Hiljaisuus

Päivien samankaltaisuudessa on jotain tyynnyttävää. Korona-aika on riisunut elämästä kaiken ylimääräisen. Tai ehkä niin tapahtui jo ennen näitä rajoituksia. Jo pitkään on tuntunut tältä.
Rauhalliselta.

Arki toistuu samanlaisena päivästä toiseen. Ei suuria valintoja, ei ongelmanratkaisuja. Kuljen eteenpäin suvannossa, ei ole edes pieniä kiviä potkittavaksi tieltäni.

Toisinaan kaipaan niitä aikoja, jolloin hullu luovuus täytti päiväni. Kirjoitin, julkaisin, maalasin, pidin näyttelyitä. Yksikään päivä ei ollut toisen kaltainen. Jokainen päivä oli riemua, oli tuskaa, oli pakkoa. Jos pysähdyin hetkeksikään, ahdistus iski kyntensä minuun, lamaannutti, näivetti pois. Oli oltava liikkeessä, oli tehtävä enemmän kuin jaksoi. Sanat pursuivat korvista, jokainen maalaus vei voimia kuin maratonjuoksu.
Vuorokauden tunnit eivät riittäneet siihen kaikkeen, mitä halusin, mitä oli pakko tehdä.

Toisinaan kaipaan niitä aikoja, mutta suurimman osan ajasta olen kiitollinen, ettei niitä kausia ole enää aikoihin ollut. Ylhäällä ei pysy kauan, sieltä putoaa alas ja vuosien varrella väsyin noihin putoamisiin. Joka kerta romahdin syvemmälle ja nousu oli viimekertaista vaikeampaa.

Nyt on tyyntä. Elinpiiri on kutistunut, kaikki turha on kuplani ulkopuolella. Kuljen hitaasti, mutta aina eteenpäin. Vältän kiipeämästä korkeimmalle huipulle, vältän laskeutumista mustaan luolaan.
Nyt on hyvä.

 

Pellen muotokuva

 

 

Vuorossa neljäs ilmaisluettavaissuujulkaisu eli lyhytproosakokoelma Pellen muotokuva, julkaistu alun perin 2012 (BoD).
Teosta voi kutsua myös novellikokoelmaksi. Jonkun mielestä se voi sisältää proosan lisäksi myös proosarunoja. Ovat mitä ovat, pääasia, että tavoittavat lukijan.

Riitan luotsaamaa #runosunnuntai-haastetta varten nostan tuosta kokoelmasta tekstin, jonka itse miellän runoksi.

Neljänkymmenenseitsemän vuoden iässä nainen tajusi, että jos auto ajaisi hänen päälleen, jos hän iskeytyisi katuun ja löisi päänsä, murtaisi jalkansa ja ranteensa, hänen vaatteensa repeytyisivät, peittyisivät vereen, niin ei kukaan, eivät silminnäkijät, eivät ohikulkijat, eivät ensihoitajat, eivät sairaanhoitajat, eivätkä lääkärit voineet nähdä, olivatko hänen alusvaatteensa puhtaat ja ehjät. 

Asia ei olisi enää naisen hallinnassa, ei olisi kontrollia, ei tarvittu välttämätöntä, kilttiä ja tunnollista lapsuuden oppien noudattamista: alusvaatteet pitää vaihtaa joka päivä, sillä koskaan ei voi tietää, milloin joutuu onnettomuuteen ja tulee riisutuksi vieraiden toimesta. Puhtaat, ehjät alusvaatteet eivät nöyryytä niiden kantajaa. 

Oivallus ja mielikuva verisistä vaatteista vähensivät huomattavasti naisen pyykkimäärää ja aina toisinaan hän tunsi häpeämätöntä riemua, lähes rietasta iloa, kulkiessaan kaupungilla rispaantuneissa ja hiestyneissä rintaliiveissä, reikäisissä, tahraisissa alushousuissa.

***

Sus’-kirjoitushaasteessa pitäisi kirjoittaa jostain koomisesta tapahtumasta, joka liittyy harrastukseen. Olin jo jättää väliin, koska olen aina harrastanut aika vähän, olen aina enempi ollut tosi tosissani kaiken tekemiseni suhteen, mutta sitten tajusin, että ensi viikon kirjoitushaaste jää pois sen takia, etten ole maisemissa. Ja eihän se nyt käy olla kaksi viikkoa putkeen vastaamatta haasteeseen. Lopettaa tuo Sus’ vielä koko haasteen.
Sen verran lintsaan, että julkaisen uudelleen vuonna 2009 kirjoittamani jutun eli nolo-olo, kun kirjoitin ekan runoni. On se vaan aina yhtä hauska juttu.

Ensimmäinen kirjoittamani runo oli plagiaatti. Olin 8-vuotias ja koulussa piti kirjoittaa runo. Olin tuskissani. Enhän minä osannut kirjoittaa runoa! Ystäväni, kaksi vuotta vanhempi ja minua paljon taitavampi, tuli apuun. Hän toi kotoaan ikivanhan kirjan, jossa oli runo oravasta. Jäljensin runon kaunokirjoituksella vihkoon.
Runo näytti sievältä, eikä se ollut mielestäni ihan huonokaan.
Opettaja kysyi minulta, olenko todella kirjoittanut runon itse. Vastasin kyllä, sillä itsehän olin sen jäljentänyt vihkoon. Opettaja pudisti lempeästi päätään ja kertoi, että kyseisen runon on kyllä kirjoittanut Aleksis Kivi.
Minulla ei ollut aavistustakaan, kuka Kivi oli.
Tämä on kyllä kaunis runo, opettaja totesi, makeasti oravainen makaa sammalhuoneessansa.
Kertoessani nöyryytyksestä ystävälleni, hän ihmetteli suuresti, että opettaja tunsi sen runon, sillä se runokirja oli niin paljon vanhempi kuin opettaja.
Itse asiassa ihmettelimme sitä molemmat.
Siihen jäi väärentäjän urani. Päätin opetella itse kirjoittamaan runoja ja muuta.

 

*** 

Aikaisemmat ja tämä Issuu-julkaisu löytyvät myös omalta sivultaan.

 

 

 

 

 

 

Goottiemon kauhujen lipas

 

Kirjailijasopimukset BoDin kanssa lopetettu, kirjat jatkavat elämäänsä Issuussa. Tässä kolmas julkaisu.

 

Hän luuli paratiisin porttien rävähtävän auki saadessaan esikoiskirjalleen kustannussopimuksen Trooppinen Hilla-kustantamossa. Hän odotti kutsua aamuteeveeseen, näki itsensä Arto Nybergin sohvalla, mutta sen sijaan Jari Tervo sätti häntä, Stan Saanila tukehtui nauruunsa ja Baba Lybeck pakotti hänet neulomaan.

Miten tässä näin kävi? Luettuasi tämän pienoisromaanin esikoiskirjailijan tuskien taipaleesta editoinnin maailmassa, tiedät enemmän.

Hyvää suomalaisen kulttuurin päivää 😀

(PS kaikki tähän asti ilmestyneet Issuussa julkaistut kirjani löytyvät myös omalta sivultaan)

Totu sitten koiriin, kun niitä ei ole

Olen edelleen jatkanut tutkimuksiani koiran ulkoiluttaessa minua, vaikka en tänne olekaan päivittänyt julkista tutkimuspäiväkirjaani. Olen toki tehnyt mentaalisia huomioita ja analyyseja ja onneksi tämä dementoitunut mieleni säästää minua liialta mielen kuormittumiselta ja pyyhkii muistia kiitettävästi.

Alan ymmärtää tieteen tekijöitä yhä paremmin kilometri kilometrin jälkeen, sillä olen huomannut tutkimusaineiston laajenevan kuin koiran paskan räntäsateella. Ei ihme, että tutkijat keskittyvät mikroskooppisen pieneen osa-alueeseen. Mikäli näin ei toimita, joudutaan helposti sivupoluille ja tutkimusmateriaalia kertyy liikaa.

Olen viime aikoina havainnoinut kohtaamiamme koirattomia ihmisiä. Keskityn tässä julkaisussa heihin, jotka pelkäävät koiria. Yleensä he siirtyvät kävelytien toiselle puolelle, saattavat pistäytyä hangessa, kun ohitamme heidät. Heihin ei saa katsekontaktia.

Samaistun heihin voimakkaasi, sillä olen myös pelännyt koiria. Tämä johtuu siitä, että kenelläkään ei ollut koiraa, saatikka muita kotieläimiä, ollessani lapsi. Asuimme kaupungissa, kerrostalossa ihan keskustan tuntumassa. Talon asunnot olivat pieniä yksiöitä ja kaksioita, joissa asui 3-6 henkisiä perheitä. Luulen, ettei yhdellekään perheelle tullut mieleen hankkia koiraa, sillä siihen aikaan koiria oli lähinnä maaseudulla. Emme tunteneet käsitettä seurakoira. Koira kaupungissa oli jotain, mikä ei tullut edes mieleen.

Turha luulla, että mummolassa olisi ollut koiria. Isovanhemmat asuivat samassa talossa, pari kerrosta ylempänä. Mummu asui myös kaupungin keskustan toisella laidalla. Meillä ei ollut sukulaisia maaseudulla, ei mökkisukulaisia. Yhdelläkään luokkakaverilla ei ollut koiraa.

Vaikka en siis juurikaan törmännyt koiriin, pelkäsin niitä, elleivät ne olleet Lassieita. En päässyt tutustumaan ja tottumaan koiriin. Vasta lukioaikana eräs luokkakaverini asui omakotitalossa ja siellä oli elävä koira. Kyräilin koiraa muutaman vierailun ajan, mutta sitten rauhoituin ja tajusin, ettei hän halunnut raadella, syödä tai tappaa minua. Uskaltauduin jopa silittämään häntä, mutta hyvin varovasti. Sormeni säilyivät ehjinä.

Nykyään koiria on Suomessa rekisteröitynä yli 800 000 ja määrä kasvaa vauhdilla. Koiria on joka puolella, mutta silti ymmärrän heitä, jotka eivät niin innostu koirista. Onneksi kaikkien ei tarvitse olla samanlaisia.

***

Mikäli tämä tutkimusaiheeni ei sattuisi kiinnostamaan kaikkia, niin olen tehnyt noille ilmaisille Issuu-julkaisulleni oman sivun. Siellä olevissa teksteissä ei ole koiria.

 

 

 

 

Vuorossa aina yhtä hurmaava Keskiäkäinen

 

Vanhojen BoD-kirjojeni ilmaisjakelu Issuussa jatkuu. Nyt vuorossa Keskiäkäisiä hajatelmia. Alkuperäistä kirjaa on täydennetty lukuisilla Keskiäkäis-kortteilla. Vassokuu.

Tähän päädyin

 

Kymmenen vuoden ajan lukijat ovat ostaneet kirjojani, lainanneet niitä kirjastoista. Nyt, kun BoDilla julkaisemiani kirjoja ei enää ole ostettavissa, haluan kiittää uskollisia ystäviä ja lukijoita julkaisemalla kirjani Issuussa.
Ensimmäinen kirja ensimmäisenä eli Taikkarin mäellä.
Käytössäni on vain läppäri, joten olisi mukava kuulla tablettien ja älykkäiden puhelimien omistajilta lukunäkyvyydestä, toimiiko? Oikeasta alakulmasta klikkaamalla, pääset koko näytön tilaan.
Kiitos teille kaikille.

 

 

 

 

 

Bermuda

Melkein pari viikkoa pois netistä saa aikaan sen, että joutuu ponnistelemaan löytääkseen syyn, miksi palata linjoille. Sähköpostit olen tsekannut, uutisia lukenut, niitäkin säännöstellen.

Vuoden vaihde sitten pakotti menemään kotisivuille, laittamaan sinne seitsemään kirjaan maininnan EI ENÄÄ SAATAVILLA. Kymmenen vuotta BoDin kanssa on päättynyt. Ei tunnu haikealta.

Tänään en katso menneeseen, en yritä ennakoida tulevan suuntaviivoja. Sitku-ihmisyys vähenee minussa kaiken aikaa, mutku-minä haalenee. Viime vuosi meni omalla painollaan, luulen, että niin tekee tulevakin.

Kuljen junilla, bussilla, henkilöautossa, pysyn paikallani. Tepa seilaa Bermudan kolmiotaan: koti-sairaala-intervallihoito. Kaikki ihmisarvo on riisuttu, tahdoton paketti, joka ei löydä omaa paikkaansa. Tepan kädet ovat kylmät, jalat siniset ja turvonneet. Sairaalan peitto on ohut, mutta se ei haittaa. Lämmitän sormia, Tepa nukahtaa. Välillä hän havahtuu, avaa silmänsä, hymyilee ja puristaa kättäni, sanoo, että on lämmin ja turvallinen olo. Silitän teräksen harmaat, edelleen vahvat ja elinvoimaiset hiukset hänen otsaltaan. Tällä kertaa hän on rauhallinen, ei hoe ja itke, ettei jaksa elää, ei pyydä, että tekisin jotain, jotta ei tarvitsisi herätä seuraavaan aamuun.
Silti minua ahdistaa tämä avuttomuuteni. Kaikkivoipaisuus minussa kuolee jälleen palan verran ja tiedän, että sinä päivänä, jolloin kaikki palaset ovat musertuneet, makaan Tepan lailla kevyen peiton alla, puristan kättä, joka ojentautuu minua kohti.

Tämän enempää en ennakoi tulevaa, tämä riittää. Oman kuolevaisuuden toteaminen on elinehto elämiselle, syy jatkaa. Nousta aamuisin, peseytyä, vetää vaatteet ylleen ja kohdata uusi päivä sellaisena kuin se tulee. Jos on tullakseen.
Ei sen enempiä vaatimuksia. Tämä hetki.

 

 

 

 

 

 

Kun kirjani lakkaavat olemasta

Tämä joulukuu on viimeinen kuukausi, jolloin vielä voi ostaa BoDilla julkaisemia kirjojani. Vuoden vaihteessa nämä kirjat lakkaavat olemasta.

Samoin lakkaa tämä ikuisuuden jatkunut omien kirjojen markkinointi ja tyrkyttäminen.

Voin kertoa, että itsensä myyminen ei ole herkkua, vaikka teenkin sitä hyvin, hyvin matalalla profiililla. En kierrä kirjastoissa kertomassa kirjoistani, en pidä kivijalkakirjakaupoissa lukuiltoja, en ole näkyvillä fyysisesti niin kuin kirjailijoiden nykyään oletetaan olevan. Yhä enemmän kirjojen markkinointi on siirtynyt kirjailijoiden harteille. Monet kustantamot ”haluatko kirjailijaksi”-sivuillaan kertovat odottavansa kirjailijoiltaan aktiivisuutta markkinoinnin suhteen, some-näkyvyyttä, ulospäin suuntautunutta olemusta ja näkyvyyttä. Omassa kammiossaan nyhertävä kirjoittaja on sou laast siison.

Tällaisena introverttina erakkona nuo em. ehdot tuntuvat kohtuuttomilta, kuristavilta ja ahdistavilta. Onneksi en omakustantajana kuulu noiden vaatimusten piiriin.

Eli myyn hyvin vähän 😀

Vaan nyt tähän vihoviimeiseen BoDin kirjojeni myyntikampanjaan. Jos sinulla ei vielä ole joitain kirjojani, nyt on viimeisin hetki ostaa niitä. Kirjastojen rahat ovat näin loppuvuodesta aika vähissä, mutta ehkä silti kannattaa tehdä omalle kirjastolleen hankintaehdotus sikäli mikäli sieltä ei löydy näitä kirjoja.

Ja kirjathan ovat:

Taikkarin mäellä-runokokoelma: Katujen metusalemin nuoruus Turussa, ei katurunoutta vaan katujen runoutta.
Toinen painos: Novellikokoelma rakkaudesta, rakkauden kaipuusta, rakkauden puutteesta tällä planeetalla ja muualla, ihmisistä ja muista.
Valkoiset talot: Yhden päivän romaani ihmisistä, jotka elävät arkeaan valkoisissa taloissa.
Keskiäkäisiä hajatelmia: Kokoelma sarjakuvaa, proosaa ja aforismeja naisesta keskiäkäisyyden kynnyksellä.
Sairaalapäiväkirja: Merkintöjä ja maalauksia suljetulta osastolta.
Goottiemon kauhujen lipas: Mustalla huumorilla kyllästetty itseironinen romaani pöytälaatikkokirjoittajasta, joka vihdoin saa kustannussopimuksen. Varo, mitä unelmoit.
Pellen muotokuva: Vinksahtanut tarinakokoelma elämän eriskummallisuuksista. Harvoin mikään on sitä, miltä näyttää ja usein mikään ei näytä miltään.

Kaikkia näitä kirjoja on saatavilla verkkokirjakaupoista. Kirjojen nimeä klikkaamalla löytyy lisätietoa.

 

 

 

 

…vihdoin loppuu tämä sarja…10 vuotta 10 kirjaa

 

 

 

Keskiäkäisen serkku Hedda alkoi ilmestyä blogissani vuonna 2010. Toisin kuin Keskis, Heddan suhtautumista elämään ei väritä itseironia ja lempeä huumori. Heddaa ei huvita mikään, kaikkein vähiten elämä. Hedda vihaa kaikkia tasapuolisesti, mutta niitä harvoja, joita Hedda rakastaa, hän sietää.
Hedda kammoaa somea, hän ei oleta juttujensa kiinnostavan muita, sillä ne eivät kiinnosta häntäkään. Hän ei jaa uniaan, ei muistojaan, sillä mitkään sellaiset eivät voisi olla vähemmän mielenkiintoisia Heddankaan mielestä.
Nämä vapisevalla viivalla, eri paksuisilla tusseilla erilaisille papereille (huoh) piirretyt sarjakuvat julkaistiin Turbatorin toimesta vuonna 2015, nimekseen kirja sai Hedda ja Zen. Ajan hengen mukaan teos on myös värityskirja tai siis väri(s)tyskirja, kuten kustantaja Harrin kanssa se nimettiin.
Kirjaa on olemassa vielä jokunen kappale painoksesta, sitä voi tiedustella esimerkiksi minulta.

***

Vuoden 2016 alussa havahduin siihen, että seuraavana vuonna tulisi kuluneeksi kymmenen vuotta ensimmäisen kirjani Taikkarin mäellä julkaisusta. Mikä ihana tekosyy siis viettää kymmenvuotistaiteilijajuhlaa ja alkaa koostaa juhlakirjaa.
Alkuperäisessä kässärissä oli tekstiä tuhottoman paljon, aikaisemmin blogissa julkaistuja tekstejä, osa uusia. Esilukijani Polgara kävi tekstejä läpi ja saimme aikaiseksi jonkinlaisen rungon ja läpikatsauksen näihin kymmeneen vuoteen.
Ajattelin yrittää saada kirjaa julkaistuksi muuna kuin omakustanteena, lähetin käsikirjoituksen Reuna-kustantamoon. Tarja Tornaeus vastasi heti seuraavana päivänä:
”Olen nyt kesälomalla, mutta lyhyesti: Meillä on valitettavasti runokiintiö täynnä pariksi vuodeksi ja koko ohjelma sovittu pitkälle eteenpäin. Runosi ovat taitavia ja vahvoja; tosin vaikeita myytäviä. Toivotaan, että niille löytyy oikea julkaisukanava.”
Positiivinen ei-palaute, eikä mitään uutta. Tekstini ovat epägenreydessään vaikeita myytäviä, samaa mieltä. Mutta että joku vastaa kesälomallaan!
Vaan sitten avukseni tuli Sami Liuhto, joka loppuvuodesta 2016 pisti pystyyn Käsite-kustantamon julkaisten upean Heroiini-runokokoelmansa. Sami hoiti kustannustoimittajan virkaa, saimme kirjalle ulkopuolisen taittajan ja kansikuvataiteilijan. Kirja lähti painoon, tuli painosta ja se oli siinä.
Kirjabloggajat ovat arvostelleet kirjaa, suuri kiitos! Eri lehtiin on lähtenyt arvostelukappaleita, mutta lehtinäkyvyyskynnyksen ylittäminen tällaiselle anonyymille nevehööd noubadille näyttää olevan mahdotonta.

Huh, vihdoin sain tämän sarjan päätökseen, kymmenen kirjaa kymmenessä vuodessa. Kiitos kaikille lukijoille, tukijoille ja teille, jotka jaksatte kannustaa.
Vanhat poikaystävät-kirjaa on olemassa vielä jokunen kappale painoksesta, sitä voi tiedustella esimerkiksi minulta tai ostaa verkkokirjakaupoista, eikä mikään estä tekemästä hankintapyyntöä omalle kirjastolle.
Jaaha, mitäs sitten alkaisi tehdä. 

(Ainakin voisi pitää taukoa virtuaalista.)

…vielä…10 vuotta 10 kirjaa…

 

 

 

”Synnyin suupielet alaspäin. Äitiä itketti, kun ei saanut minua nauramaan. Isä keksi kääntää minut ylösalaisin, äidin kyyneleet kuivuivat.
Hassu vauva, he sanoivat, kun opettelin seisomaan päälläni.”

Kesällä 2012 kävin läpi blogissani julkaistuja tarinoita, valitsin niistä oudoimmat (huh, runsaudenpulaa) ja kirjoitin muutaman uuden outouden. Koostin tarinoista kokoelman Pellen muotokuva.
Pellen muotokuva on jostain syystä minulle rakas kirja, olen jopa tyytyväinen siihen näin jälkikäteen. Ehkä novellit kertovat omasta vinksahtaneisuudestani ja tavastani katsoa maailmaa, ihmisiä ja ilmiöitä suurennuslasin läpi. Kirja ilmestyi pari viikkoa ensimmäisen taidenäyttelyni sulkeutumisen jälkeen, joten syksy 2012 on näköjään ollut luovaa aikaa.
Tai hypomaniaa.

Oli miten oli, mutta ei ole enää kauan, sillä muiden BoDin kautta julkaisemieni kirjojen tavoin, tämäkin kirja lakkaa olemasta vuoden lopussa eli kirjailijasopimukseni päättyy. Vielä on kuitenkin aikaa hankkia näitä kirjojani joko verkkokirjakaupoista tai erittäin hyvin varustetuista kirjastoista.

 

***

Vuoden 2013 elokuussa valokuvaaja Lasse Ansaharju otti minuun yhteyttä ja tiedusteli, olisinko kiinnostunut tekstittämään hänen valokuviaan. Lasse oli mielessään suunnitellut valokuvakirja, johon tulisi mustavalkoista katukuvaa hänen matkoiltaan Kreikkaan, Itävaltaan, Italiaan, Espanjaan, Ranskaan, Saksaan, Sloveniaan, Tshekkeihin, Unkariin ja Kuubaan.
Lassen ajatus oli, että ”teksti voi olla täysin tuulesta temmattu, kunhan sen saa jotenkin sopimaan kuvaan. Tekstin olisi tarkoitus olla kahdella kielellä, suomeksi ja englanniksi”.
Totta kai vastasin myöntävästi. Tuuli tempaa mukavasti matkaan.

Lasse lähetti minulle valokuvia, syvennyin niihin, kuuntelin tarinaa, jonka kuva kertoi minulle. Jotkut kuvat puhuttelivat heti, toiset myöhemmin. Uppouduin Lassen sävykkäisiin mustavalkokuviin, ne seurasivat minua uniin, kuiskivat iltasatujaan. Jotkut valokuvat saivat tekstinsä ensin englanniksi, toiset suomeksi. Se oli hassua, oikeastaan. Tekstit eivät ole suoraa käännöstä. Kun kirjoitan eri kielillä, ilmaisut, sanavalinnat ja tekstin rytmitys elävät ihan omaa elämäänsä.

Kultainen talja-valokuvakirja ilmestyi loppuvuodesta 2014 BoDin kautta ja sitä on saatavilla eri verkkokirjakaupoista, samoin joistain kirjastoista.

 

***

Kiitokset onnitteluista, kun vietin blogin 12-vuotispäiviä! Arvonta on suoritettu ja arpaonni suosi Maaritia, onnittelut!