasti jääkin vain suunnitelmaksi) on putsata leipäjonot kaduilta ja koota köyhät syömään yhdessä. No, yhdessä syöminen voi olla mukavaa, mikäli sinulla on rahaa matkustaa yhteisen pöydän ääreen, mikäli et kärsi paniikkikohtauksista ja olet sosiaalisesti ulospäin suuntautunut köyhä. Vastikkeellista ruoka-apua harkitaan myös. Sitaatti jutusta: Ruokakassin saisi jatkossa, jos osallistuisi Yhteinen pöytä -ruokailuun, tai esimerkiksi kokki- tai ruoanlaittokurssille.

Jessus, ei jaksa edes ragettaa.

 

 

Kala

Nuorena nainen oli harrastanut sukellusta ystävien kanssa ympäri maailmaa. Ystävät tiesivät, että nainen rakasti intohimoisesti kaloja, sukelsi juuri niiden vuoksi, nähdäkseen kaikki vedenalaiset värit ja muodot sellaisina kuin ne eivät voineet koskaan esiintyä kuivalla maalla.
Naisen toistuvat korvatulehdukset lopettivat sukeltamisen. Kaveriporukka jatkoi harrastustaan ja he ottivat tavakseen tuoda naiselle matkoiltaan kaloja esittäviä esineitä: koruja, tyynynpäällisiä, magneetteja, suihkuverhoja, kuppeja, teepaitoja, kaikkea mahdollista. Vuosien aikana naisen pieni yksiö täyttyi muiden kokemuksista. Jossain vaiheessa nainen kertoi harvenneelle ystäväpiirilleen, ettei hän tarvinnut enää mitään, ei edes ja etenkään kala-aiheisia tavaroita, mutta ystävien sukelluksesta kuuroutuneet korvat eivät kuulleet naisen pyyntöä, ja uuden vuosituhannen ensimmäisen kymmenyksen puolivälissä ystävät, hauskojen tuliaistensa lisäksi, alkoivat julkaista naisen Facebook-seinällä kuvia ja videoita vedenalaisista seikkailuistaan.

Toisinaan nainen ajatteli, että kalat olivat pienempi paha kuin esimerkiksi ihastuminen yksisarvisiin tai kissoihin tai mihin tahansa, mutta nämä ajatukset haihtuivat hyvin nopeasti. Täytettyään neljäkymmentä nainen alkoi siivota kotiaan. Hän keräsi kaikki vähänkin kalaa muistuttavat esineet, vaatteet, verhot, liinat ja lakanat muutamaan suureen IKEA-kassiin, pakkasi kantamukset autoonsa ja ajoi kierrätyskeskukseen. Hänestä tuntui ikävältä laittaa vahinko kiertämään, mutta oli tottunut elämään syyllisyyden kanssa, eikä se enää pahemmin häirinnyt häntä.
Palattuaan kotiin, hän huomasi unohtaneensa kylpyhuoneen lavuaarin reunalle muovisen saippuatelineen. Koskaan telineessä ei ollut ollut saippuaa, nainen käytti ainoastaan nestemäisiä pesuaineita. Sininen muovikala näytti haukkovan henkeään, se oli ollut liian kauan ilman luontaista elinympäristöään, kuiva maa näivetti sitä. Nainen tiesi, miltä kalasta tuntui. Hän nosti suihkun lattiakaivon ritilän pois, laittoi suihkun virtaamaan, päästi kalan uimaan viemäreitä pitkin vapauteen ja sukelsi itse perästä.

***

Sus’-kirjoitushaaste: Ota kuva esineestä, joka sinulla on kotona ja kirjoita siitä fiktiivinen teksti.

 

 

 

Tarinoita

Aikanaan Hoitokoiran kävelyttäessä minua, huomasin, että koiran kanssa kulkeminen on sosiaalinen tapahtuma. Nyt, neljä vuotta myöhemmin, huomaan, että vointini on paljon parempi kuin silloin. Jaksan puhua ihmisten kanssa paremmin, ei ole tarvetta sukeltaa metsän suojaan mahdollisen puhekumppanin tullessa vastaan. Elämäntarinoita olen näiden kuukausien aikana kuullut monta.

***

Useamman kerran viikossa Lainakoira ja minä tapaamme bussipysäkillä vanhan leidin. Hän kulkee rollaattorilla ja on kertonut ajavansa bussilla niin usein kuin mahdollista läheiseen kauppakeskukseen viettämään aikaa, katsomaan maailmanmenoa, tapaamaan tuttuja, juttelemaan ihmisille. Hän lähentelee yhdeksääkymppiä, on pieni ja linnunluinen, hänen hymynsä on herkässä. Odotan koiran kanssa bussin tuloa nähdäkseni, pysähtyykö bussi riittävän lähelle jalkakäytävää. Silloin leidi haluaa nostaa rollaattorinsa itse bussiin. Mikäli bussi jää kauemmaksi, autan rollaattorin bussiin ja samalla yritän estää koiraa hyppäämästä kyytiin, sillä hän rakastaa julkisilla liikkumista.

***

Täällä on monta koulua ja usein heittäessäni keppejä koirapuistossa, koululaiset kulkevat aitauksen ohi. Tytöt haluavat silittää Lainakoiraa, varmaan pojatkin, mutta ehkä eivät kehtaa pyytää. Eräs tyttö kertoo, että hänen tädillään on koira ja he matkustavat kesäisin tädin luo ja silloin hän saa leikkiä koiran kanssa. Kotona tytöllä on pehmoleluna koira, ja hän kysyy, olenko huomenna puistossa, hän voisi tulla näyttämään leluaan meille.
Seuraavana päivänä näen tytön ja koiransa. Koira on saanut kaulaansa punaisen nauhan, tyttö vetää koiraa maata pitkin. Koira ei kuulema tottele aina, tyttö kertoo. Saan silittää pehmolelua.

***

Joni on kehitysvammainen. Hän ojentaa kättään varovasti Lainakoiraa kohti. Jonin äiti sanoo Jonin säteilevän positiivista energiaa, yleensä eläimet vaistoavat sen ja pitävät Jonista. Lainakoira nuuhkii Jonin lapasta. Äiti pyytää Jonia ottamaan vantun pois. Lainakoira nuolaisee Jonin kättä, harvinainen tapaus, sillä Lainakoira ei pahemmin suukottele ihmisiä.

***

Vanhojen ihmisten vapisevat kädet, kävelysauvat ja pyörätuolit tuntuvat olevan asioita, joita Lainakoira ei oikein tajua. Aluksi hän oli hieman epäluuloinen, tärisevät kädet pelottivat, mutta nykyään hän tuntuu tajuavan, että nuo kädet haluavat hyvää, haluavat silittää ja paijata. Koira rakastaa sellaista huomiota ja hän jää mielellään pidemmäksikin aikaa kyhjöttämään huomion antajan jalkoihin.

***

Poika kantaa suksia. Lainakoira pysähtyy ja katsoo poikaa. Poika arvelee, että koira ihmettelee, mitä sukset ovat. Myönnän, että niin saattaa olla ja kysyn, onko koulussa ollut hiihtoa. Poika huokaisee ja kertoo hiihtokilpailusta, jossa on tullut viimeiseksi. Minäkin huokaisen ja kerron hiihtokilpailusta, jossa minäkin olen aikanaan tullut viimeiseksi. Pojalla on hauska tapa puhua. Tunnetila: ärtynyt. Olo: väsynyt. Päätös: ei koskaan enää hiihtämistä. Toive: tulisi jo kevät ja lumi sulaisi.
Olen samaa mieltä hänen kanssaan.

***

Kevät saisi jo tulla ja lumet sulaa.

 

 

 

 

Viikko mielenkiintoisesta elämästäni

Olen jatkanut tämän koiramaisen elämäni ilmiöiden havainnoinnista, mutta jotenkin tutkimustuloksia tulee niin paljon, ettei ole oikein aikaa jäsentää niitä lukukelpoiseen muotoon. Mutta koirapuistoista sen verran, että mitä suurempi koira, sitä todennäköisempää on, että se tuodaan autolla ulkoilemaan koirapuistoon.

***

Vanha tuttu yrittää ottaa yhteyttä. Onneksi on kännykkä, joka kertoo soittajan, joten ehdin miettiä muutaman pirauksen ajan, vastaanko vai en. Kuulen tästä ihmisestä aina, kun hänellä menee huonosti, kun hän tarvitsee kuuntelevaa korvaa, silmiä, joihin sylkeä sielunsa synkkyyden. Kun hänellä menee hyvin, hänestä ei kuulu mitään. Silloin hän on aina liian onnellinen, liian rakastunut, liian vaan vähän kaikkea, eikä mikään pitele häntä maan pinnalla. Huomasin sen, kun muutama vuosi sitten pyysin häneltä kauppa-apua, kun jokasyksyinen infektiokierre vaivasi, enkä pysynyt tolpillani.
Ei hän ehtinyt auttaa.
En vastaa puheluun ja häädän päättäväisesti sen orastavan syyllisyyden, joka naputtaa korvaani, että nonnii, nyt hän sitten tappaa itsensä ja se on minun syytäni, kun en vastannut.
En voi pelastaa kaikkia. Jotain olen näinä vuosina oppinut.

***

Pesukone hajoaa. Viimeisten kuukausien aikana se on toiminut epäluotettavasti, mutta maanittelujen avulla suostunut pyörittämään koneellisen aina silloin tällöin.
Ei enää.
Kone on aikoinaan hankittu Kierrätyskeskuksesta, joten sen ura on ollut pitkä ja pyyteetön.
Onneksi on talvi, eikä hikisiä vaatteita. IKEA-kassiin mahtuu vielä likapyykkiä.

***

Lainakoira on luonani enää alle kuukauden. Se on asia, jota en suostu ajattelemaan.

***

Mielessäni on monia aiheita, joista kirjoittaa, mutta sitten tulen ajatelleeksi, että ketä kiinnostaa lukea. Huomaan nimittäin, että itseänikään eivät omat jutut kiinnosta. Sen takia olen esimerkiksi pysytellyt pois Facebookista, en jaksa lukea muiden päivityksiä ja uskon, etten itsekään kirjoittaisi mitään sen kiinnostavampaa. Muutkin somealustat jakavat vain linkkejä, joita yleensä löydän itsekin jossain vaiheessa ja jos en löydä, niin ei haittaa.
Aamukävelyllä riimittelen somerunon, se ontuu, mutta niin tekee tämä minä-minä-maailmanikin.

Sometan
oletan
juttujeni
muistojeni
kuvieni
linkkieni
unieni ja niin edelleen
muita kiinnostavan.

Jaan elämäni ihanan.
Minulle.

***

Ystävä käy kahvilla. Sellainen, jonka olen tuntenut yli kolmekymmentä vuotta. On mukavaa istua ja puhua, kuunnella ja tehdä vastakysymyksiä. Kommunikointi on parasta silloin, kun siinä on tasapuolista vuorovaikutusta.

***

Tänään on pakko imuroida. Ilma on sakeanaan koiran karvaa, paljaat varpaat poimivat hiekoitushiekkaa lattialta. Vihaan imuroimista (en minä yleensäkään siivoamista rakasta, mutta imurointi on syvintä pahaa), sillä enimmäkseen joudun konttaamaan ja vetämään imuria perässäni, koska selkä ei vaan kestä seisomista ja ees-taas liikettä.
Pöly on turhan hyvin uusiutuvaa luonnonvaraa. Toisinaan kadehdin sen aktiivisuutta.
Tänään nujerran pölyn hetkeksi.

 

Tylsähkö yksinpuhelu

– Koska sä oot viimeksi kokenut tylsyyttä?
– Tylsyyttä? Miten niin? Onpa outo kysymys.

– No, kun tää Sus’ antoi lauantain haastesanaksi tylsyys, siitä pitäisi kirjoittaa jotain.
– Ja sä ajattelit, että sit puhuttais asiasta? Tylsyydestä?

– Niin.
– Eli synkkä yksinpuhelu Susun tapaan?

– Niin.
– Tai siis tylsä yksinpuhelu.

– No, sitähän ne tuppaa olemaan. Yksinpuhelut.
– I know. Mutta siis, tylsyys. En mä muista, koska oisin kokenut sellaista viimeksi. Oota, mä katon wikistä tylsyyden määritelmän.

– Sä oot tylsä!
– Juu, tiedetään. Siis tylsyys, synonyymejä pitkästyminen, hmmm. Varmaan joskus teininä. Jep. Teininä pitkästyminen oli sama kuin kuolema. Koko ajan odotti vaan, että tapahtuis jotain, mieluiten jotain ihanaa, mutta pääasia oli, ettei ollut tylsää. Ja jos ei tapahtunut mitään, pisti tapahtumaan.

– Niinku silloin, kun hankittiin pullo pimeetä kossua ja juotiin se kahteen pekkaan…? Silloin alkoi tapahtua.
– Just niin. Pääasia, että tapahtui.

– Entäs aikuisena?
– Jotenkin mulla on sellainen olo, etten mä oo ollut aikuisena kyllästynyt. Wiki kertoo, et kyllästyminen on myös synonyymi tylsyydelle.

– Mä oon toisinaan kyllästynyt, kun kuuntelen sua. Ja pitkästynyt.
– Tiedetään. Mitäs muuta täällä on? Apatia, välinpitämättömyys. Hmm, masentuneena on apaattinen, mutta mun mielestä se ei oo sama juttu kuin tylsyys, vaikka olenhan mä ollut aika tylsämielinen mustina kausina.

– Olet ollut. Kyllä.
– Mutta ei se oo sama juttu, kuten ei välinpitämättömyyskään. Sekin on tavallista masennuksessa, mutta se ei oo sama kuin tylsyys. Se on pahempaa. Tylsyyden voi selättää helpommin. Ei masennuksen välinpitämättömyyden.

– Niin kai, mutta väitäks sä siis, ettet sä koskaan nykyään siis koe tylsyyttä?
– En kai sitten. Mä jotenkin nautin tavallisesta, tapahtumaköyhästä arjesta, eikä se oo mun mielestäni tylsää. Joidenkin mielestä mä voin olla tylsä sillä tavoin.

– Niinpä…pienentyy sun ympär elon piiri…
– Ei se oo niin paha juttu. Mä oon aika väsynyt keikkumaan kauhun tasapainon narulla.

– Heh-heh, eli sä oot tylsistynyt sun päähän!
– Höh.

– Mä arvasin, et löytyis jotain, ku tarpeeks kauan puhutaan.
– Oota, mä katon, mikä ton tylsyyden vastakohta on. Suippokärkisyys, kärkevyys, purevuus, terävyys…onpa huono sivusto.

– Jepjep, laita nyt se helvetin kone pois! Mitä tehtäis? Mul ei oo mitään tekemistä!
– Mee sä vaikka tiskaamaan. Mä kirjoitan sil aikaa tän meidän keskustelun ja julkaisen sen blogissa.

– Tylsää! Mä haluun, et tapahtuu jotain hauskaa, mielenkiintoista. Mä haluun suuria tunteita, jännitystä, odotusta, kutkutusta, en mitään laimeaa tyytyväisyyttä, haaleaa elämää.
– No, iltapäivällä alkaa hiihdot Holmenkollenilla ja ampumahiihdot Kontiolahdella, katsotaan niitä. Sit tulee vielä mäkihyppyäkin.

– Tylsää! Sä oot niin tylsä!
– Niinhän ne sanoo, mut mä oon välinpitämätön sen suhteen, mitä muut ajattelee minusta.

 

 

*** 

Sus’ antaa blogissaan lauantaisin haastesanoja, tulkaa mukaan kirjoittamaan! Voi olla mitä tahansa, proosaa, runoa, pakinaa, laulun sanoja, päiväkirjaa yms.

 

 

 

 

 

Se tunne

 

Se tunne, kun heräät aamulla, lasket jalkasi lattialle ja kuulet olohuoneesta kiihkeää läpsytystä. Koira heiluttaa häntäänsä lattiaa vasten, on valmis uuteen päivään.

Se tunne, kun viet roskat ja palaat kotiin. Koira tervehtii sinua kuin kauan matkalla ollutta ystävää, pyörii riemusta ja kiipeää syliisi.

Se tunne, kun etsit pitkiä kalsareitasi (kieltäydyn kutsumasta niitä legginseiksi), käyt läpi jokaisen vaatepinon, nostat jokaisen tyynyn, pöyhit likapyykkikoria ja lopulta löydät kalsarit koiran alta. Puet lämmitetyt housut jalkaasi, eikä pakkanen tunnu enää niin purevalta.

Se tunne, kun koira kuuntelee sinua, ei keskeytä, antaa suunvuoron.

Se tunne, kun koira heittäytyy selälleen eteesi ja odottaa, että tartut harjaan ja silität takut turkista.

Se tunne, kun koira katsoo luottavin silmin.

Se tunne, kun olet ahdistunut ja koira tulee viereesi, painautuu lähelle ihan hiljaa, nuolee kättäsi ja tajuat, että sanoja ei tarvita, riittää, että on läsnä.

Kuulema koira on ihmisen paras ystävä. En laisinkaan ihmettele. Koira on todellinen egobuustaaja. Olen rakastettu, minua tarvitaan, minusta iloitaan, minua kuunnellaan. Minulla on jotain annettavaa.
Minulla ihmisenä on paljon opittavaa koiralta. Voisin olla parempi ystävä ihmiselle. Enemmän koiran kaltainen.

 

 

 

 

Totu sitten koiriin, kun niitä ei ole

Olen edelleen jatkanut tutkimuksiani koiran ulkoiluttaessa minua, vaikka en tänne olekaan päivittänyt julkista tutkimuspäiväkirjaani. Olen toki tehnyt mentaalisia huomioita ja analyyseja ja onneksi tämä dementoitunut mieleni säästää minua liialta mielen kuormittumiselta ja pyyhkii muistia kiitettävästi.

Alan ymmärtää tieteen tekijöitä yhä paremmin kilometri kilometrin jälkeen, sillä olen huomannut tutkimusaineiston laajenevan kuin koiran paskan räntäsateella. Ei ihme, että tutkijat keskittyvät mikroskooppisen pieneen osa-alueeseen. Mikäli näin ei toimita, joudutaan helposti sivupoluille ja tutkimusmateriaalia kertyy liikaa.

Olen viime aikoina havainnoinut kohtaamiamme koirattomia ihmisiä. Keskityn tässä julkaisussa heihin, jotka pelkäävät koiria. Yleensä he siirtyvät kävelytien toiselle puolelle, saattavat pistäytyä hangessa, kun ohitamme heidät. Heihin ei saa katsekontaktia.

Samaistun heihin voimakkaasi, sillä olen myös pelännyt koiria. Tämä johtuu siitä, että kenelläkään ei ollut koiraa, saatikka muita kotieläimiä, ollessani lapsi. Asuimme kaupungissa, kerrostalossa ihan keskustan tuntumassa. Talon asunnot olivat pieniä yksiöitä ja kaksioita, joissa asui 3-6 henkisiä perheitä. Luulen, ettei yhdellekään perheelle tullut mieleen hankkia koiraa, sillä siihen aikaan koiria oli lähinnä maaseudulla. Emme tunteneet käsitettä seurakoira. Koira kaupungissa oli jotain, mikä ei tullut edes mieleen.

Turha luulla, että mummolassa olisi ollut koiria. Isovanhemmat asuivat samassa talossa, pari kerrosta ylempänä. Mummu asui myös kaupungin keskustan toisella laidalla. Meillä ei ollut sukulaisia maaseudulla, ei mökkisukulaisia. Yhdelläkään luokkakaverilla ei ollut koiraa.

Vaikka en siis juurikaan törmännyt koiriin, pelkäsin niitä, elleivät ne olleet Lassieita. En päässyt tutustumaan ja tottumaan koiriin. Vasta lukioaikana eräs luokkakaverini asui omakotitalossa ja siellä oli elävä koira. Kyräilin koiraa muutaman vierailun ajan, mutta sitten rauhoituin ja tajusin, ettei hän halunnut raadella, syödä tai tappaa minua. Uskaltauduin jopa silittämään häntä, mutta hyvin varovasti. Sormeni säilyivät ehjinä.

Nykyään koiria on Suomessa rekisteröitynä yli 800 000 ja määrä kasvaa vauhdilla. Koiria on joka puolella, mutta silti ymmärrän heitä, jotka eivät niin innostu koirista. Onneksi kaikkien ei tarvitse olla samanlaisia.

***

Mikäli tämä tutkimusaiheeni ei sattuisi kiinnostamaan kaikkia, niin olen tehnyt noille ilmaisille Issuu-julkaisulleni oman sivun. Siellä olevissa teksteissä ei ole koiria.

 

 

 

 

Havainnoinnin hurmaa

Tarkempi tutkimus tuottaa tarkempia tuloksia. Tämähän ei ole mitenkään yllättävää. Täytyy vain muistaa tämä tosiasia ja pitää mieli joustavana ja avoimena.
Ja silmät auki.

Aikaisemminhan jaottelin ihmisten ulkoiluttajat kahteen kategoriaan. Nyt olen huomannut, että tämä lajittelu ei ole todellakaan mitenkään riittävä. On nimittäin ilmennyt, että Hauska-kakkapussia käyttävät ulkoilutettavat voidaan jakaa neljään alakategoriaan. Ainakin neljään, sillä voi olla, että eksaktimpi tarkkailu tuo vielä uusia huomioita.

Mutta nyt näihin neljään alalajiin. Eilen, kun narttu vei minut lenkille, huomasimme jo kaukaa koiran hihnan päässä ihmisen, joka kumartui kiltisti noukkimaan jätökset pussiin. Kävelimme toisiamme vastaan, ohitus sujui mallikkaasti. Vilkaisin tien piennarta. Siinä oli kauniisti rusetille solmittu muovipussi. Käännyin katsomaan taakseni. Totta, ihminen ei heiluttanut käsissään mitään, hihnassa ei roikkunut mitään. Ihminen oli todellakin kerännyt kakat pussiin ja jättänyt sitten pussin mukavasti maatumaan lumikasaan.

Huomion järkyttämänä seurasin ulkoiluttajaani. Tulimme pieneen metsikköön tai mitä nyt nämä kaupungin pusikot ovatkaan. Puun oksassa roikkui kakkapussi! Strange fruit alkoi soida päässäni, siitä tuli sitten korvamato koko loppupäiväksi.

Yhdellä lenkillä löytyi siis kaksi uutta alaluokkaa. Silmilläni olen aikaisemmin todistanut kolmannen ihmistyypin, joka kiikuttaa pussin roskikseen, niitäkin (roskiksia) löytyy täältä. Epäilykseni heräsi kuitenkin, niin kuin perusteellisessa tiedetutkimuksessa on tärkeää. Saattaa olla, että kakankerääjissä on vielä yksilöitä, jotka ovat turhautuneita ja epätoivoisia huomatessaan lähimmän roskiksen sijaitsevan seuraavan mutkan takana. Nämä saattavat (huom. saattavat, sillä en ole vielä todistanut tätä oletustani oikeaksi) piilottaa pussinsa lumen alle, kätkeä sen kannon koloon tai mitä nyt aina kekseliäs ihmismieli tuleekaan keksineeksi. Nämä jemmaajat saattavat siis olla neljäs alaryhmä.

Tutkimukseni jatkuvat edelleen. Olen oikeastaan aika innostunut tästä tieteenalasta. Samalla saan liikuntaa, rapsakkaa pakkasilmaa keuhkoihin ja mieli ilostuu.
En minä todellakaan koskaan kuvitellut eloni muuttuvan tällaiseksi, mutta niin se elämä vaan heittelee. Mitä vähemmän liikun gallerioissa, näyttelyissä ja muissa vastaavissa, sitä enemmän opin ihmisistä.