…vihdoin loppuu tämä sarja…10 vuotta 10 kirjaa

 

 

 

Keskiäkäisen serkku Hedda alkoi ilmestyä blogissani vuonna 2010. Toisin kuin Keskis, Heddan suhtautumista elämään ei väritä itseironia ja lempeä huumori. Heddaa ei huvita mikään, kaikkein vähiten elämä. Hedda vihaa kaikkia tasapuolisesti, mutta niitä harvoja, joita Hedda rakastaa, hän sietää.
Hedda kammoaa somea, hän ei oleta juttujensa kiinnostavan muita, sillä ne eivät kiinnosta häntäkään. Hän ei jaa uniaan, ei muistojaan, sillä mitkään sellaiset eivät voisi olla vähemmän mielenkiintoisia Heddankaan mielestä.
Nämä vapisevalla viivalla, eri paksuisilla tusseilla erilaisille papereille (huoh) piirretyt sarjakuvat julkaistiin Turbatorin toimesta vuonna 2015, nimekseen kirja sai Hedda ja Zen. Ajan hengen mukaan teos on myös värityskirja tai siis väri(s)tyskirja, kuten kustantaja Harrin kanssa se nimettiin.
Kirjaa on olemassa vielä jokunen kappale painoksesta, sitä voi tiedustella esimerkiksi minulta.

***

Vuoden 2016 alussa havahduin siihen, että seuraavana vuonna tulisi kuluneeksi kymmenen vuotta ensimmäisen kirjani Taikkarin mäellä julkaisusta. Mikä ihana tekosyy siis viettää kymmenvuotistaiteilijajuhlaa ja alkaa koostaa juhlakirjaa.
Alkuperäisessä kässärissä oli tekstiä tuhottoman paljon, aikaisemmin blogissa julkaistuja tekstejä, osa uusia. Esilukijani Polgara kävi tekstejä läpi ja saimme aikaiseksi jonkinlaisen rungon ja läpikatsauksen näihin kymmeneen vuoteen.
Ajattelin yrittää saada kirjaa julkaistuksi muuna kuin omakustanteena, lähetin käsikirjoituksen Reuna-kustantamoon. Tarja Tornaeus vastasi heti seuraavana päivänä:
”Olen nyt kesälomalla, mutta lyhyesti: Meillä on valitettavasti runokiintiö täynnä pariksi vuodeksi ja koko ohjelma sovittu pitkälle eteenpäin. Runosi ovat taitavia ja vahvoja; tosin vaikeita myytäviä. Toivotaan, että niille löytyy oikea julkaisukanava.”
Positiivinen ei-palaute, eikä mitään uutta. Tekstini ovat epägenreydessään vaikeita myytäviä, samaa mieltä. Mutta että joku vastaa kesälomallaan!
Vaan sitten avukseni tuli Sami Liuhto, joka loppuvuodesta 2016 pisti pystyyn Käsite-kustantamon julkaisten upean Heroiini-runokokoelmansa. Sami hoiti kustannustoimittajan virkaa, saimme kirjalle ulkopuolisen taittajan ja kansikuvataiteilijan. Kirja lähti painoon, tuli painosta ja se oli siinä.
Kirjabloggajat ovat arvostelleet kirjaa, suuri kiitos! Eri lehtiin on lähtenyt arvostelukappaleita, mutta lehtinäkyvyyskynnyksen ylittäminen tällaiselle anonyymille nevehööd noubadille näyttää olevan mahdotonta.

Huh, vihdoin sain tämän sarjan päätökseen, kymmenen kirjaa kymmenessä vuodessa. Kiitos kaikille lukijoille, tukijoille ja teille, jotka jaksatte kannustaa.
Vanhat poikaystävät-kirjaa on olemassa vielä jokunen kappale painoksesta, sitä voi tiedustella esimerkiksi minulta tai ostaa verkkokirjakaupoista, eikä mikään estä tekemästä hankintapyyntöä omalle kirjastolle.
Jaaha, mitäs sitten alkaisi tehdä. 

(Ainakin voisi pitää taukoa virtuaalista.)

Mainokset

…vielä…10 vuotta 10 kirjaa…

 

 

 

”Synnyin suupielet alaspäin. Äitiä itketti, kun ei saanut minua nauramaan. Isä keksi kääntää minut ylösalaisin, äidin kyyneleet kuivuivat.
Hassu vauva, he sanoivat, kun opettelin seisomaan päälläni.”

Kesällä 2012 kävin läpi blogissani julkaistuja tarinoita, valitsin niistä oudoimmat (huh, runsaudenpulaa) ja kirjoitin muutaman uuden outouden. Koostin tarinoista kokoelman Pellen muotokuva.
Pellen muotokuva on jostain syystä minulle rakas kirja, olen jopa tyytyväinen siihen näin jälkikäteen. Ehkä novellit kertovat omasta vinksahtaneisuudestani ja tavastani katsoa maailmaa, ihmisiä ja ilmiöitä suurennuslasin läpi. Kirja ilmestyi pari viikkoa ensimmäisen taidenäyttelyni sulkeutumisen jälkeen, joten syksy 2012 on näköjään ollut luovaa aikaa.
Tai hypomaniaa.

Oli miten oli, mutta ei ole enää kauan, sillä muiden BoDin kautta julkaisemieni kirjojen tavoin, tämäkin kirja lakkaa olemasta vuoden lopussa eli kirjailijasopimukseni päättyy. Vielä on kuitenkin aikaa hankkia näitä kirjojani joko verkkokirjakaupoista tai erittäin hyvin varustetuista kirjastoista.

 

***

Vuoden 2013 elokuussa valokuvaaja Lasse Ansaharju otti minuun yhteyttä ja tiedusteli, olisinko kiinnostunut tekstittämään hänen valokuviaan. Lasse oli mielessään suunnitellut valokuvakirja, johon tulisi mustavalkoista katukuvaa hänen matkoiltaan Kreikkaan, Itävaltaan, Italiaan, Espanjaan, Ranskaan, Saksaan, Sloveniaan, Tshekkeihin, Unkariin ja Kuubaan.
Lassen ajatus oli, että ”teksti voi olla täysin tuulesta temmattu, kunhan sen saa jotenkin sopimaan kuvaan. Tekstin olisi tarkoitus olla kahdella kielellä, suomeksi ja englanniksi”.
Totta kai vastasin myöntävästi. Tuuli tempaa mukavasti matkaan.

Lasse lähetti minulle valokuvia, syvennyin niihin, kuuntelin tarinaa, jonka kuva kertoi minulle. Jotkut kuvat puhuttelivat heti, toiset myöhemmin. Uppouduin Lassen sävykkäisiin mustavalkokuviin, ne seurasivat minua uniin, kuiskivat iltasatujaan. Jotkut valokuvat saivat tekstinsä ensin englanniksi, toiset suomeksi. Se oli hassua, oikeastaan. Tekstit eivät ole suoraa käännöstä. Kun kirjoitan eri kielillä, ilmaisut, sanavalinnat ja tekstin rytmitys elävät ihan omaa elämäänsä.

Kultainen talja-valokuvakirja ilmestyi loppuvuodesta 2014 BoDin kautta ja sitä on saatavilla eri verkkokirjakaupoista, samoin joistain kirjastoista.

 

***

Kiitokset onnitteluista, kun vietin blogin 12-vuotispäiviä! Arvonta on suoritettu ja arpaonni suosi Maaritia, onnittelut!

…ja taas pari selostusta eli 10 vuotta 10 kirjaa

 

 

 

Seitsemän vuotta sitten olin muutaman viikon Auroran sairaalan osasto seiskaykkösellä eli suljetulla. Muutaman osastopäivän jälkeen aloin kirjoittaa vihkoon, sain myös kotoa paperia ja värejä, joilla maalata.
Noista merkinnöistä ja kuvista koostin Sairaalapäiväkirjan, joka ilmestyi syyskuun lopulla 2010 BoDin kustantamana. Kirjassa ei ole kaikkea, mitä osastolla kirjoitin, olen jättänyt julkaisematta perhettä ja lähipiiriä koskevia merkintöjä.

Syy, miksi julkaisin kirjan ja kerroin olevani enemmän ja vähemmän hullu, oli poistaa mielenterveysongelmiin liittyviä tabuja, vääriä oletuksia ja vertaistuen antaminen. Halusin myös valottaa masennusta sellaisille ihmisille, joiden läheinen ihminen on masentunut.

Ennen osastolle pääsemistäni, olin ollut jo muutaman jakson psykiatrisessa päiväsairaalassa ja huomannut, miten yhteneväisiä tunteita monilla masentuneilla on. Itseinho, itseviha, häpeä, syyllisyys, pelko hylätyksi tulemisesta, täydellinen toivottomuus, kyvyttömyys nähdä tulevaan, unelmien, toiveiden ja mielihyvän katoaminen jne. Pahimmillaan nämä tunteet johtavat siihen ajatukseen, että maailma on parempi paikka ilman minua.
Olin myös tympääntynyt masennus-sanan heppoiseen käyttöön, masentumattomat ihmiset puhuivat masennuksesta, kun aurinko ei paista, kun harmittaa. Alakulo, surumielisyys, haikeus ja mitä näitä nyt onkaan, eivät ole samaa kuin masennus.

Kirja otettiin vastaan hyvin. Sain yhteydenottoja ihmisiltä, jotka kiittivät kirjan valottaneen masennukseen liittyviä ajatusmalleja. Yleensä nämä ihmiset olivat juuri heitä, joiden lähipiirissä oli masentunut ihminen.

Vaan sain aikaan myös paskamyrskyä eli trollit kimppuuni. Omassa ja muidenkin blogeissa anonyymi(t) kommentoija(t) ilmestyivät paikalle, kun kirjasta oli puhetta. Syksy 2010 oli suoraan sanoen helvetillinen. Provosoiduin, totta kai, yritin selittää, vastasin kommentteihin, ynnä muuta turhaa. Opin silloin, että vaikeneminen ja huomiotta jättäminen ovat paras keino hiljentää vastustaja, jolla on menossa henkilökohtainen kostoretki. Blogitrollit antoivat jo tuolloin esimakua siitä, minkälaiseksi some oli muuttumassa.

***

Merkille pantavaa, että vuonna 2011 en julkaissut kirjaa 😀

Kelataas aikaa taaksepäin. 2006 julkaisin vanhassa Vuodatus-blogissa omaa aapistani, saatoin ajan tasalle kirjaimet ja ilmiöt niihin liittyen. Samaan syssyyn uudistin peruskoulun matematiikkaa, uskomusoppeja ja mitä näitä onkaan. Vuonna 2011 sain kuvittajan tälle peruskoulun uudelle opsilleni ja lähetin kässärin Arktiseen Banaaniin, josta otettiin yhteyttä ja sovittiin tapaamisesta. Kuvittajan kanssa lounastimme sitten kustantamon väen kanssa, mietimme kässärin viilausta sekä lisäyksiä ja seuraavana päivänä sähköpostiini tuli kustantamon graafikon ehdotus kansikuvaksi.

Blogissani alkoi uusi kategoria kässäristä kirjaksi, jossa minun oli tarkoitus kirjoittaa tulevan julkaisuni syntyvaiheista. Jokaisen blogiosan kuvittajaksi pyysin jotakuta bloggaajaa, lähetin heille seuraavan pätkän kertomusta ja sain paluupostissa kuvituksen. Autofiktiivistä tarinaa, jonka piti lopulta viimeisessä osassa huipentua siihen, että olisin esitellyt uusimman kirjani, Arktisen Banaanin julkaiseman Opintie-kirjan.

Juu, näin ei tapahtunut. Miksi, sitä en saanut koskaan tietää, kustantamosta ei vastattu enää yhteydenottoihini. Hmm. Mitään kirjallista sopimusta minulla ei kustantamon kanssa ollut, joten päätin unohtaa jutun (tämä onnistui noin kahdessa vuodessa).
Piti sitten taas ite-kustantaa, joten työstin blogissa ilmestyneestä jatkotarinastani kässärin, kässäristä kirjan Goottiemon kauhujen lipas. Kirjassa wannabe-kirjailija valmistelee kässäriä, jonka Trooppinen Hilla-kustantamo on julkaisemassa. Kirjassa on myös kuvitus, bloggaajien kuvia en laittanut kirjaan, ihan sanasto/teoste-syistä, alkuperäisen Aapis-kirjan kuvittaja teki kuvituksen.

Ja näin siis ilmestyi Goottiemon kauhujen lipas vuonna 2012. Tämän pienoisromaanin kuin myös Sairaalapäiväkirjan kirjailijasopimus BoDin kanssa raukeaa 31.12, jonka jälkeen kirjoja ei ole enää saatavissa kuin hyvin varustetuista kirjastoista.
(Tuo AB:n julkaisematta jäänyt kirja kummittelee muuten vieläkin joissakin verkkokaupoissa)

 

 

…jatkuu…10 vuotta 10 kirjaa

 

 

Ensimmäiset Valkoiset talot-romaanin henkilötarinoista syntyivät 90-luvun lopussa. Olin kirjoittanut Kolmiokirjalle kymmenittäin novelleja ja pokkareita, kun uudenlaiset tarinat alkoivat ilmestyä tekstinkäsittelykoneen pienelle näytölle.
Kymmenisen vuotta myöhemmin eli 2009 julkaisin BoDilla Valkoiset talot-romaanin. Kirja on yhdenpäivänkertomus eri ihmisistä samassa taloyhtiössä ja kirjan luvut voi lukea myös itsenäisinä novelleina.
Lukijapalaute oli enimmäkseen myönteistä, mutta sain myös kuulla, että eihän ihmisten elämä voi olla näin kurjaa, että kaikilla menee huonosti. Mielestäni olen kuvannut suht normaaleja elämän käännekohtia romaanissani, sellaisia, joita olen nähnyt ja itsekin kokenut. En tiedä…ehkä minä elän erilaisessa maailmassa.

***

Keskiäkäinen alkoi ilmestyä blogissani vuonna 2008 ja syy hänen syntymäänsä oli se huomio, että jossain vaiheessa tätä elämääni olin muuttunut muusasta mesenaatiksi. Hämmentävää, raadollista. Luonnollista.
2009 yhden kuvan sarjiksia oli kasassa sen verran, että päätin julkaista kirjan Keskiäkäisiä hajatelmia. Sarjisten lisäksi kirjasta löytyy osioita, jotka olen otsikoinut: Miten parisuhdetta ei kannata hoitaa vol. 1-7, Vinkkejä, Keho ja Mieli sekä Ilmiöitä.
Jossain vaiheessa kiersin eri myyjäisissä kauppaamassa tekemiäni koruja, neuleita jne. Myynnissä oli myös Keskiäkäis-kortteja, jotka osoittautuivat jonkinlaiseksi hitiksi.
Bloggaajat ottivat myös Keskiksen omakseen, mistä osoituksena blogi Keskiäkäisen Garderobi, jossa on nähtävillä tukku upeita luomuksia, joita eri bloggajat ovat pukeneet Keskiäkäisen ylle, kannattaa klikata katsomaan!
Valkoiset talot ja Keskiäkäisiä hajatelmia elävät viimeistä vuottaan painettuina kirjoina, nyt syksyn tullen irtisanon kirjailijasopimukset BoDin kanssa. Mutta vielä näitä kirjoja on saatavilla verkkokirjakaupasta lähellä sinua ja rakkaasta kirjastolaitoksestamme.

jatkuu….

10 vuotta 10 kirjaa

 

 

Huhti-lokakuussa 2006 kirjoitin blogia, jonka nimi oli Taikkarin mäellä. Blogissa oli proosarunoja, jotka sijoittuivat 1970-luvun Turkuun. Alun perin kirjoitin runot suloisella Turun murteella ja tarjosin käsikirjoitusta Savukeitaalle ja Sammakolle. Murrerunot koettiin hankaliksi ja koska Heli Laaksonen jo kirjoitti niitä, niin arveltiin, että se riittää tälle maallemme.
Päätin kääntää runot suomeksi ja sellaisina ne päätyivät nettiin. 2007 päädyin julkaisemaan runokokoelman Taikkarin mäellä juuri Suomeen rantautuneen BoDin avulla.
Runokokoelman henkilöt ovat teini-ikäisiä, tapahtumapaikka on Turku, mutta hyvin pian sain lukijapalautetta, että ympäristöllä ja henkilöiden iällä ei ollut merkitystä. Runot koskettivat.

****

Keväällä 2008 tein heppoisen mainosvideon Kirsti Ellilän novellikokoelmalle Outoa rakkautta. Kirstin novelleja lukiessani tuli mieleen koostaa omista Kolmiokirjalle kirjoittamistani novelleista kokoelma. Vanhassa blogissani hain lukijoilta nimeä kirjalle, samoin kansikuvasta järjestin äänestyksen. Näin syntyi Toinen painos omakustanteena BoDille.
Oikeastaan näin helposti kirja ei syntynyt, oli tuskaa käydä läpi noin sataa novellia. Punaisena lankana, jos sitä oli, oli löytää outoja, erikoisia, hämmentäviä ja koukuttavia tarinoita. Löytyihän niitä. Kirjan takakansitekstikin sen kertoi…


Novelleja rakkaudesta ja rakkaudettomuudesta.
Tarinoita tältä planeetalta ja muualta.
Kertomuksia ihmisistä ja muista.

Niin kuin muutkin BoDilla julkaisemani kirjat, Taikkarin mäellä ja Toinen painos elävät viimeistä vuottaan, sillä olen sanomassa irti tekstien ylläpitosopimukseni BoDin kanssa. Viimeisiä hetkiä hankkia kirjat, jos sinulla ei sitä jo ole.

jatkuu…