Totu sitten koiriin, kun niitä ei ole

Olen edelleen jatkanut tutkimuksiani koiran ulkoiluttaessa minua, vaikka en tänne olekaan päivittänyt julkista tutkimuspäiväkirjaani. Olen toki tehnyt mentaalisia huomioita ja analyyseja ja onneksi tämä dementoitunut mieleni säästää minua liialta mielen kuormittumiselta ja pyyhkii muistia kiitettävästi.

Alan ymmärtää tieteen tekijöitä yhä paremmin kilometri kilometrin jälkeen, sillä olen huomannut tutkimusaineiston laajenevan kuin koiran paskan räntäsateella. Ei ihme, että tutkijat keskittyvät mikroskooppisen pieneen osa-alueeseen. Mikäli näin ei toimita, joudutaan helposti sivupoluille ja tutkimusmateriaalia kertyy liikaa.

Olen viime aikoina havainnoinut kohtaamiamme koirattomia ihmisiä. Keskityn tässä julkaisussa heihin, jotka pelkäävät koiria. Yleensä he siirtyvät kävelytien toiselle puolelle, saattavat pistäytyä hangessa, kun ohitamme heidät. Heihin ei saa katsekontaktia.

Samaistun heihin voimakkaasi, sillä olen myös pelännyt koiria. Tämä johtuu siitä, että kenelläkään ei ollut koiraa, saatikka muita kotieläimiä, ollessani lapsi. Asuimme kaupungissa, kerrostalossa ihan keskustan tuntumassa. Talon asunnot olivat pieniä yksiöitä ja kaksioita, joissa asui 3-6 henkisiä perheitä. Luulen, ettei yhdellekään perheelle tullut mieleen hankkia koiraa, sillä siihen aikaan koiria oli lähinnä maaseudulla. Emme tunteneet käsitettä seurakoira. Koira kaupungissa oli jotain, mikä ei tullut edes mieleen.

Turha luulla, että mummolassa olisi ollut koiria. Isovanhemmat asuivat samassa talossa, pari kerrosta ylempänä. Mummu asui myös kaupungin keskustan toisella laidalla. Meillä ei ollut sukulaisia maaseudulla, ei mökkisukulaisia. Yhdelläkään luokkakaverilla ei ollut koiraa.

Vaikka en siis juurikaan törmännyt koiriin, pelkäsin niitä, elleivät ne olleet Lassieita. En päässyt tutustumaan ja tottumaan koiriin. Vasta lukioaikana eräs luokkakaverini asui omakotitalossa ja siellä oli elävä koira. Kyräilin koiraa muutaman vierailun ajan, mutta sitten rauhoituin ja tajusin, ettei hän halunnut raadella, syödä tai tappaa minua. Uskaltauduin jopa silittämään häntä, mutta hyvin varovasti. Sormeni säilyivät ehjinä.

Nykyään koiria on Suomessa rekisteröitynä yli 800 000 ja määrä kasvaa vauhdilla. Koiria on joka puolella, mutta silti ymmärrän heitä, jotka eivät niin innostu koirista. Onneksi kaikkien ei tarvitse olla samanlaisia.

***

Mikäli tämä tutkimusaiheeni ei sattuisi kiinnostamaan kaikkia, niin olen tehnyt noille ilmaisille Issuu-julkaisulleni oman sivun. Siellä olevissa teksteissä ei ole koiria.

 

 

 

 

Mainokset

Havainnoinnin hurmaa

Tarkempi tutkimus tuottaa tarkempia tuloksia. Tämähän ei ole mitenkään yllättävää. Täytyy vain muistaa tämä tosiasia ja pitää mieli joustavana ja avoimena.
Ja silmät auki.

Aikaisemminhan jaottelin ihmisten ulkoiluttajat kahteen kategoriaan. Nyt olen huomannut, että tämä lajittelu ei ole todellakaan mitenkään riittävä. On nimittäin ilmennyt, että Hauska-kakkapussia käyttävät ulkoilutettavat voidaan jakaa neljään alakategoriaan. Ainakin neljään, sillä voi olla, että eksaktimpi tarkkailu tuo vielä uusia huomioita.

Mutta nyt näihin neljään alalajiin. Eilen, kun narttu vei minut lenkille, huomasimme jo kaukaa koiran hihnan päässä ihmisen, joka kumartui kiltisti noukkimaan jätökset pussiin. Kävelimme toisiamme vastaan, ohitus sujui mallikkaasti. Vilkaisin tien piennarta. Siinä oli kauniisti rusetille solmittu muovipussi. Käännyin katsomaan taakseni. Totta, ihminen ei heiluttanut käsissään mitään, hihnassa ei roikkunut mitään. Ihminen oli todellakin kerännyt kakat pussiin ja jättänyt sitten pussin mukavasti maatumaan lumikasaan.

Huomion järkyttämänä seurasin ulkoiluttajaani. Tulimme pieneen metsikköön tai mitä nyt nämä kaupungin pusikot ovatkaan. Puun oksassa roikkui kakkapussi! Strange fruit alkoi soida päässäni, siitä tuli sitten korvamato koko loppupäiväksi.

Yhdellä lenkillä löytyi siis kaksi uutta alaluokkaa. Silmilläni olen aikaisemmin todistanut kolmannen ihmistyypin, joka kiikuttaa pussin roskikseen, niitäkin (roskiksia) löytyy täältä. Epäilykseni heräsi kuitenkin, niin kuin perusteellisessa tiedetutkimuksessa on tärkeää. Saattaa olla, että kakankerääjissä on vielä yksilöitä, jotka ovat turhautuneita ja epätoivoisia huomatessaan lähimmän roskiksen sijaitsevan seuraavan mutkan takana. Nämä saattavat (huom. saattavat, sillä en ole vielä todistanut tätä oletustani oikeaksi) piilottaa pussinsa lumen alle, kätkeä sen kannon koloon tai mitä nyt aina kekseliäs ihmismieli tuleekaan keksineeksi. Nämä jemmaajat saattavat siis olla neljäs alaryhmä.

Tutkimukseni jatkuvat edelleen. Olen oikeastaan aika innostunut tästä tieteenalasta. Samalla saan liikuntaa, rapsakkaa pakkasilmaa keuhkoihin ja mieli ilostuu.
En minä todellakaan koskaan kuvitellut eloni muuttuvan tällaiseksi, mutta niin se elämä vaan heittelee. Mitä vähemmän liikun gallerioissa, näyttelyissä ja muissa vastaavissa, sitä enemmän opin ihmisistä.

 

 

 

 

Sähkötupakan paikka

 

Minähän en ole sanan varsinaisessa merkityksessä mikään kerrostalokyttääjä niin kuin naapuritalon akka, joka sormet veressä nyppii kuihtuneita kanervia parvekkeellaan. Lähinnä kutsuisin itseäni ympäristön tarkkailijaksi, ilmiöiden erittelijäksi, vuodenaikojen vaihtumista seuraavaksi analyyttiseksi havainnoijaksi.

Nyt kun tuo ihmisen ulkoiluttaja on ilmestynyt huusholliini, olen observoinut erilaisia ulkoilutettavia ihmisiä ja päätynyt tässä näkö- ja hajuhavaintoihin perustuvassa tutkimuksessani siihen, että koirat ulkoiluttavat kahdenlaista ihmistyyppiä.

Pienet koirat, nämä Fifit, Lulut, Cocot ja Bellat, vetävät hihnan toisessa päässä ihmistä, joka pysähtyy kiltisti, kun koira kyykistyy tarpeilleen. Tämä ihminen kaivaa taskustaan Hauska-kakkapussin jo valmiiksi ennen kuin pikku-Pontus on pudottanut jäniksen papanan kokoiset ruskeat kuulansa jalkakäytävälle. Pallerot katoavat kakkapussiin, Pontus saa taputuksen ja kiitokseksi namun.

Sitten on tämä ihminen, jota kaapin kokoinen Rocky, Salama ja Kyllikki kiskoo perässään. Tämä ihminen kääntää selkänsä ulkoiluttajalleen, kun tämä losauttaa saavillisen paskaa kävelytielle. Ihminen varoo katsomasta taakseen, mennyt on mennyttä, mitä sitä turhaan kaapimaan vanhaa kuonaa. Katse eteenpäin.

Tällaisia juttuja minä noteeraan ketjutupakoidessani parvekkeella. Yritän olla köhimättä ja räkimättä limoja ulos, jotta tutkimusolosuhteet eivät häiriintyisi. Pitäisi varmaan hankkia sähkötupakkaa, jotta terveys ei kokonaan hupenisi tieteen vuoksi. Toisaalta, tutkimustulokseni piristävät päiviäni sen verran paljon, että en anna pienen tulehtumisen vaaran haitata.

Koiria on tuhansia erilaisia, ihmisiä siis ainoastaan kahdenlaisia. Eli se siitä special snowflake-syndroomasta meidän ihmisten kohdalla. Onneksi olemme sentään koirillemme ainutlaatuisia. Eiväthän he muuten jaksaisi ulkoiluttaa meitä.

Kirjaimet elämässäni: N

 

näkökyky, nukkuminen, nyt, nöyrtyminen, narri

 

Tiedättehän tämän tyypin: minä-ite, pärjään-enkä-apua-pyydä. No, viime syksynä jouduin nöyrtymään ja pyytämään apua. Paluumatkalla Unkarista iski vatsatauti, nihkeä ja näivettävä pöpö. joka puolentoista viikon jylläämisen jälkeen sai minut tarttumaan luuriin ja kysymään autollisilta ystäviltä, voisivatko he heittää minut päivystykseen. Ensimmäinen oli jo ehtinyt naukkailla, toisen muistin olevankin Nizzassa. Niinpä soitin itselleni ambulanssin. Muille olen kyllä hälyttänyt ambulanssin, mutta että tein sen itseni vuoksi! Niin sitä pitää!

Oli Halloween(!!??)-viikonloppu, ambulansseilla oli kiirettä, mutta kahden tunnin kuluttua voitaisiin hakea. Nuokuin sohvalla, pää nippa-nappa polvien yläpuolella. Koetin vetää jotain vaatetta ylleni.

Kahden tunnin kuluttua soittivat hätäkeskuksesta ja sanoivat, että nou kän duu, ambulanssia ei saada hakemaan minua. Voisinko soittaa jollekin ystävälle? Soitettu. Entä taksi? Pääsen just ja just avaamaan oman oven, en ulos asti.

Skippaan selostuksen yön kulusta. Sunnuntaiaamuna sain kyydin päivystykseen ekalta kuskiltani. Hän talutti minut autoon, autosta pyörätuoliin. Jäin odottamaan numerolappu näpeissäni. Vuoroni tuli, mutta enhän minä jaksanut kelata pyörätuolia. Hyvä, että näin seinällä hohtavan neonnumeroni, pääni ei vaan pysynyt pystyssä. Jossain vaiheessa lasikopin vastaanottovirkailija huomasi ongelmani, kärräsi minut ilmoittautumiseen, jossa onneksi tajusivat, että voin mennä suoraan lääkärille, turha sairaanhoitajan ensin arvioida lääkäritarpeeni.

Pyörätuolini työnnettiin kauimmaiseen nurkkahuoneeseen mahdollisen tartuntavaaran takia. Jalkani lipesivät jalkatuelta, tömähtivät lattiaan. Kuulin nimeäni huudettavan. Auoin suutani, mutta en jaksanut muodostaa ääntä. Uusi kuulutus. Tunsin itseni Ninniksi näkymättömässä lapsessa, sain piipitettyä täällä. Lääkäri tuli luokseni, sanoi sisään. En jaksa kelata tuolia. Hoitaja tulee hakemaan, lääkäri totesi ja lähti.

Nosta paitaa. Tuskin jaksoin katsoa lääkäriä, totesin en vaan pysty. Nosta vähän. En jaksa, toistin, mutta kilttinä ihmisenä revin paidan helmaa niin ylös kuin kykenin. Myöhemmin minua harmitti, että ehdin laittaa oksennuspussukan suuni eteen lääkärin tökätessä minua mahaan.

Tutkimus ohi, käytävälle muiden tautisten joukkoon. Napa paljaana, osittain tissitkin.

Tiputukseen vievä hoitaja oli sitä mieltä, että vastaanottavan hoitajan piti laittaa minulle tippa. Vastaanottava hoitaja oli täysin eri mieltä. Siinä ne nahistelivat pääni yläpuolella, enkä tiedä, kumpi sen tipan laittoi. Jotenkin meni taju tai en vaan jaksanut enää välittää.

Kuulema tekee hyvää nöyrtyä, olla nöyrä. Ei todellakaan tee hyvää. Se on yhtä helvettiä, se on nöyryyttävää. Jatkan muiden auttamista, mutta itseäni en auta enää koskaan, enkä todellakaan pyydä itselleni apua. On niin ikävä aiheuttaa vaivaa.

(todennäköisesti olen valmis pyörtämään päätökseni taas jossain vaiheessa, mutta nyt leikin, että pärjään ihan ite ilman apua)

Ennen kierrätin hyvää

 

Koti alkaa käydä ahtaaksi. Yhdistetty keittiö+olohuone (kiinteistövälityksen termein tupakeittiö) täyttyy lajittelu- ja kierrätysastioista. Olen vannoutunut kierrättäjä, kierrätin hyvää jo ennen vihreän puolueen perustamista ja Koijärveä, oi kultaista nuoruutta, mutta kohta hukun näihin eri lajitteluastioihin.

Uutuutena taloyhtiömme on mukana kokeilussa, jossa täytämme jälleen jonkun pönikän muovipakkauksilla. Ennenkin taloyhtiössä on kerätty energiajätettä eli muovit, joissa on kierrätysmerkki ja numero 1,2,4,5,6 tai 7 ja/tai kirjainyhdistelmä PET, PE-HD, PE-LD, PE, PP, PS, PA. Aikanaan piti hankkia suurennuslasi, kun metsästin näölläni noita hieroglyfejä purkkien kyljistä. Mätin nuo oikealla koodilla varustetut esineet kolme senttiä leveään roskisastiaan, joka löytyy tiskikaapin alta.

Muoviastiat, esimerkiksi mehukanisterit (huom! ei mukaan alumiinia) toivotaan sullottavaksi keräyslaatikkoon litistettyinä. Olenkin tässä alkanut haalia lisää elopainoa, jotta muutamalla hypyllä saan mehukatti-kanisterin litteäksi. Ei kuulkaa ole helppoa. Sen sijaan on hyvin helppoa liukastua kanisterin pinnalla ja syöksyä pää edellä roskakatoksen betonilattialle. Vielä en ole tuota kokeillut, mutta tiedän, että se tulee tapahtumaan ihan harjoittelemattakin.

Pikkuruisella tiskipöydällä on iso pussi kartongeille. Sekajätteelle on tietenkin oma roskis, biojätteelle samoin, ne tiskipöydän alla. Jätepaperit ovat olohuoneen pöydän alla. Palautuspullot heitän siivouskaappiin imurin päälle. Erilaiset lasipurkit somistavat nätisti työtasoja. Kohta niiden seuraksi tulevat huuhdellut ja lytistetyt jogurttipurkit, voirasiat sekä leikkele-, juusto- ja valmisruokapakkaukset, muovikassit, -pussit ja -kääreet, muovipullot, -kanisterit ja -purkit, korkit ja kannet erikseen, solumuovipakkaukset (styrox).

Tarkoitushan on poistaa näitä em. jätteitä sekajätteistä, ymmärrän, mutta tuntuu kyllä, että hatara pääni sekoaa entisestään. Onneksi HSY:n sivuilla on hauska jäteopas, jonne voi syöttää jätteen nimen ja opas kertoo, mihin laatikkoon kuonasi viet. Ihan mukavaa ajankulua tuo vimpain. Kyselin siltä, mihin se suosittelee susupetalin kierrättämistä ja koko ohjelma tilttasi, nikotteli ja latasi niin kauan, että ehdin käydä parvekkeella tupakalla (mihin natsat?). Vihdoin appsi tokeni ja kertoi, että susun voi työntää sinne, minne päivä ei paista.
Ei kierrätyskelpoista tavaraa siis enää. Sitä vähän arvelinkin.

 

 

Kevään merkki

 

Kevät ja kevään merkit. Täällä meillä päin ei niin nuuhkita noita koirien paskoja, joten eivät ärsytä. Parempi kulkea pää pystyssä kuin rypeä jätöksissä. Sen sijaan varma ja odotettu kevään merkki on naapuritalon ylimmän kerroksen parvekkeen oven avautuminen ja sen myötä esiin tuleva silmänilo.

Kun olen ansaitulla aamutupakalla (koko yö polttamatta!), kuikuilen toiverikkaana naapuritaloa. Ja kyllä vain! Ovi avautuu ja nuori mies tulee ripustamaan pyyhkeensä parvekkeelle kuivumaan. Todennäköisesti hän käy talvisinkin salilla tai tekee kotona wöökauttiaan, mutta pyyhe kuivuu kylppärissä.

Naapuritalo on pahasti hieman kuolleessa kulmassa, joten joudun roikkumaan ihan pikkiriikkisen kaiteen yli. Samalla teen kevätsiivousta, hinkkaan parvekkeen kaidetta ja minulla onkin meidän talomme kiiltävin kaide! Tosin vain yhdestä kohtaa, mutta kuitenkin.

Joskus miehen lapset pomppivat isänsä kanssa parvekkeella, ärsyttävää, sillä kersat peittävät juuri upean sikspäkin silmiltäni. En ymmärrä, miksi miehen vaimo ei voi viedä noita mukuloita tarhaan ja kouluun ja antaa miehensä olla rauhassa parvekkeella.

Miten minä rakastankaan kevättä!

 

Kaiku

 

Heti herättyäni tiesin, että on Kaiku-päivän aika. Päivän vietto vaatii tiettyä mielentilaa ja sopivaa mielenlaatua. Olin juuri oikeassa vireessä ajaessani metrolla Itäkeskukseen. Periaatteessa mikä tahansa paikka sopii Kaiku-päivän viettämiseen, mutta ostoskeskuksissa on se hyvä puoli, että pääsee liukkaasti siirtymään kaupasta toiseen, jos tulee kiire.

Join aamukahvit kahvilan peränurkassa, nauratti. Päivästä tulisi hyvä, kuulin sen jo näin aamuvarhain. Kulautin loput kahvista ja siirryin pyöreän pöydän viereen. Sen ääressä istui äiti, jonka MacBook Pro oli pöydällä, tarpeeksi kaukana syöttötuolissa istuvasta yksivuotiaasta.

– ISTU!

Karjaisuni sai äidin hätkähtämään.

– SINÄ OLET IHAN MAHDOTON! ÄLÄ HÄIRITSE MINUA, ISTU ALAS!
– Mitä vittua?

Äiti oli hämmentyneen näköinen, mutta hän alkoi näyttää myös vihaiselta kysyessään kysymyksensä.

– No sitä vittua, että toimin vain kaikunasi. Hyvää päivänjatkoa.

Hooätämmässä oli ahdasta. Pujottelin kuitenkin sujuvasti, kuuntelin kaiun aiheita ympärilläni. Niitä oli monia, mutta mikään ei oikein innostanut minua, kunnes kaupasta pois lähtiessäni inspis iski.  Perhe seisoi kuin tarjottimella, joten en voinut vastustaa kiusausta.

– Idiootti, tervehdin perheen isää. – Lopeta nyt se huutaminen tai minä lähden.

Käännyin äitiä kohti, hymyilin.

– Mä en kestä sua, miks sun täytyy aina olla tollanen? Sä oot tuhma, eikä me syödä hampurilaisia. Sä pilaat aina kaiken.

Itkevä lapsi oli vaiennut. En odottanut vanhempien kiittävän minua, eivät ne koskaan tee niin. Ihmeen oudon näköisiksi vaan menevät, kun niille puhuu kuin lapsille.

Puolenpäivän aikaan Kaikuna oleminen riitti minulle. Olin lopen uupunut karjuttuani ja kirottuani parin tunnin ajan. Käsivarret olivat hellänä, joissakin vanhemmissa on niin paljon massaa, että on rankkaa ravistella heitä.

Kotiin, kurkun kurlausta puuduttavalla suuvedellä ja suihkuun, pitkään, puhdistavaan suihkuun.

Keltaista!

 

Rantiksen blogista luin, miten Stocka on ehdottanut urheiluseuroille osallistumista talkootöihin Stockan puolesta tulevien hullujen päivien ajaksi. Siihen en ota kantaa, olen eri tavalla urheiluhullu, tykkään vaan istua sohvalla ja katsoa, kun muut huhkivat. Sen sijaan tuli mieleen, että koska minulla on noita pään diagnooseja useampikin, niin olisikohan minulla saumaa päästä Stockmannille vaikka somisteeksi heidän hulluille päivilleen.

En niin kamalasti tykkää keltaisesta väristä, se saa ihoni näyttämään entistä kalmommalta, mutta jos ei muuta väriä ole tarjolla, olen valmis keltaiseenkin. Itse asiassa, jos esitän myymälässä kummitusta, niin tuollainen elävän kuolleen värinen iho olisi aika passeli.

Pidän kengistä, mutta koska kavioni on kokoa kanootti, joudun yleensä hankkimaan jotkut järkyn leveälestiset mummokengät, joiden värivalikoima on ankea, ankeampi ja ihan kauhea. Kenkien ihannoimisen takia haluaisin asettautua Stockan kenkäosastolle. En soisi katsettakaan Aran, Eccon ja Kuoman jalkineisiin, vaan hiplaisin Michael Korsin, Minna Parikan ja Pura Lòpezin korkeita korkoja, änkeäisin kengät jalkoihini ja liitelisin aavemaisesti kaupan käytävillä, kiljuisin PÖÖ ja nauraisin kohotessani jälleen katon rajaan.

Vaan en minä taida jaksaa ottaa yhteyttä tavaratalon johtajaan. Ulkonakin näyttää niin kylmältä, että parempi pysytellä sohvalla, muistaa ottaa lääkkeeni ja nukkua riittävästi, jotta pää ei räjähdä keltaisten ilmapallojen lailla. En minä sopisi sinne kauppaan, siellä on liian paljon liian outoja ihmisiä liikenteessä. Jokin niitä vaivaa. Itse en ole koskaan ymmärtänyt mielenterveyskuntoutuja-sanaa, jota otsaani yritetään liimata. Mihin minun pitäisi kuntoutua, minkälaiseksi? Sellaiseksiko, jonka hulluus on hetkellistä? Ehei, minulle ei riitä muutama päivä pari kertaa vuodessa, haluan olla oma itseni ympäri vuoden.

Mutta ilman keltaisia vaatteita. Kengissä keltainen kyllä käy.

 

testaamaan!

 

 

 

 

Onko ollut kuumetta?

Ihan turhaa mennä lääkärille, ei se usko, että minulla on se, mikä minulla on. Edellinen lääkäri edellisessä terveyskeskuksessa lopulta uskoi, kun oli törkännyt mittarin korvaani kolme kertaa. Kirjasi koneelle: alilämpöä, mittarissa vikaa (?), tulos 35,2. Verenpainemittari myös huoltoon.

Sain ohjeen mennä kotiin peiton alle, pitää itseni lämpimänä.

Edellisen elämän työpaikassa, toisessa kaupungissa, kun meni työterveyshuoltoon, vastaanottava terveydenhoitaja iski kaikille tulijoille mittarit kainaloon. Ihan sama, mitä vaivaa tulit valittamaan, kuume mitattiin. Siellä me istuimme piirissä, kaikki puristaen kramppiin asti kainaloitamme, toivoen, että lukemat nousisivat yli kolmenkymmenenseitsemän ja lääkärin ovi avautuisi ja pääsisi näyttämään kutiavaa ihottumaa.

Olen palellut viikon, ei yskää, ei nuhaa, vain tämä järjetön vilu ja päänsärky. Jos jaksaisin, varaisin ajan je menisin näyttämään korviani lääkärille, yleensä he kiinnostuvat. Eräs kysyi kerran, voiko pyytää kollegansa katsomaan korviani, mikä ettei, kumartuivat sitten, toinen toisen ja se toinen vasemman korvan kohdalle. Ohhoh, puhaltelivat korvaan ja hihittivät, kun henkäys osui toista nenään. Ei tällä tavalla enää korvia puhkota, kertoivat toisilleen, potilas on varmaan viettänyt paljon aikaa sairaalassa lapsena ja nyt hänellä on myös masennus, ei ihme, turvattomuutta, yksinäisyyttä ja kipuja vauvana, sieltä se juontaa, poissaoleva äiti, välttelevä isä, huomionhakua, tarvetta tulla hyväksytyksi sairaudella millä hyvänsä. Alipainetta korvissa ja masennus. Alilämpöä ja verenpainekin alhaalla. Elää, vaikka elintoimintojen puolesta voisi julistaa lähes kuolleeksi.

Ei, en minä jaksa mennä lääkärille. Hakattakoon se kompostiastiaan, kun aika minusta jättää ja kuolen näihin psykosomaattisiin sairauksiini.

Kotoutuksella kivaksi kylähulluksi

 

Terveiset täältä Vammaisista, Mielin kylästä. Meitä pyydettiin kirjoittamaan alkuraporttiin muutama sananen, joten teen tässä nyt sitten parhaani, onnistuu kyllä minulta aina.

Olemme osa Ympäristöministeriön projektia ”Nuku paremmin suomalainen v 2015 ja siitä eteenpäin”. Itse asiassa tähän projektiin ei kuulu tällä hetkellä muita kuin me mieliläiset, ensi vuonna projekti laajenee koskemaan muita vähemmistöryhmiä.

Aloite projektiin tuli aktiivisilta kansalaisilta, jotka keräsivät 150 000:n ihmisen allekirjoitukset terveellisemmän ja turvallisemman elinympäristön puolesta. Nämä kansalaiset vaativat perinteiden palauttamista kunniaan. Allekirjoittajat kokivat leppoisten kylähullujen katoamisen ahdistavana ja kiusallisena. Teesit ”hulluna on hyvä olla” ja ”hulluilla on halvat huvit” sai virtuaalikynät sauhuamaan.

Niinpä meidät siirrettiin tänne Vammaisiin, Mielin kylään, joka autioitui jo edellisen vuosituhannen puolella viimeisen isännän tapettua ensin karjansa, vaimonsa ja lopulta itsensä. Täällä olemme kaikki me, jotka aiheutamme mielipahaa perheillemme, suvuillemme, naapureillemme ja muille kansalaisille käyttäytymällä häiritsevästi. Meitä kotoutetaan täällä harmittomaan ja koomiseen kylähulluuteen, josta ei ole muille vaivaa.

Työsarkaa riittää. Projektityöntekijä tekee kaikkensa, jotta ne meistä, jotka ovat psykoosissa, pääsisivät pahasta ja näkisivät mukavia näkyjä ja olisivat hyvällä tuulella. Ne, jotka luulevat houreissaan olevansa taistelukentillä ja hämähäkkien syötävinä, on asutettu erilleen, jotta ikävä ilmapiiri ei turhaan leviäisi. Ahdistuksesta ja paniikkihäiröistä poteville on oma latonsa, jossa opetellaan, ettei henki mene, vaikka se ei kulje. Tämä lievä mielivamma pyritään verhoamaan yskähdyksillä kouraan. Tällä ryhmällä lienee paras mahdollisuus palata takaisin kaupunkeihin.

Paranoidit skitsofreenikot aiheuttavat niin paljon murhetta muille ihmisille, että pitäisi olla mahdollisuus eutanasiaan. Tämä oli yksi adressin ponsista. Skitsoille projektityöntekijä ei pysty mitään. Rentoutushetket, joissa kuunnellaan solisevaa vetä ja papukaijojen huutoa, muuttuvat yleensä sotatantereiksi, eikä ”hulluna on hyvä olla”-tavoite tule yhtään lähemmäksi.

Masentuneet eivät kuormita niin paljon turvallista ympäristöä, koska eivät tee mitään. Jos on sattunut syntymään sukuun, jossa tekeminen on elämän tarkoitus, tämä aiheuttaa tietenkin ongelmia. Masentuneet eivät ole hauskoja, eikä heitä ole mukava katsoa perhejuhlissa, jos sattuvat sellaisiin raahautumaan. Masennusryhmä on ainoa, joka saa katsoa täällä dokumentti- ja lyhytelokuvia maailmalla vallitsevista nälänhädistä, sodista ja kuolemansairauksista, jotta he tajuaisivat, että joillakin asiat ovat todella huonosti.

Joka ”diagnoosille”, F(uck diiz ppl), on omat latonsa, tupansa ja sikalansa, jotta emme imisi vaikutteita toisiltamme, mielivammaisuus on adressien allekirjoittaneiden mielestä turhan trendikäs syy olla tekemättä työtä.

Meillä bipolaareilla riittää vauhtia, kun on mania päällä, mutta ei tämä ole niin hauskaa kuitenkaan. Olen kirjoittanut näitä sanasia jo kaksi päivää, sillä on niin paljon muutakin tehtävää. Olen yrittänyt keksiä halpoja huveja meille hulluille, sillä kansalaisadressissa vaadittiin, että mielivammaisten hoitoon ei pidä enää syytää rahoja, koska ei meistä ole tuottavaan elämään kuitenkaan. Puuroa keitin ison padan, siitähän me täällä tykkäämme.

Odotan innolla seuraavaa vuotta ja projektin etenemistä. Pohjolan valkeiden öiden palauttamista on vaadittu suureen ääneen, tuohon Mustalampeen rakennetaan kuulema myöhemmin syksyllä vastaanottokeskus tai sitten olen kuullut jälleen harhoja. Liuskalan kylässä, ihanan vesistön, kauniiden metsäpolkujen, kivien ja kantojen kansallispuistossa, revitään jo pyörätuoliramppeja pois. Adressin allekirjoittaneiden mielestä ei elämän kuulu olla vain esteetöntä liukumista tasolta seuraavalle. Portaiden kapuaminen elämän tavoitteiden saavuttamiseksi kuuluu suomalaiseen sisuun, suomalaiseen vastuuseen, suomalaiseen sielunmaisemaan.

Että tällaista täältä Mielin kylästä tällä kertaa. Pitkäksihän tämä teksti taas venyi, kun ei malta lopettaa, lopettaa.