Kansakunta kuntoon!

Vaikka lakkautusuhka leijuu kansalaisopistomme yllä, tarjoamme vielä ainakin tänä syksynä kiinnostavia kursseja.

· Köyhät kyykkyyn-hybridikuntopiiri. Mieli ja kroppa joustavaksi tulevia leikkauksia ajatellen.

· Rakenna oma majasi-kurssi. Omat vasarat ja naulat mukaan. Mottona kurssilla: asumista ilman asumistukea!

· Aurinkorasva-kurssi. Valmistamme suojakerroin satajayksi-voidetta tulevia kesiä varten.

· Jolla-kurssi. Suuria muovisia vesipulloja avuksi käyttäen rakennamme suht kestäviä lauttoja tulvia varten. Omat muovipullot mukaan.

· Opi suomea-kurssi. Kurssimateriaalina käymme läpi poliitikkojen puheita. Opit helposti kielen ydinsanat.

Henkilökunnan ollessa lomautettuna, kursseja vetää tekoäly. Dynaamisen ilmoittautumisen johdosta kursseille mahtuu sitä enemmän osallistujia mitä lähemmäksi kurssiajankohta tulee.

Kaikki innolla mukaan! Tehdään tästä syksystä se paras syksy ennen kuin kaikki muuttuu!

***

Viikon 35 krapusanat ovat muovipullo, tekoäly, syksy.

Krapu on oma otsikkosi mukaan luettuna tasan 100 sadan teksti, ei enempää, ei vähempää. Viikon krapusanat ilmestyvät sunnuntaisin tässä blogissa.
Sanojen ei tarvitse olla perusmuodossaan kirjoituksessasi.
Jätä krapusi linkki blogiini.
Kiirettä kravun kirjoittamisella ei ole, koko viikko on aikaa.

OSALLISTUJAT

Cara

Pasanen

Äijä

Matilda Varjo

HPöllö

anli

Maarit

BLOGitse

Varhainen puuttuminen

– Poskiluu ei ole murtunut.
– Hyvä.

– Tupakoitteko?
– Tä…joo.

– Katsoin vaan, että muutama kuukausi sitten vasen ranne on kipsattu.
– Joo. Putosin portailta.

– Näköjään nilkkakin ollut paketissa.
– Kompastuin pölynimuriin.

– Ja tupakkaa siis kuluu. Ja painoakin jonkin verran liikaa.
– Jaa…

– Tupakointihan haurastuttaa luita. Ja liikalihavuus tekee kömpelöksi.
– Ahaa, niin…

– Näköjään kylkiluitakin mennyt viime vuonna.
– Joo, putosin…eiku kaaduin liukkaalla.

– Kesäkuussa?
– Keittiön lattialla oli vettä.

– Paljon luita on mennyt. Teidän olisi kyllä syytä harkita vakavasti tupakoinnin lopettamista ja laihduttamista.
– Joo…

– Ennen kuin henki menee kompuroidessa.

***

Viikon 12 krapusanat ovat pudota, keittiö, vasen.

Krapu on oma otsikkosi mukaan luettuna 100 sadan teksti. Viikon krapusanat ilmestyvät sunnuntaisin Caran ja minun blogissa. Sanojen ei tarvitse olla perusmuodossaan kirjoituksessasi.
Jätä krapusi linkki joko Caran tai minun blogiin, blogeistamme löydät myös osallistujalistan.
Kiirettä kravun kirjoittamisella ei ole, koko viikko on aikaa.

OSALLISTUJAT

Cara

Aina

riitta k

BLOGitse

Aimarii

Paavo

Marra

 

Diagnooseja

Muutama vuosi sitten silmissä alkoi näkyä liikkuvia nokitahroja ja vilistäviä ameboja. Silmälääkäri totesi, että lasiaisethan siellä ovat irti. Kuulosti mielestäni kamalalta, mutta lääkäri sanoi, että ihan tavallista ja liittyy ikään.

– Ikään?
– Ikääntymiseen, kyllä.

Sumeiden silmien kera lähdin kotiin pohtimaan ikääntymistäni. Kaipa sellainen oli odotettavissa ennen kuin päätyisi vainajaksi.

Näkötarkastuksessa taas pari viikkoa sitten. Lääkäri totesi:

– Hmm, vanhuudenkaihi.
– Mikä?????
– Harmaakaihi.

Enää ei voinut huijata itseään. Vanha mikä vanha. Ikuinen marraskuu oli näköjään vain silmissäni, ilmastonmuutoksella ei siis ollut mitään osuutta asiaan.

– Kaikki vielä hyvin, sanoin Lainakoiralle. – Vielä ne eivät ole diagnosoineet minulle vanhuudenhöperyyttä. Vielä.

***

Viikon 11 krapusanat ovat ikä, vanha, vainaja.

Krapu on otsikko mukaan luettuna 100 sadan teksti. Viikon krapusanat ilmestyvät sunnuntaisin Caran ja minun blogissa. Sanojen ei tarvitse olla perusmuodossaan kirjoituksessasi.
Jätä krapusi linkki joko Caran tai minun blogiin, blogeistamme löydät myös osallistujalistan.
Kiirettä kravun kirjoittamisella ei ole, koko viikko on aikaa.

OSALLISTUJAT

Cara

riitta k

AilaKaarina

Aimarii

Aina

Paavo

BLOGitse

Maarit

 

Anonyymit energiasyöpöt

 

Tervetuloa! Mukavaa, että tänne on uskaltautunut näinkin moni lähetteen saanut! Muutos alkaa itsestä, totta, totta.

Keskustelussa on tärkeää kuunteleminen. Ja kuuleminen. Tarkentavien kysymysten esittäminen. Myötätunto. Tänään emme siis keskeytä toista kertoaksemme omia, vastaavia kokemuksiamme. Emme pidä synkkiä yksinpuheluita, hehheh, olemme vuorovaikutuksessa toiseen.
Tiedän, kuulostaa vaikealta olla kiinnostunut toisesta, kun oma napa on kuitenkin se rakkain, mutta harjoitus tekee teistä ainakin kisällejä.

Noniin, aloitetaan. Meillä on tunti aikaa. Tullessanne saitte joko punaisen tai sinisen pipon. Pipot päähän! Ottakaa pari erivärisestä pipopäästä. Ensin punaiset kysyvät sinisiltä, mitä sinulle kuuluu ja punaiset kuuntelevat! Myöhemmin vaihdetaan.

Oven sähkölukitus avautuu sitten tunnin päättyessä. 

 

 

 

***

Viikon 11 krapusanat ovat tunti, keskustelu, ovi. Annettujen sanojen ei tarvitse olla kirjoituksessasi perusmuodossa, taivuttele siis vapaasti.
Krapu on otsikko mukaan luettuna sadan sanan pituinen tarina. Uusi krapuhaaste julkaistaan viikoittain Caran ja minun blogeissa. Kravun kirjoittamisella ei ole kiire, jälkijunaankin ehtii hyvin mukaan.
Jätä oman krapusi ulr-osoite joko minun tai Caran blogin kommentteihin. Meidän blogeistamme löydät myös listan osallistuneista.

Caran kanssa on ollut puhetta, että nämä kravut ovat piristäneet blogikirjoittamistamme. On ollut kivaa nähdä, kuinka moni on lähtenyt mukaan krapuilemaan! On myös ollut mielenkiintoista lukea, miten erilaisia tarinoita syntyy annetuista sanoista.

Käykää lukemassa ja kommentoimassa muiden krapuja ja nauttikaa!

Kiitos ❤

OSALLISTUJAT

Cara

Repu

Der Seidenspinner

Suttastiina

HPöllö

anli itse

BLOGitse

Sus’

Ilona Winebridge

Aimarii

SK

AilaKaarina

Risa

Maarit

 

 

Syysretki

 

Hernenenien retki suuntautui upouuteen Näköalattomuuskuiluun. Kuilu oli porattu soiseen maahan. Paalutukset olivat jo pettämässä, kosteus alkoi hiipiä rakenteisiin. Marraskuu mätti vettä, lunta ja pieniä rakeita. Ryhmä oli mainiossa vireessä.
Matkanjohtaja selitti kuilun käyttöperiaatteet ja pelisäännöt ja jakoi seitsemän kerroksen infografiikkalehtisen. Kantautui nurinaa, ihmiset eivät todellakaan olleet matkustaneet kilometrejä noudattaakseen pelisääntöjä.

Yhteiskuntakerros: koirankakat, kerjäläiset, vapaamatkustajat
Logistinen kerros: julkinen liikenne
Ilmastokerros: lumi-inferno, käristyskupoli
Arkikerros: laturaivo, naapuriraivo
Poliitikkokerros: sisältää myös turhat julkkikset
Kielioppikerros: yhdyssanaraivo
Someraivokerros: aihe yhdentekevä

Matkanjohtaja kertoi vielä, että kerroksissa oli pysyttävä. Kun poistui hissistä, piti tyytyä valintaansa. Raivostuneita vastalauseita, kaunaisia katseita kanssamatkustajia kohti. Varmasti muut onnistuisivat kuitenkin paremmin valinnassaan.

 

***

Viikon 7 krapu, haastesanoina hissi, marraskuu, kilometri
Krapu on otsikko mukaan luettuna sadan sanan pituinen kirjoitus.
Uusi krapuhaaste julkaistaan viikoittain Caran ja minun blogissani. Jätä oman krapusi url-osoite jommankumman blogin kommentteihin. Annettujen sanojen ei tarvitse olla perusmuodossa, taivuttele siis vapaasti.

VIIKON 7 OSALLISTUJAT:

Cara

HPöllö

Risa

Sus’

Suttastiina

Esther Helmiä

UUna

Repu

Ilona Winebridge

Maarit

BLOGitse

Aimarii

 

 

 

 

 

 

 

 

Totu sitten koiriin, kun niitä ei ole

Olen edelleen jatkanut tutkimuksiani koiran ulkoiluttaessa minua, vaikka en tänne olekaan päivittänyt julkista tutkimuspäiväkirjaani. Olen toki tehnyt mentaalisia huomioita ja analyyseja ja onneksi tämä dementoitunut mieleni säästää minua liialta mielen kuormittumiselta ja pyyhkii muistia kiitettävästi.

Alan ymmärtää tieteen tekijöitä yhä paremmin kilometri kilometrin jälkeen, sillä olen huomannut tutkimusaineiston laajenevan kuin koiran paskan räntäsateella. Ei ihme, että tutkijat keskittyvät mikroskooppisen pieneen osa-alueeseen. Mikäli näin ei toimita, joudutaan helposti sivupoluille ja tutkimusmateriaalia kertyy liikaa.

Olen viime aikoina havainnoinut kohtaamiamme koirattomia ihmisiä. Keskityn tässä julkaisussa heihin, jotka pelkäävät koiria. Yleensä he siirtyvät kävelytien toiselle puolelle, saattavat pistäytyä hangessa, kun ohitamme heidät. Heihin ei saa katsekontaktia.

Samaistun heihin voimakkaasi, sillä olen myös pelännyt koiria. Tämä johtuu siitä, että kenelläkään ei ollut koiraa, saatikka muita kotieläimiä, ollessani lapsi. Asuimme kaupungissa, kerrostalossa ihan keskustan tuntumassa. Talon asunnot olivat pieniä yksiöitä ja kaksioita, joissa asui 3-6 henkisiä perheitä. Luulen, ettei yhdellekään perheelle tullut mieleen hankkia koiraa, sillä siihen aikaan koiria oli lähinnä maaseudulla. Emme tunteneet käsitettä seurakoira. Koira kaupungissa oli jotain, mikä ei tullut edes mieleen.

Turha luulla, että mummolassa olisi ollut koiria. Isovanhemmat asuivat samassa talossa, pari kerrosta ylempänä. Mummu asui myös kaupungin keskustan toisella laidalla. Meillä ei ollut sukulaisia maaseudulla, ei mökkisukulaisia. Yhdelläkään luokkakaverilla ei ollut koiraa.

Vaikka en siis juurikaan törmännyt koiriin, pelkäsin niitä, elleivät ne olleet Lassieita. En päässyt tutustumaan ja tottumaan koiriin. Vasta lukioaikana eräs luokkakaverini asui omakotitalossa ja siellä oli elävä koira. Kyräilin koiraa muutaman vierailun ajan, mutta sitten rauhoituin ja tajusin, ettei hän halunnut raadella, syödä tai tappaa minua. Uskaltauduin jopa silittämään häntä, mutta hyvin varovasti. Sormeni säilyivät ehjinä.

Nykyään koiria on Suomessa rekisteröitynä yli 800 000 ja määrä kasvaa vauhdilla. Koiria on joka puolella, mutta silti ymmärrän heitä, jotka eivät niin innostu koirista. Onneksi kaikkien ei tarvitse olla samanlaisia.

***

Mikäli tämä tutkimusaiheeni ei sattuisi kiinnostamaan kaikkia, niin olen tehnyt noille ilmaisille Issuu-julkaisulleni oman sivun. Siellä olevissa teksteissä ei ole koiria.

 

 

 

 

Havainnoinnin hurmaa

Tarkempi tutkimus tuottaa tarkempia tuloksia. Tämähän ei ole mitenkään yllättävää. Täytyy vain muistaa tämä tosiasia ja pitää mieli joustavana ja avoimena.
Ja silmät auki.

Aikaisemminhan jaottelin ihmisten ulkoiluttajat kahteen kategoriaan. Nyt olen huomannut, että tämä lajittelu ei ole todellakaan mitenkään riittävä. On nimittäin ilmennyt, että Hauska-kakkapussia käyttävät ulkoilutettavat voidaan jakaa neljään alakategoriaan. Ainakin neljään, sillä voi olla, että eksaktimpi tarkkailu tuo vielä uusia huomioita.

Mutta nyt näihin neljään alalajiin. Eilen, kun narttu vei minut lenkille, huomasimme jo kaukaa koiran hihnan päässä ihmisen, joka kumartui kiltisti noukkimaan jätökset pussiin. Kävelimme toisiamme vastaan, ohitus sujui mallikkaasti. Vilkaisin tien piennarta. Siinä oli kauniisti rusetille solmittu muovipussi. Käännyin katsomaan taakseni. Totta, ihminen ei heiluttanut käsissään mitään, hihnassa ei roikkunut mitään. Ihminen oli todellakin kerännyt kakat pussiin ja jättänyt sitten pussin mukavasti maatumaan lumikasaan.

Huomion järkyttämänä seurasin ulkoiluttajaani. Tulimme pieneen metsikköön tai mitä nyt nämä kaupungin pusikot ovatkaan. Puun oksassa roikkui kakkapussi! Strange fruit alkoi soida päässäni, siitä tuli sitten korvamato koko loppupäiväksi.

Yhdellä lenkillä löytyi siis kaksi uutta alaluokkaa. Silmilläni olen aikaisemmin todistanut kolmannen ihmistyypin, joka kiikuttaa pussin roskikseen, niitäkin (roskiksia) löytyy täältä. Epäilykseni heräsi kuitenkin, niin kuin perusteellisessa tiedetutkimuksessa on tärkeää. Saattaa olla, että kakankerääjissä on vielä yksilöitä, jotka ovat turhautuneita ja epätoivoisia huomatessaan lähimmän roskiksen sijaitsevan seuraavan mutkan takana. Nämä saattavat (huom. saattavat, sillä en ole vielä todistanut tätä oletustani oikeaksi) piilottaa pussinsa lumen alle, kätkeä sen kannon koloon tai mitä nyt aina kekseliäs ihmismieli tuleekaan keksineeksi. Nämä jemmaajat saattavat siis olla neljäs alaryhmä.

Tutkimukseni jatkuvat edelleen. Olen oikeastaan aika innostunut tästä tieteenalasta. Samalla saan liikuntaa, rapsakkaa pakkasilmaa keuhkoihin ja mieli ilostuu.
En minä todellakaan koskaan kuvitellut eloni muuttuvan tällaiseksi, mutta niin se elämä vaan heittelee. Mitä vähemmän liikun gallerioissa, näyttelyissä ja muissa vastaavissa, sitä enemmän opin ihmisistä.

 

 

 

 

Sähkötupakan paikka

 

Minähän en ole sanan varsinaisessa merkityksessä mikään kerrostalokyttääjä niin kuin naapuritalon akka, joka sormet veressä nyppii kuihtuneita kanervia parvekkeellaan. Lähinnä kutsuisin itseäni ympäristön tarkkailijaksi, ilmiöiden erittelijäksi, vuodenaikojen vaihtumista seuraavaksi analyyttiseksi havainnoijaksi.

Nyt kun tuo ihmisen ulkoiluttaja on ilmestynyt huusholliini, olen observoinut erilaisia ulkoilutettavia ihmisiä ja päätynyt tässä näkö- ja hajuhavaintoihin perustuvassa tutkimuksessani siihen, että koirat ulkoiluttavat kahdenlaista ihmistyyppiä.

Pienet koirat, nämä Fifit, Lulut, Cocot ja Bellat, vetävät hihnan toisessa päässä ihmistä, joka pysähtyy kiltisti, kun koira kyykistyy tarpeilleen. Tämä ihminen kaivaa taskustaan Hauska-kakkapussin jo valmiiksi ennen kuin pikku-Pontus on pudottanut jäniksen papanan kokoiset ruskeat kuulansa jalkakäytävälle. Pallerot katoavat kakkapussiin, Pontus saa taputuksen ja kiitokseksi namun.

Sitten on tämä ihminen, jota kaapin kokoinen Rocky, Salama ja Kyllikki kiskoo perässään. Tämä ihminen kääntää selkänsä ulkoiluttajalleen, kun tämä losauttaa saavillisen paskaa kävelytielle. Ihminen varoo katsomasta taakseen, mennyt on mennyttä, mitä sitä turhaan kaapimaan vanhaa kuonaa. Katse eteenpäin.

Tällaisia juttuja minä noteeraan ketjutupakoidessani parvekkeella. Yritän olla köhimättä ja räkimättä limoja ulos, jotta tutkimusolosuhteet eivät häiriintyisi. Pitäisi varmaan hankkia sähkötupakkaa, jotta terveys ei kokonaan hupenisi tieteen vuoksi. Toisaalta, tutkimustulokseni piristävät päiviäni sen verran paljon, että en anna pienen tulehtumisen vaaran haitata.

Koiria on tuhansia erilaisia, ihmisiä siis ainoastaan kahdenlaisia. Eli se siitä special snowflake-syndroomasta meidän ihmisten kohdalla. Onneksi olemme sentään koirillemme ainutlaatuisia. Eiväthän he muuten jaksaisi ulkoiluttaa meitä.

Kirjaimet elämässäni: N

 

näkökyky, nukkuminen, nyt, nöyrtyminen, narri

 

Tiedättehän tämän tyypin: minä-ite, pärjään-enkä-apua-pyydä. No, viime syksynä jouduin nöyrtymään ja pyytämään apua. Paluumatkalla Unkarista iski vatsatauti, nihkeä ja näivettävä pöpö. joka puolentoista viikon jylläämisen jälkeen sai minut tarttumaan luuriin ja kysymään autollisilta ystäviltä, voisivatko he heittää minut päivystykseen. Ensimmäinen oli jo ehtinyt naukkailla, toisen muistin olevankin Nizzassa. Niinpä soitin itselleni ambulanssin. Muille olen kyllä hälyttänyt ambulanssin, mutta että tein sen itseni vuoksi! Niin sitä pitää!

Oli Halloween(!!??)-viikonloppu, ambulansseilla oli kiirettä, mutta kahden tunnin kuluttua voitaisiin hakea. Nuokuin sohvalla, pää nippa-nappa polvien yläpuolella. Koetin vetää jotain vaatetta ylleni.

Kahden tunnin kuluttua soittivat hätäkeskuksesta ja sanoivat, että nou kän duu, ambulanssia ei saada hakemaan minua. Voisinko soittaa jollekin ystävälle? Soitettu. Entä taksi? Pääsen just ja just avaamaan oman oven, en ulos asti.

Skippaan selostuksen yön kulusta. Sunnuntaiaamuna sain kyydin päivystykseen ekalta kuskiltani. Hän talutti minut autoon, autosta pyörätuoliin. Jäin odottamaan numerolappu näpeissäni. Vuoroni tuli, mutta enhän minä jaksanut kelata pyörätuolia. Hyvä, että näin seinällä hohtavan neonnumeroni, pääni ei vaan pysynyt pystyssä. Jossain vaiheessa lasikopin vastaanottovirkailija huomasi ongelmani, kärräsi minut ilmoittautumiseen, jossa onneksi tajusivat, että voin mennä suoraan lääkärille, turha sairaanhoitajan ensin arvioida lääkäritarpeeni.

Pyörätuolini työnnettiin kauimmaiseen nurkkahuoneeseen mahdollisen tartuntavaaran takia. Jalkani lipesivät jalkatuelta, tömähtivät lattiaan. Kuulin nimeäni huudettavan. Auoin suutani, mutta en jaksanut muodostaa ääntä. Uusi kuulutus. Tunsin itseni Ninniksi näkymättömässä lapsessa, sain piipitettyä täällä. Lääkäri tuli luokseni, sanoi sisään. En jaksa kelata tuolia. Hoitaja tulee hakemaan, lääkäri totesi ja lähti.

Nosta paitaa. Tuskin jaksoin katsoa lääkäriä, totesin en vaan pysty. Nosta vähän. En jaksa, toistin, mutta kilttinä ihmisenä revin paidan helmaa niin ylös kuin kykenin. Myöhemmin minua harmitti, että ehdin laittaa oksennuspussukan suuni eteen lääkärin tökätessä minua mahaan.

Tutkimus ohi, käytävälle muiden tautisten joukkoon. Napa paljaana, osittain tissitkin.

Tiputukseen vievä hoitaja oli sitä mieltä, että vastaanottavan hoitajan piti laittaa minulle tippa. Vastaanottava hoitaja oli täysin eri mieltä. Siinä ne nahistelivat pääni yläpuolella, enkä tiedä, kumpi sen tipan laittoi. Jotenkin meni taju tai en vaan jaksanut enää välittää.

Kuulema tekee hyvää nöyrtyä, olla nöyrä. Ei todellakaan tee hyvää. Se on yhtä helvettiä, se on nöyryyttävää. Jatkan muiden auttamista, mutta itseäni en auta enää koskaan, enkä todellakaan pyydä itselleni apua. On niin ikävä aiheuttaa vaivaa.

(todennäköisesti olen valmis pyörtämään päätökseni taas jossain vaiheessa, mutta nyt leikin, että pärjään ihan ite ilman apua)

Ennen kierrätin hyvää

 

Koti alkaa käydä ahtaaksi. Yhdistetty keittiö+olohuone (kiinteistövälityksen termein tupakeittiö) täyttyy lajittelu- ja kierrätysastioista. Olen vannoutunut kierrättäjä, kierrätin hyvää jo ennen vihreän puolueen perustamista ja Koijärveä, oi kultaista nuoruutta, mutta kohta hukun näihin eri lajitteluastioihin.

Uutuutena taloyhtiömme on mukana kokeilussa, jossa täytämme jälleen jonkun pönikän muovipakkauksilla. Ennenkin taloyhtiössä on kerätty energiajätettä eli muovit, joissa on kierrätysmerkki ja numero 1,2,4,5,6 tai 7 ja/tai kirjainyhdistelmä PET, PE-HD, PE-LD, PE, PP, PS, PA. Aikanaan piti hankkia suurennuslasi, kun metsästin näölläni noita hieroglyfejä purkkien kyljistä. Mätin nuo oikealla koodilla varustetut esineet kolme senttiä leveään roskisastiaan, joka löytyy tiskikaapin alta.

Muoviastiat, esimerkiksi mehukanisterit (huom! ei mukaan alumiinia) toivotaan sullottavaksi keräyslaatikkoon litistettyinä. Olenkin tässä alkanut haalia lisää elopainoa, jotta muutamalla hypyllä saan mehukatti-kanisterin litteäksi. Ei kuulkaa ole helppoa. Sen sijaan on hyvin helppoa liukastua kanisterin pinnalla ja syöksyä pää edellä roskakatoksen betonilattialle. Vielä en ole tuota kokeillut, mutta tiedän, että se tulee tapahtumaan ihan harjoittelemattakin.

Pikkuruisella tiskipöydällä on iso pussi kartongeille. Sekajätteelle on tietenkin oma roskis, biojätteelle samoin, ne tiskipöydän alla. Jätepaperit ovat olohuoneen pöydän alla. Palautuspullot heitän siivouskaappiin imurin päälle. Erilaiset lasipurkit somistavat nätisti työtasoja. Kohta niiden seuraksi tulevat huuhdellut ja lytistetyt jogurttipurkit, voirasiat sekä leikkele-, juusto- ja valmisruokapakkaukset, muovikassit, -pussit ja -kääreet, muovipullot, -kanisterit ja -purkit, korkit ja kannet erikseen, solumuovipakkaukset (styrox).

Tarkoitushan on poistaa näitä em. jätteitä sekajätteistä, ymmärrän, mutta tuntuu kyllä, että hatara pääni sekoaa entisestään. Onneksi HSY:n sivuilla on hauska jäteopas, jonne voi syöttää jätteen nimen ja opas kertoo, mihin laatikkoon kuonasi viet. Ihan mukavaa ajankulua tuo vimpain. Kyselin siltä, mihin se suosittelee susupetalin kierrättämistä ja koko ohjelma tilttasi, nikotteli ja latasi niin kauan, että ehdin käydä parvekkeella tupakalla (mihin natsat?). Vihdoin appsi tokeni ja kertoi, että susun voi työntää sinne, minne päivä ei paista.
Ei kierrätyskelpoista tavaraa siis enää. Sitä vähän arvelinkin.