Tänään en saa myöhästyä

 

 

junalaiturilla aamu
näin aikaista
en ole pitkään aikaan kokenut
nukkunut vain
heräämisen aika tulee myöhemmin
jos on tullakseen
aina se ei ole tarpeen

mutta nyt
nyt on aikataulu
hetken kiinni järjestäytyneessä yhteiskunnassa
laivalla tallinnaan muiden tavoin
olen yhtä

mies kävelee laiturin reunalla
katsoo kiskoja pysähtyy jatkaa matkaa
älä hyppää älä
ei tänä päivänä kun minulla on kellonaika
ei vielä kiire mutta kohta
älä hyppää
tänä aamuna juna ei saa myöhästyä
elä vielä hetki toinenkin mieti

satamassa tuntia liian aikaisin
tunnen itseni normaaliksi olen ajoissa varautunut kaikkeen
enimmäkseen pahimpaan

 

 

 

 

Ikuinen kesäkuu

 

En muista syreeneiden kukkineen näin kauan. Hidas kevät, pohjoisrinteessä nuput ovat vasta avautuneet, ikkunani alla pensas on hehkunut liilaa koko kesäkuun.

Pölynimurin ääni kaikuu huoneessa. Siivoan tyhjää pesää, kaapit, lattian, pyyhin seinät. Selkä itkee puolestani, silläkin on tämä tyhjän pesän syndrooma. Olemme yhtä, mieleni ja kehoni.
Vastapäisen talon keittiön verho heiluu kaiken aikaa, kun pesen ikkunat. Taloyhtiön uteliain naapuri ei voi lakata seuraamasta minua. Jokin tekemisissäni kiinnostaa häntä.
Ehkä se, että ylipäänsä siivoan, on mielenkiintoista.

Noukin lattialta myös hoitokoiran lelut. Heitän ruoan, herkut pois. Pehmolelun säästän vielä, en tiedä miksi. Ystäväni kuvasi tyhjän laiturin Saimaalla. Tänä kesänä ei kukaan enää hauku, ei hyppää pelastamaan uimaria. Ystävän ikävä on suurempi kuin tämä minun haikeuteni tässä autiossa huoneessa.

Siivoan, siivoan ja halu kirjoittaa tekee kipeää. Bussimatka keskustaan antaa tauon, on aikaa istua. Kirjoitan tätä aivan liian pieneen vihkoon, pakotan käsialani minimiin, ikään kuin itsekin kutistuisin, lakkaisin hetkeksi olemasta. Linja-auto pysähtyy, Koskelantie on täynnä palo- ja poliisiautoja. Suurin osa ihmisistä haluaa ulos, jatkavat matkaansa kävellen. Minä nautin siitä, etten vielä ole perillä, kroppani kaipaa lepoa.

Asiani, nämä toimeni, on nopeasti hoidettu. Palaan kotiin. Bussi ei niiaa minulle, kun nousen kyytiin. Pitäisi kai olla imarreltu, mutta lonkkani ei kiitä. Eripituiset jalkani eivät enää nouse korkeuksiin, en hypi riemusta, en leiju ilmassa. Ainoastaan talvisin lennän, mutta nyt on kesä, kesäkuu. Pysyn pesässäni, pesen paljautta, nuohoan nurkista menneet, autius tuo luokseni ikävän. Avonaisista ikkunoista leijuva violetin tuoksu peittää alleen puhdistusaineiden hajun. Kesä, ikuinen kesäkuu.

 

 

Tyhjäpää

 

Toinen osa sarjakuvataiteilija Viivi Rintasen sarjakuvasta perustuen teksteihini on ilmestynyt.

 

 

 

Viime viikolla

 

Istun ystävän kanssa Haartmanin sairaalan psykiatrisessa päivystyksessä. Ilmoittautumisessa olen kertonut olevani huolissani ystävästäni, hänen pitkään jatkunut masennuksensa ei ole helpottanut lääkityksestä ja terapiasta (itse maksettu) huolimatta. Itsetuhoiset ajatukset ovat vahvoja.
Edellämme on kuulema kolme asiakasta, ei pitäisi kestää kauan. Olemme etsiytyneet rauhalliseen nurkkaan, kulman takana on hissit, joista kuuluva ääni ”menossa ylös”, ”menossa alas” aina hissien ovien avautuessa alkaa ottaa hermoihin. Mainitsen asiasta ystävälleni, hän ei ole kiinnittänyt ääniin huomiota. Hänen kaikki voimansa menevät koossa pysymiseen.

Oma, pitkä asiakkuuteni psykiatristen palvelujen piirissä nousee mieleen. Muistan hämärästi, miten terapeuttini vei minut Auroran päivystykseen, olin vuorokauden tarkkailussa, sen jälkeen kolmeksi viikoksi osastolle.
Lukuisia psykiatrisia päiväsairaalajaksoja muutaman vuoden ajan. 2014 oloni oli sen verran vakiintunut kohtuullisen puolelle, että minut kirjattiin ulos psykiatriselta poliklinikalta. Ainahan sinne pääsisi takaisin, jos olisi tarvetta.
Lääkitys siirrettiin omalääkärille terveyskeskukseen. Soitin terveydenhoitajalle, kysyin, olisiko omalääkärin tarpeen nähdä minua, ihan noin tulevien reseptien uusimisen ja tarkistamisen kannalta. Ei kuulema ollut tarvetta, enkä ole omalääkäriä tavannut näissä merkeissä kertaakaan.

Olemme odottaneet tunnin. Mieshoitaja käy pahoittelemassa ruuhkaa, nyökkäämme tyynenä, eihän tässä muuta voi. Ystävä itkee, puhuu, vajoaa ajatuksiinsa.

2015 lähipiirini ehdotti minulle yhteyden ottamista lääkäriin. Olin heidän mielestään hypomaaninen ja tottahan se oli. En syönyt, en nukkunut, rahaa kului enemmän kuin saldo antoi myöden. Pää oli pakahtua loistavista ideoista. Sain akuuttiajan terveyskeskuslääkärin vastaanotolle. Hän kirjoitti minulle lähetteen psykiatriselle poliklinikalle. Kävin arviointityöryhmän puheilla muutaman päivän päästä, olin sen arvion mukaan koostunut, en psykoottinen, joten ei ollut mitään syytä ottaa minua takaisin kirjoille. Sain ohjeeksi, että jos tulee itsetuhoisia ajatuksia, minun pitäisi mennä päivystykseen. Lääkitykseni katsottiin sopivaksi. Terveysaseman psykiatrisen sairaanhoitajan luona kävin kolme kertaa, samaan aikaan aloitin käynnit vanhan terapeuttini luona maksaen vastaanottoajoista itse.
Olen toistuvien vakavien masennusjaksojen takia työkyvyttömyyseläkkeellä, olen saanut Kelan tukemaa terapiaa. Minusta ei tule tuottavaa ja työkykyistä enää millään konsteilla. Kyllä, otan yhteyttä, kun itsemurha-ajatuksiltani sitten joskus maltan.

Ja nyt istumme täällä ystäväni kanssa. Hänellä on sama tilanne kuin minulla aikanaan. Haluan, että hän pääsee sisälle sairaalaan, saa syödäkseen, saa nukkuakseen turvallisessa paikassa, saa lääkityksensä kuntoon, pääsee itsemurha-ajatuksistaan, pääsee kunnallisten palvelujen piiriin.

Puolentoista tunnin kuluttua mieshoitaja kutsuu meidät huoneeseensa. Hän on rauhallinen, keskittynyt ystävääni, kuuntelee. Hän selostaa vaihtoehtoja: sairaalajakso tai kolmannen sektorin palveluiden piiriin. Hän sanoo konsultoivansa lääkäriä, soittaa tälle. Haartmanin ja Malmin sairaalan psykiatrisessa päivityksessä on yksi yhteinen lääkäri, joka juuri nyt on Malmilla. Hoitaja selostaa tilanteen, kuuntelee lääkäriä. Puhelun päätyttyä hoitaja kertoo: lääkärin mielestä sairaalahoidolle ei ole tarvetta.

Tässä vaiheessa näen punaista, mieleeni tulevat Kelan lääkärit, jotka tekevät päätökset papereiden perusteella. Olemme samassa tilanteessa. Joku, näkemättä ystävääni, tietää, miten ”oikeita” ja ”vaarallisia” hänen itsetuhoiset ajatuksensa ovat. Ystävä saa ensiavuksi muutaman Ketipinorin, jospa nukkuisi niiden avulla paremmin. Määrä ei riitä tappamaan häntä. Hän saa ohjeet soittaa Mielenterveysseuran SOS-palveluun, siellä voi käydä puhumassa. Hänen kannattaa myös ottaa yhteyttä terveysaseman psykiatriseen sairaanhoitajaan ja yrittää saada sinne aika.

Haartmanin sairaanhoitaja on mukava, hän on vain sanansaattaja. Hänen on kohdattava ihmiset, kerrottava heille nämä asiat. Koiran virka. Koiran virka on myös sillä yhdellä lääkärillä, jonka vastuuksi on annettu kahden sairaalan psykiatrinen päivystys Helsingissä. En syytä heitä. Säästöt, organisaatiomuutokset, yrityselämän tunnusluvut on tuotu terveydenhoitoon. Suoritteet, tehokkuus ja järjettömät uudistukset tappavat kohta niin työntekijät kuin asiakkaatkin. Tehokasta saattohoitoa.

Entä ystäväni? Hän on hengissä. Vielä.
Mistä se lääkäri tiesi!

 

Lyhyttä

Junassa maisema on liikkuvaa kuvaa, uusintaa asemalta toiselle. Löydän istumapaikan kahta koiraa vastapäätä. Musta labradorinnoutaja, vilkkusilmäinen jackrusseli. Lukemisesta ei tule mitään, pakko kehua naiselle hänen koiriaan. Alamme puhua hiljaisessa lähiliikenteen vaunussa, matka sujuu nopeasti ja ennen Helsingin asemaa olen näyttänyt kännykästäni hoitokoirani ja muiden tuttujeni koirien ja kissojen valokuvat.

Kiasman ARS17 koskettaa, ärtymys nousee pintaan. Liikkuvaa kuvaa, multimediaa, joka saa lasiaisista irronneet silmäni särkemään. Liian paljon ärsykkeitä, joten suoriudumme museosta ennätysnopeasti ulos. Arse seitsemäntoista, hoen mielessäni, arse, arse, arse.

Junassa keskityn uuteen kirjailijaan. Itselleni uuteen. Yli kymmeneen vuoteen en ole pystynyt lukemaan kuin pienissä erissä. Nyt siihen on tulossa muutos. Varasin ja hain kirjastosta kirjoja. Tapahtuma, jota en ole kokenut aikoihin. Aikanaan luin mielelläni kirjailijan koko tuotannon, jos kirjailijan sanat puhuttelivat minua. Siispä kokeilumielessä varasin ja hain kirjastosta viisi Petteri Paksuniemen teosta.
Pidän lyhyistä lauseista, dialogista, joka vie tarinaa eteenpäin. Pidän realismista, tarinoista, jotka näen pääni sisällä edetessäni kirjan sivuilla. Paksuniemen teksti täyttää nuo vaatimukseni. Olen lukenut kaksi kirjaa, novellikokoelman Ammattimies ja romaanin Maailman napa. Tässä vaiheessa haluaisin pysäyttää ajan, viipyä tässä hetkessä niin kuin usein käy, kun lukee jotain, minkä ei haluaisi päättyvän.

Kolmas kirja, Kirjailijan kuolema, on laukussa, mutta huomaan olevani liian levoton jälleen. En pysty lukemaan. Kansallismuseon torni on huputettu remontin takia, samaa rakennustyömaata on koko Helsingin keskusta. On rumaa, harmaata. Hetken lohdun tuo julistenäyttely Come to Finland, jossa matkailujulisteet yli sadan vuoden ajalta kertovat, miten Suomea on markkinoitu matkailumaana. Viehätyn väreistä, sommitteluista, fonteista. Mielikuvien myynti on kiehtovaa. Mietin, miten voisin itse markkinoida ja myydä uutta kirjaani tehokkaammin.
En mitenkään. En tule tekemään kirjastovierailuja, en käy kouluissa, en tee mitään, joka vaatii minua olemaan julkisuudessa. Nostan hattua niille, jotka kiertävät ympäri maata kertomassa kirjoistaan ja lukemassa runojaan.

Olla yksityinen tuntuu yleensä hyvältä, mutta kääntöpuolena on se, että usein tunnen, etten ole olemassa. Saan siihen vahvistusta, kun tajuan, että olen ja elän, mutta aika harvoin minulta kysytään, miten voin. Mitä minulle kuuluu?

Kerron. Kuuluu hyvää. Tänä aamuna luin ensimmäisen arvostelun Vanhoista poikaystävistä. Oli hämmentävää huomata, miten tarkkanäköisesti tekstiä (ja minua) oli luettu. En voi kuin kiittää.
Kiitos.

 

Tyhjän pään syndrooma

 

Viikko täynnä monia, iloisia uutisia. Myös halua jakaa iloaan, siksi haikeutta ja ikävää. Olen kaivannut niitä (jo kuolleita) ihmisiä, joilla oli tapana ottaa yhteyttä vain kysyäkseen mitä kuuluu.
Ilo ja suru ovat niin lähellä toisiaan, ainakin omassa pääkopassani. Tai ehkä tämä on vaan tätä tuttua tyhjyyttä, jota tunnen aina pitkäaikaisten projektien valmistuttua. Luopumista. Niin se varmaan on. Tyhjän pään syndrooma.

 

Poika tuli kotiin! KIITOS kaikille, jotka ovat onnitelleet kirjan julkaisun johdosta ❤  Olen saanut sydämellisiä meilejä ❤ Huomenna on lähdössä postiin kasa tilattuja kirjoja. Mikäli haluat, että sinullekin on tulossa paketti, toimi nyt(susupetal@hotmail.com). Kirjan hinta on 15€ plus postimaksut.
Opus tulee myyntiin myös verkkokirjakauppoihin lähipäivinä.

Huhtikuun matka

 

Huhtikuu oli merkillinen kuukausi, levollisuus päällimmäisenä tunteena. Olen yrittänyt olla hetkessä, nauttia mitään tapahtumattomista päivistä, päivistä, jolloin on ollut ohjelmaa. Olen onnistunut. Uskallanko uskoa, että ne ajat, jolloin surin menneitä ja murehdin tulevaa, pysyisivät poissa? Onko tämä matka, jota olen tehnyt kohta kymmenen vuotta, vihdoinkin muuttumassa matkaksi, jota haluan? Matka, jossa on hyvä, turvallinen olla.

Pääsiäisenä maalasin ikonin. En ole minkään kirkkokunnan jäsen, en kuulu mihinkään uskonnolliseen yhteisöön. Ikonin tekemisen syy oli Teemakuun haasteessa: kokeile jotain uutta.
Katsoin netistä ikonimaalarin haastattelun, opin, että ikoneita ei signeerata, ikonit siunataan niiden valmistuttua. Jätin siis työn ilman nimeäni, siunausta en tarvitse, työni ei ole pyhä, vaikka oloni sitä maalatessa oli ihmeen harras.

Olen oppinut itsestäni, että hyvin moni uusi asia ahdistaa, pelottaa ja saa minut epävarmaksi. Olen koukussa tuttuun ja turvalliseen, mutta huhtikuun aikana huomasin, että kun oloni on perusturvallinen, uusi ei suista minua raiteiltani. Vuosia tein maalauksia, joihin purin kaiken mustan sisältäni. Ne kuvat ovat matkalaukussa, en ole koskaan julkaissut niitä missään. Se oli pakonomaista toimintaa, joka auttoi hetken ajan pakenemaan ajatuksiaan.
Nyt huhtikuussa käsillä tekeminen on tuntunut vain hyvältä. Jopa uuden tekeminen.

ATC-korttien koko yllätti minut, olen nähnyt niitä kortteja monessa blogissa, mutta en ole koskaan käsittänyt, miten pieniä ne ovat. 64 x 89 mm. Nyt ihmettelen, miten niin pikkuiseen tilaan voi saada mahtumaan niin paljon kaunista. Kokeilin ja tein ensimmäisen korttini. Muistin jälleen, että olen enemmän lankku- kuin koristemaalari, mutta en antanut periksi. Korttia piirtäessäni ajattelin miniatyyreja, joita näin ystävän kanssa pari viikkoa sitten Sinebrychoffin museossa. Uskomattomia taideteoksia. Ehkä pitäisi joskus kokeilla.

Huhtikuun matkan lähestyessä määränpäätään, kokeilin värillisiä, vesiliukoisia grafiittikyniä. Piirsin kaupungin, jossa ei sada räntää, ei tule rakeita. Jossa maa ei ole valkoinen vappuaattona. Tässä kaupungissa on vaihtoasema, astun laiturille auringonpaisteeseen, jään odottamaan junaani. Matka jatkuu.

Ajatusteni siedettävä keveys

 

Bussissa on ensimmäistä kertaa kuuma, pakko riisua takki, se punaruudullinen, josta eräälle ystävälle tulee mieleen Bay City Rollersit, toiselle punk-vaatteet. Itselleni se on takki, joka ei ole musta. Tummia talvivaatteita on tässä kaupungissa tarpeeksi. Talvella haluan värejä, kesän tullessa pukeudun mustavalkoiseen.
Kaivan (punaisesta) laukusta punaisen kirjan. Se on kovakantinen, hankalan kokoinen. Yleensä suosin matkalukemisena pokkareita, pehmeät kannet on helpompi litistää mahtumaan. Tämä kirja, Sami Liuhdon alkuvuodesta ilmestynyt Canti Di Assisi, on odottanut hyllyssä jo jonkin aikaa. On pelottanut tarttua kirjaan, sillä todennäköisesti siinä on viittauksia kaikkiin niihin runoilijoihin ja kirjailijoihin, joiden tuotantoa en ole lukenut, filosofeihin, joiden ajatusten helmet eivät sano minulle mitään. Lukuhistoriastani puuttuvat Rimbaudit, Proustit, Poundit ja niin edelleen. James Joycea olen lukenut puolen kirjan verran. Venäläiset klassikot. Kyllä, olen nähnyt niitä elokuvina, tv-sarjoina. Jonkun Tsehovin novellin (Kirsikkapuisto?) luin (melkein kokonaan) aikanaan, kun hain Teatterikorkeakouluun, pääsykokeita varten piti opetella repliikkejä (en päässyt kouluun, ei minun vaan Turkan häpeä).
Viittausten kavahtaminen ei johdu oman tietämättömyyden häpeästä, vaan ärtymyksestä sen suhteen, että todennäköisesti en saa kaikkea irti tekstistä.

Tungen punaisen takin, vihreän huivin kassiin, joka lepää kengilläni (punaiset). Kassissa on pakastemarjoja, edessä yli puolen tunnin bussimatka. Uuden Lidlin kätevyys CityCenterissä alkaa vaikuttaa vähemmän käytännölliseltä. Kaisaniemen mukulakivillä kassi keikahtaa jaloiltani, poimin pari pussia kotimaista puolukkaa takaisin kassiin. Mukulakivet jatkuvat ruuhkan aikana kauan, kirjan sivuilla olevat sananeliöt pomppivat hajataitteisissa silmissäni. Kirjan sisus on taitettu kauniisti, pidän epätavallisesta sommittelusta ja kuten aavistinkin, en ymmärrä lukemaani. Palindromit huomaan. Miten jonkun aivot vääntyvät sellaisten tekemiseen? Minulle riittää saippuakauppias. Hetken kuluttua lisään sanan autioitua. Se on kaunis.
Eniten minua koskettavat Samin metrorunot, ymmärrän tuon tunteen, olen kirjoittanut satoja kilometrejä. Ärsyttää, ettei koko teos ole yhtä metrorunoa. Ärsyttää, että bussi pysähtyy joka pysäkille, mikä ihme tässä Helsingissä ruuhka-aikana!

Helinin Hannuun viitataan usein, en ihmettele, Samissa ja Hannussa on paljon samaa, rakkaus kieleen, halu uudistaa ilmaisua. Näin ainakin luulen, tunsin Hannun paremmin ihmisenä kuin runoilijana. Samin kohdalla on samoin, ja oikeastaan minulla on hyvin vähän sanomista runoudesta. Joko tykkään tai en. Sama on kuvataiteen laita, pidän katsomastani tai sitten en. Teos koskettaa (niin hyvässä kuin pahassa) tai sitten ei. Näkemäni synnyttää ajatuksia tai sitten ei.

Kotipysäkillä puhaltaa kylmä tuuli. Istun parkkipaikkaa reunustavalle matalalle metalliputkiaidalle, vedän takin ylleni, huivi jää kassiin (nythän on kohta jo vappu!). Poltan tupakan, viisi minuuttia ei enää tee pakasteille sen suurempaa hallaa. Canti di Assisi, Assisin laulu, painaa laukussa enemmän kuin ajatukseni. En jaksa laittaa painoa sille, että en osaa pukea ajatuksiani sanoiksi, en ole sanallinen kriitikko, en edes kriitikko. Minä vain pidän tai sitten en. Tällä kertaa se on ”pidän”, laimea verbi, joka tuo mieleen Facebookin tykkää-peukun. Olkoon, tykkään ja sydän vielä lisäksi.
Reaktio. Se kai on se tärkein.

(huom. kirjan lukemiseen ei mennyt puoli tuntia, vaan useamman bussimatkan verran aikaa, tässä on kuvattu vain lukemisen viimeiset kolmekymmentä minuuttia)

Levollisuus

 

Päivien samankaltaisuus on kaunista. Yritän pitää näistä hetkistä kiinni, kun kaikki on tuttua ja turvallista, kun minua ympäröi pumpulinpehmeä tavallinen arki.
Nuoralla tanssijana (ehkä nykyisin ennemminkin vaappujana) tiedän, että koska tahansa voin pudota, milloin tahansa voi tapahtua jotain sellaista sisälläni tai ulkopuolellani, joka pistää nuoran heilumaan liian suuressa kaaressa.

  

Olen poistunut mukavuusalueeltani, ihmeekseni se on ollut mukavaa, ei laisinkaan stressaavaa. Teemataiteessa on huhtikuun haasteena tehdä jotain itselleen uutta, kokeilla uusia välineitä, tekniikoita, tyylisuuntia. Näin olen tehnyt.

Se, että huomaa elämän positiivisen tasaisuuden, ei tarkoita itsetyytyväisyyttä. Se on sitä, että ei inhoa itseään sillä hetkellä. Muistan myös nuo mustat tunteet, joista aikanaan kirjoitin Sairaalapäiväkirjaan:

EI PALUUTA

Miten voi olla näin täynnä tyhjyyttä.
Mikään ei liikuta. Ei kohti
iloa, ei kohti surua.
Musta möykky keskellä tyhjyyttä,
lujempi kiveä, lujempi kiveä.
Onkohan avaruudessa tällaista?
Leijua tyhjyydessä, kohti
mustaa aukkoa. Toivoen, peläten,
toivoen, että se nielaisee lopullisesti.
Ei paluuta.

MASENNUS

Kun inhoaa itseään,
kun vihaa itseään,
kun tietää, ettei itsessä ole mitään,
ei mitään, ei mitään, ei mitään muuta kuin
syyllisyys kaikesta.

Se on masennusta.

 

Kun kirjoitin noita muistiinpanoja Aurorassa, minuun koski. Nyt olen tyytyväinen, että nuo rivit ovat tallessa. Tänään huomaan, että päivät voivat muuttua. Haluaisin valaa samaa toivoa ystävääni, mutta tiedän enemmän kuin hyvin, miten muiden hyvää tarkoittavat sanat voivat ärsyttää. Riittää, että on läsnä, puhumatta.

***

Uusi kirjani on kohta lähdössä painoon. Tuntuu jälleen hieman tyhjältä, niin kuin aina jonkin projektin valmistuttua. Toivon, että tämä tyhjyys jatkuu tällaisena, aika hyvänä. Alla olevassa kuvassa (klik suuremmaksi niin näkee lukea) on kirjan takakansi, johon eräs henkilö on tehnyt tekstin, ei siis omani. Kirjan hinnaksi tulee jotain 15-20 euron välillä. Tulen myymään kirjaa jossain vaiheessa ennakkona signeerauksineen (hih) ja totta kai se tulee myyntiin myös verkkokirjakauppoihin.
Että tällaista. Tällä kertaa.

 

 

 

 

 

 

 

Päivien erilaisuus

 

Viikoissa on niin erilaisia päiviä. Yllättäviäkin. Tänään pitäisi olla viikon lämpimin päivä, yli +10 astetta. Helsingissä +2, tuntuu kuin -2 Foreca kertoo. Voihan tämä ollakin viikon kuuminta aikaa, kuka tietää loppuviikon säästä vielä mitään.

Positiivisestikin voi yllättyä. Olin bussilla matkalla Itäkeskukseen. Pysäkillä kuski sammutti auton, takaa alkoi heti kuulua levotonta liikehdintää, hätäisimmät ehtivät soittaa jonnekin ja kertoa tulevansa myöhässä. Kului puoli minuuttia, kuski nousi kopistaan ja toivotti matkustajille mukavaa matkantekoa uuden kuljettajan kyydissä. Uusi kuski tuli autoon, tervehti meitä matkustajia ja sanoi, että lähdetään ihan heti.
Takaa kuului iloisia vastatervehdyksiä.
Kumpikaan kuljettajista ei ollut kantasuomalainen.

Tervehtiminen. Huomaaminen. Ei siihen paljon tarvita, että tuntee itsensä näkyväksi.

Kirpputorin vaaterekin ääressä minulle sanottiin, että minulla on kauniit hiukset. Kehuja oli ikäiseni mies, hän hymyili, jatkoi matkaansa syvemmälle myymälään. Ei iskuyritystä, vain toteamus. Huomaamista.

Tänään on sellainen päivä, että tulevan kirjani taitto ja kansikuva alkavat olla lähes valmiit. Vielä menee muutama tovi ennen kuin alan massiivisen mainoskampanjan. Kirjasta tule printtikirja, vaikka tiedän hyvin, ettei se tulee olemaan myyntimenestys. Tällä hetkellä minua viehättää ajatus e-kirjoista, ei niiden lukeminen vaan tekeminen. Maailma hukkuu kirjoihin, kahden kuukauden takaiset uutuudet päätyvät alelaareihin, kirjakaupat eivät ota myyntihyllyihinsä kuin takuuvarmoja hittejä sikäli mikäli kirjakauppoja enää edes on. Antikvariaatit sanovat ei kiitos, kun niille tarjoaa hyllyistään kirjoja.

Viime viikolla vietin työläitä päiviä koostamalla issuussa e-kirjan, joka sisältää kaikki näyttelyissäni olleet maalaukset ja valokuvat. No, nyt se on tehty ja olisihan ne hetket voinut viettää turhemminkin. Ai, miten? Esimerkiksi lukemalla jatkuvalla syötöllä uutisotsikoita tästä ajastamme. Alan olla siinä iässä, että mantran toistaminen ”ennen kaikki oli paremmin” lähestyy kaiken aikaa.
Kirjatkin olivat parempia ennen.