Vapaa

 

Luulen pysyväni tällä nuoralla, köyden toinen pää pingotettuna menneeseen,
toinen kurottaa tulevassa, seison keskellä, tämä on nyt.
Kauhun tasapainoa, tuttua tanssia,
tanssin, tanssin nuoralla. Illuusio turvasta.
Tässä sirkuksessa emme huijaa teitä hyvät katsojat.

Posttraumaattinen stressihäiriön oireita ovat

fyysiset tuntemukset kuten hikoilu, vapina, nopea syke ja univaikeudet. Myös ruokahaluttomuutta voi esiintyä. Psyykkisiä oireita ovat yhtäältä väkisin mieleen tulevat voimakkaat tunteet ja muistikuvat ja toisaalta tapahtuman kieltäminen, ns. henkinen puutuminen. Tyypillistä on myös keskittymisenvaikeus, väsymys, epätodellisuuden tunne sekä syyllisyys tai syyttely.
wikiwikipedia, vapaa tietosanakirja

Keikuttaa, heiluttaa, huojuttaa, horjuttaa, vapaa pudotus.

 

 

 

 

Mainokset

Moista aikaa, aikamoista

 

Huomaan tehneeni matkaa kaiken kesää. Kodin muuttaminen yhden naisen asuttavaksi, tavaroiden lajittelu, poisheittäminen ja säästäminen ovat vieneet ajatukset menneisiin vuosiin.
Isän kuolemasta tulee syksyllä kolme vuotta, äidin kuolemasta jo 29 vuotta. Olen katsonut vanhoja valokuvia, äidin kirjoittamia laulujen sanoja mustakantisissa vihoissa. Miettinyt tunnesiteitä, jotka syntyvät esineisiin. Pakannut omat maalaukseni ja vienyt ne varastoon. Ne saavat olla siellä nyt, mutta jossain vaiheessa olen ajatellut tuhota ne. En halua, että ne muodostuvat jälkeläisille ristiriidaksi, ettei heidän tarvitse miettiä voiko niitä heittää pois, pitääkö ne säilyttää, mitä ihmettä niille oikein tehdään.

Aamulla isä makaa rollaattorin päällä,
linkkuveitsenä selällään. Oven pielessä veri  jatkaa hyytymistään,
punainen tapetti, tahmea jalkalista.
Der Tote ist Tot ist Tot ist Tot.
Tot.
Totta.
O mein Papa.
En näe enää isää.
(6.11.2014)

Löysin alkuperäiset piirustukset, jotka tein ollessani suljetulla, ne samat, jotka laitoin Sairaalapäiväkirjaan. Ne työt ovat olleet seitsemän vuotta muovipussissa. On pakko ajatella aikaa, joka ilmiönä on ikuinen mysteeri. Toisinaan kaikesta on niin kauan, kun samaan aikaan ne kaukaiset ajat voivat vyöryä ylle hetkessä. Olen muutenkin miettinyt niitä viikkoja, jotka vietin suljetulla, sillä Viivi on piirtämässä kolmatta ja viimeistä osaa tarinastani Hulluussarjakuviin. Ensimmäisessä osassa tein matkaa mustuuteen, toisessa elin tyhjyyttä lähikaupassa. Kolmannen osan työstäminen on ollut yllättävän rankkaa, huomaan, että edelleen on aikoja, joita en halua muistaa. Sairaalajaksoa edeltävä kaksi vuotta ilman minkäänlaista mielihyvän tunnetta, ilman oikeastaan mitään tunteita. Elämä ihmiskuorena.

Ystävä kertoo, että hän ei enää puhu masennuksesta, hän käyttää sanaa depressio. Masennus on sanana muuttunut jokapäiväiseksi. Ihmiset ovat ”masentuneita”, kun aamulla ei aurinko paista, mutta onneksi iltapäivällä ”masennus” menee ohi, kun pilvet väistyvät. Ihmeparantuminen.
(13.7.2017)

Aika. En vaan käsitä sitä. On kohta viisi vuotta siitä, kun pidin ensimmäisen näyttelyni. Vain viisi vuotta. Olin eilen uuden Mellarin avajaisissa Mellunmäessä. Minut oli pyydetty paikalle, jotta katsoisin, voisiko väliaikaista asukastilaa käyttää myös näyttelytilana. Katsoin seiniä, jotka eivät sovellu tauluille, ja muistin sen epävarmuuden ja häpeän, jota koin valmistellessani ensimmäistä näyttelyäni. Kaiken sen kirjoitin silloin julkiseksi blogin näyttelypäiväkirjassa. Onneksi tein niin, onneksi selvisin siitä, onneksi pidin sen näyttelyn, sillä niissä tauluissa oli ensimmäisen kerran väriä monen mustan vuoden jälkeen.

Varasin keväällä näyttelytilan. Meni kuukausi, aloin voida jälleen huonosti. Niin monta kertaa olen pudonnut, ajanut seinää päin, vaipunut pinnan alle. Unohdin näyttelyasian, kunnes näyttelytilan vahvistaminen tuli ajankohtaiseksi. Muutaman päivän koetin etsiä syitä luopumiseen. En osaa, ihan turhaa, en kuitenkaan jaksa, olen hullu, kun edes suunnittelen mitään näyttelyä.
Muistin jälleen kerran, että kukaan muu ei kyseenalaista minua kuin minä itse. Kukaan muu ei rankaise minua kuin minä itse.
Kukaan muu ei voi toteuttaa unelmaani kuin minä itse. Vahvistin tilavarauksen.
(28.8.2012)

Tämä kesä, joka jatkuu edelleen. Olen tehnyt pitkän matkan. Menneeseen palaaminen ei ole tällä kertaa ikääntymisen mukanaan tuomaa nostalgiaa. Toistuvat vakavat masennusjaksot ovat saaneet aikaan sen, että ei kykene näkemään tulevaan. Seuraava päivä on mahdoton, sietämätön ja luotaantyöntävä ajatus.
Nuo kuopan pohjalla vietetyt ajanjaksot ovat jättäneet jälkensä ajatusmalleihini. Ei ole tulevaa, mutta juuri tällä hetkellä se ajatus ei tunnu pahalta, sillä kaiken näiden vuosien rääkin jälkeen olen huomannut, että on tämä hetki, joka on nyt.
Nyt ei tunnu pahalta.
Tällä hetkellä.
Olen saanut laitettua menneen kaappeihin, laatikoihin, varastoon, kaatopaikalle ja kierrätyskeskukseen. Tämä matka alkaa olla ohi. Kaipaan oikeille kiskoille, tien päälle. Haluan vauhtia, joka ravistaa pölyt hiuksista, huuhtelee ihon sileäksi. Kaipaan merituulta, järven tuoksua.
On avattava ovi. Tänään pystyn siihen. Huomista en ajattele.

 

 

 

 

Hellittämätön

 

silmät näkevät liikaa
luomienkin takana silmittömän äänekästä
väsymisen huomaa
ihon alle työntyvistä ärsykkeistä
alku paniikille
kasvualusta ahdistukselle
kadehdin korvakuulokkeissa kulkevia
omassa musiikissaan eteneviä
rytmissä tahdissa turvassa

en koskaan voisi peittää korviani
murehdin liikaa pelkään samoin
en kuulisi varoituksia en avunhuutoja
oltava valmis tarkkaavainen reaktiokyky huipussa
mitä tahansa voi tapahtua
kirvesmurhaaja selän takana
harkitsematon askel autotielle
luotan muiden varoituksiin
aina valppaana
mummon murtuvan lonkan rusahdus
on kuultava

säpsähdykset tulevat uniin
enkä enää muista mikä on todellista

 

 

 

Jossain aurinko laskee

 

En ole vuosiin pysynyt näin paikallani. On kesä, ei kesämatkoja. Mökkirannat ovat näkemättä, rantavedet kahlaamatta, aurinko laskee vastapäisen talon taakse. Kesäkaupungin tapahtumat ovat jääneet kokematta.

Olen väsynyt. Haluan vain olla sohvalla, nyhertää ikuisia käsitöitäni, mennä nukkumaan ajoissa, herätä omassa sängyssäni. Mieliala on hyvä, tämä ei ole masennusta, ei mitään sellaista. Tunnen itseni vaan ikäisekseni. Uusi kokemus minulle ja ehkä siksi olen pysynyt paikoillani, kuulostellut tätä outoa olotilaa, huomioinut kropan joka ikisen muutoksen, säryn ja kivun. Ymmärtänyt, että en vaan jaksa enää samalla tavalla kuin ennen.

Harmittaa. Kyllä. Kaipaan kävelemistä, tuota ainoaa liikunnan muotoa, johon olen pystynyt. Olen jättänyt jäähyväiset niin monelle tavalle liikkua vuosien aikana, pitänyt kynsin ja hampain kiinni kävelystä. En halua menettää sitä. En halua tulla riippuvaiseksi muista ihmisistä, kukapa haluaisi. Aikanaan terapiassa jouduin opettelemaan avun pyytämistä, ihan järkyttävän vaikea tehtävä. Tappelin tätä älytöntä kotitehtävää vastaan viikkoja, kunnes alkoi nolottaa. Tuskin kehtasin enää mennä terapeutin luo. Tekemättömät läksyt hävettivät, olenhan aina ollut enemmän kuin suorittaja.

Annoin periksi, pyysin palvelusta (voileivän tekeminen…!), eikä tullut maailmanloppua. Tuli voileipä.

Viime kuukausien aikana olen miettinyt, mitä hyötyä siitä oli, että opin pyytämään apua. Ei mitään. Voileivän sain silloin vuosia sitten, mutta en muuta. Huomaan uskovani edelleen ihmisiin, mikään muu ei voi selittää tätä pettymyksen tunnetta.

Tänään lähden kävelemään. Kaipaan liikuntaa. Kaipaan myös matkalle, vaikka sohvakin kutsuu. Ehkä ensi viikolla nousen bussiin tai junaan, näen jossain auringonlaskun veden yllä.

 

 

Tänään en saa myöhästyä

 

 

junalaiturilla aamu
näin aikaista
en ole pitkään aikaan kokenut
nukkunut vain
heräämisen aika tulee myöhemmin
jos on tullakseen
aina se ei ole tarpeen

mutta nyt
nyt on aikataulu
hetken kiinni järjestäytyneessä yhteiskunnassa
laivalla tallinnaan muiden tavoin
olen yhtä

mies kävelee laiturin reunalla
katsoo kiskoja pysähtyy jatkaa matkaa
älä hyppää älä
ei tänä päivänä kun minulla on kellonaika
ei vielä kiire mutta kohta
älä hyppää
tänä aamuna juna ei saa myöhästyä
elä vielä hetki toinenkin mieti

satamassa tuntia liian aikaisin
tunnen itseni normaaliksi olen ajoissa varautunut kaikkeen
enimmäkseen pahimpaan

 

 

 

 

Ikuinen kesäkuu

 

En muista syreeneiden kukkineen näin kauan. Hidas kevät, pohjoisrinteessä nuput ovat vasta avautuneet, ikkunani alla pensas on hehkunut liilaa koko kesäkuun.

Pölynimurin ääni kaikuu huoneessa. Siivoan tyhjää pesää, kaapit, lattian, pyyhin seinät. Selkä itkee puolestani, silläkin on tämä tyhjän pesän syndrooma. Olemme yhtä, mieleni ja kehoni.
Vastapäisen talon keittiön verho heiluu kaiken aikaa, kun pesen ikkunat. Taloyhtiön uteliain naapuri ei voi lakata seuraamasta minua. Jokin tekemisissäni kiinnostaa häntä.
Ehkä se, että ylipäänsä siivoan, on mielenkiintoista.

Noukin lattialta myös hoitokoiran lelut. Heitän ruoan, herkut pois. Pehmolelun säästän vielä, en tiedä miksi. Ystäväni kuvasi tyhjän laiturin Saimaalla. Tänä kesänä ei kukaan enää hauku, ei hyppää pelastamaan uimaria. Ystävän ikävä on suurempi kuin tämä minun haikeuteni tässä autiossa huoneessa.

Siivoan, siivoan ja halu kirjoittaa tekee kipeää. Bussimatka keskustaan antaa tauon, on aikaa istua. Kirjoitan tätä aivan liian pieneen vihkoon, pakotan käsialani minimiin, ikään kuin itsekin kutistuisin, lakkaisin hetkeksi olemasta. Linja-auto pysähtyy, Koskelantie on täynnä palo- ja poliisiautoja. Suurin osa ihmisistä haluaa ulos, jatkavat matkaansa kävellen. Minä nautin siitä, etten vielä ole perillä, kroppani kaipaa lepoa.

Asiani, nämä toimeni, on nopeasti hoidettu. Palaan kotiin. Bussi ei niiaa minulle, kun nousen kyytiin. Pitäisi kai olla imarreltu, mutta lonkkani ei kiitä. Eripituiset jalkani eivät enää nouse korkeuksiin, en hypi riemusta, en leiju ilmassa. Ainoastaan talvisin lennän, mutta nyt on kesä, kesäkuu. Pysyn pesässäni, pesen paljautta, nuohoan nurkista menneet, autius tuo luokseni ikävän. Avonaisista ikkunoista leijuva violetin tuoksu peittää alleen puhdistusaineiden hajun. Kesä, ikuinen kesäkuu.

 

 

Tyhjäpää

 

Toinen osa sarjakuvataiteilija Viivi Rintasen sarjakuvasta perustuen teksteihini on ilmestynyt.

 

 

 

Viime viikolla

 

Istun ystävän kanssa Haartmanin sairaalan psykiatrisessa päivystyksessä. Ilmoittautumisessa olen kertonut olevani huolissani ystävästäni, hänen pitkään jatkunut masennuksensa ei ole helpottanut lääkityksestä ja terapiasta (itse maksettu) huolimatta. Itsetuhoiset ajatukset ovat vahvoja.
Edellämme on kuulema kolme asiakasta, ei pitäisi kestää kauan. Olemme etsiytyneet rauhalliseen nurkkaan, kulman takana on hissit, joista kuuluva ääni ”menossa ylös”, ”menossa alas” aina hissien ovien avautuessa alkaa ottaa hermoihin. Mainitsen asiasta ystävälleni, hän ei ole kiinnittänyt ääniin huomiota. Hänen kaikki voimansa menevät koossa pysymiseen.

Oma, pitkä asiakkuuteni psykiatristen palvelujen piirissä nousee mieleen. Muistan hämärästi, miten terapeuttini vei minut Auroran päivystykseen, olin vuorokauden tarkkailussa, sen jälkeen kolmeksi viikoksi osastolle.
Lukuisia psykiatrisia päiväsairaalajaksoja muutaman vuoden ajan. 2014 oloni oli sen verran vakiintunut kohtuullisen puolelle, että minut kirjattiin ulos psykiatriselta poliklinikalta. Ainahan sinne pääsisi takaisin, jos olisi tarvetta.
Lääkitys siirrettiin omalääkärille terveyskeskukseen. Soitin terveydenhoitajalle, kysyin, olisiko omalääkärin tarpeen nähdä minua, ihan noin tulevien reseptien uusimisen ja tarkistamisen kannalta. Ei kuulema ollut tarvetta, enkä ole omalääkäriä tavannut näissä merkeissä kertaakaan.

Olemme odottaneet tunnin. Mieshoitaja käy pahoittelemassa ruuhkaa, nyökkäämme tyynenä, eihän tässä muuta voi. Ystävä itkee, puhuu, vajoaa ajatuksiinsa.

2015 lähipiirini ehdotti minulle yhteyden ottamista lääkäriin. Olin heidän mielestään hypomaaninen ja tottahan se oli. En syönyt, en nukkunut, rahaa kului enemmän kuin saldo antoi myöden. Pää oli pakahtua loistavista ideoista. Sain akuuttiajan terveyskeskuslääkärin vastaanotolle. Hän kirjoitti minulle lähetteen psykiatriselle poliklinikalle. Kävin arviointityöryhmän puheilla muutaman päivän päästä, olin sen arvion mukaan koostunut, en psykoottinen, joten ei ollut mitään syytä ottaa minua takaisin kirjoille. Sain ohjeeksi, että jos tulee itsetuhoisia ajatuksia, minun pitäisi mennä päivystykseen. Lääkitykseni katsottiin sopivaksi. Terveysaseman psykiatrisen sairaanhoitajan luona kävin kolme kertaa, samaan aikaan aloitin käynnit vanhan terapeuttini luona maksaen vastaanottoajoista itse.
Olen toistuvien vakavien masennusjaksojen takia työkyvyttömyyseläkkeellä, olen saanut Kelan tukemaa terapiaa. Minusta ei tule tuottavaa ja työkykyistä enää millään konsteilla. Kyllä, otan yhteyttä, kun itsemurha-ajatuksiltani sitten joskus maltan.

Ja nyt istumme täällä ystäväni kanssa. Hänellä on sama tilanne kuin minulla aikanaan. Haluan, että hän pääsee sisälle sairaalaan, saa syödäkseen, saa nukkuakseen turvallisessa paikassa, saa lääkityksensä kuntoon, pääsee itsemurha-ajatuksistaan, pääsee kunnallisten palvelujen piiriin.

Puolentoista tunnin kuluttua mieshoitaja kutsuu meidät huoneeseensa. Hän on rauhallinen, keskittynyt ystävääni, kuuntelee. Hän selostaa vaihtoehtoja: sairaalajakso tai kolmannen sektorin palveluiden piiriin. Hän sanoo konsultoivansa lääkäriä, soittaa tälle. Haartmanin ja Malmin sairaalan psykiatrisessa päivityksessä on yksi yhteinen lääkäri, joka juuri nyt on Malmilla. Hoitaja selostaa tilanteen, kuuntelee lääkäriä. Puhelun päätyttyä hoitaja kertoo: lääkärin mielestä sairaalahoidolle ei ole tarvetta.

Tässä vaiheessa näen punaista, mieleeni tulevat Kelan lääkärit, jotka tekevät päätökset papereiden perusteella. Olemme samassa tilanteessa. Joku, näkemättä ystävääni, tietää, miten ”oikeita” ja ”vaarallisia” hänen itsetuhoiset ajatuksensa ovat. Ystävä saa ensiavuksi muutaman Ketipinorin, jospa nukkuisi niiden avulla paremmin. Määrä ei riitä tappamaan häntä. Hän saa ohjeet soittaa Mielenterveysseuran SOS-palveluun, siellä voi käydä puhumassa. Hänen kannattaa myös ottaa yhteyttä terveysaseman psykiatriseen sairaanhoitajaan ja yrittää saada sinne aika.

Haartmanin sairaanhoitaja on mukava, hän on vain sanansaattaja. Hänen on kohdattava ihmiset, kerrottava heille nämä asiat. Koiran virka. Koiran virka on myös sillä yhdellä lääkärillä, jonka vastuuksi on annettu kahden sairaalan psykiatrinen päivystys Helsingissä. En syytä heitä. Säästöt, organisaatiomuutokset, yrityselämän tunnusluvut on tuotu terveydenhoitoon. Suoritteet, tehokkuus ja järjettömät uudistukset tappavat kohta niin työntekijät kuin asiakkaatkin. Tehokasta saattohoitoa.

Entä ystäväni? Hän on hengissä. Vielä.
Mistä se lääkäri tiesi!

 

Lyhyttä

Junassa maisema on liikkuvaa kuvaa, uusintaa asemalta toiselle. Löydän istumapaikan kahta koiraa vastapäätä. Musta labradorinnoutaja, vilkkusilmäinen jackrusseli. Lukemisesta ei tule mitään, pakko kehua naiselle hänen koiriaan. Alamme puhua hiljaisessa lähiliikenteen vaunussa, matka sujuu nopeasti ja ennen Helsingin asemaa olen näyttänyt kännykästäni hoitokoirani ja muiden tuttujeni koirien ja kissojen valokuvat.

Kiasman ARS17 koskettaa, ärtymys nousee pintaan. Liikkuvaa kuvaa, multimediaa, joka saa lasiaisista irronneet silmäni särkemään. Liian paljon ärsykkeitä, joten suoriudumme museosta ennätysnopeasti ulos. Arse seitsemäntoista, hoen mielessäni, arse, arse, arse.

Junassa keskityn uuteen kirjailijaan. Itselleni uuteen. Yli kymmeneen vuoteen en ole pystynyt lukemaan kuin pienissä erissä. Nyt siihen on tulossa muutos. Varasin ja hain kirjastosta kirjoja. Tapahtuma, jota en ole kokenut aikoihin. Aikanaan luin mielelläni kirjailijan koko tuotannon, jos kirjailijan sanat puhuttelivat minua. Siispä kokeilumielessä varasin ja hain kirjastosta viisi Petteri Paksuniemen teosta.
Pidän lyhyistä lauseista, dialogista, joka vie tarinaa eteenpäin. Pidän realismista, tarinoista, jotka näen pääni sisällä edetessäni kirjan sivuilla. Paksuniemen teksti täyttää nuo vaatimukseni. Olen lukenut kaksi kirjaa, novellikokoelman Ammattimies ja romaanin Maailman napa. Tässä vaiheessa haluaisin pysäyttää ajan, viipyä tässä hetkessä niin kuin usein käy, kun lukee jotain, minkä ei haluaisi päättyvän.

Kolmas kirja, Kirjailijan kuolema, on laukussa, mutta huomaan olevani liian levoton jälleen. En pysty lukemaan. Kansallismuseon torni on huputettu remontin takia, samaa rakennustyömaata on koko Helsingin keskusta. On rumaa, harmaata. Hetken lohdun tuo julistenäyttely Come to Finland, jossa matkailujulisteet yli sadan vuoden ajalta kertovat, miten Suomea on markkinoitu matkailumaana. Viehätyn väreistä, sommitteluista, fonteista. Mielikuvien myynti on kiehtovaa. Mietin, miten voisin itse markkinoida ja myydä uutta kirjaani tehokkaammin.
En mitenkään. En tule tekemään kirjastovierailuja, en käy kouluissa, en tee mitään, joka vaatii minua olemaan julkisuudessa. Nostan hattua niille, jotka kiertävät ympäri maata kertomassa kirjoistaan ja lukemassa runojaan.

Olla yksityinen tuntuu yleensä hyvältä, mutta kääntöpuolena on se, että usein tunnen, etten ole olemassa. Saan siihen vahvistusta, kun tajuan, että olen ja elän, mutta aika harvoin minulta kysytään, miten voin. Mitä minulle kuuluu?

Kerron. Kuuluu hyvää. Tänä aamuna luin ensimmäisen arvostelun Vanhoista poikaystävistä. Oli hämmentävää huomata, miten tarkkanäköisesti tekstiä (ja minua) oli luettu. En voi kuin kiittää.
Kiitos.

 

Tyhjän pään syndrooma

 

Viikko täynnä monia, iloisia uutisia. Myös halua jakaa iloaan, siksi haikeutta ja ikävää. Olen kaivannut niitä (jo kuolleita) ihmisiä, joilla oli tapana ottaa yhteyttä vain kysyäkseen mitä kuuluu.
Ilo ja suru ovat niin lähellä toisiaan, ainakin omassa pääkopassani. Tai ehkä tämä on vaan tätä tuttua tyhjyyttä, jota tunnen aina pitkäaikaisten projektien valmistuttua. Luopumista. Niin se varmaan on. Tyhjän pään syndrooma.

 

Poika tuli kotiin! KIITOS kaikille, jotka ovat onnitelleet kirjan julkaisun johdosta ❤  Olen saanut sydämellisiä meilejä ❤ Huomenna on lähdössä postiin kasa tilattuja kirjoja. Mikäli haluat, että sinullekin on tulossa paketti, toimi nyt(susupetal@hotmail.com). Kirjan hinta on 15€ plus postimaksut.
Opus tulee myyntiin myös verkkokirjakauppoihin lähipäivinä.