Lyhyitä tarinoita elämästä. Ei suurta fiktiota. Faktaa. Ehkä.
kesäkuu 6, 2019 14 kommenttia
Näillä seuduilla suositellaan sisäkoiria.
Tämä taloyhtiö arvostaa puhtautta, eikä pidä kierimistä soveliaana.
Pallopeleistä ja lapsista syntyy kiusallista ääntä, jopa yleisillä nurmikkoplänteillä.
Täällä saa sentään ulkoiluttaa koiraa.
Sama taloyhtiö uskoo tiedotusten toistamiseen.
Ja kerta vielä.
Kävelytien varressa jälleen yleinen nurmikkopläntti, jonne ei parane poiketa.
Tou 5, 2019 34 kommenttia
Tämä on pakopaikka, jossa saan olla aivan yksin.
Makaan selälläni, ummistan silmät kaikelta siltä, mitä en halua nähdä. Korvani eivät kuule muuta kuin pehmeän, pumpulin kaltaisen lohduttavan hiljaisuuden.
Haluaisin olla näin ikuisesti. Voisinkin olla näin, tämä ei ole vaikeaa. Olen syntynyt tähän, viihdyn tässä olotilassa, joka sallii minun unohtaa hetkeksi ja pidemmäksikin kaikki vaatimukset, vastuut. Täällä minulla ei ole rooleja. En ole vaimo, en äiti, en tytär, en sisko, en ystävä, en mitään. Ei ole edes minuutta, sillä tämä painottomuus saa ääriviivani sulautumaan veteen.
Varjo peittää kasvoni. Avaan silmät. Ovat taas lähettäneet veneen perääni. Olen kellunut jälleen liian kauan.
***
Viikon 19 krapusanat ovat silmä, selkä, yksin. Annettujen sanojen ei tarvitse olla kirjoituksessasi perusmuodossa, taivuttele siis vapaasti.
Krapu on otsikko mukaan luettuna sadan sanan pituinen tarina. Uusi krapuhaaste julkaistaan viikoittain Caran ja minun blogeissa. Kravun kirjoittamisella ei ole kiire, jälkijunaankin ehtii hyvin mukaan.
Jätä oman krapusi ulr-osoite joko minun tai Caran blogin kommentteihin. Meidän blogeistamme löydät myös listat osallistuneista.
OSALLISTUJAT
maaliskuu 24, 2019 40 kommenttia
Lukitun ulko-oven takana ei ole vapaus. Siellä on maailma, johon en halua, jota pelkään, joka ahdistaa.
Kapaloin itseni peittoon. Olen mykkyrällä kuin kohdussa, äidin sylin piilossa, pehmeässä turvassa. Kukaan ei näe minua, olen lakannut olemasta, eikä minulta voi, eikä enää saa vaatia mitään. Liukenen uniini, jotka ovat menettäneet merkityksensä. On sama, näenkö painajaisia. Hereillä oleminen on samanlaista kauhua.
Hoitajat patistavat lounaalle. Olen kiltti ja helppo potilas, syön lautasen tyhjäksi ilman ruokahalua, palaan sänkyyn. Omahoitaja yrittää saada keskustelua aikaiseksi. Ihmettelen, eikö hän näe, etten ole olemassa. Katosin jo aikoja sitten, eikä minua ole vieläkään löydetty. Olen hyvä piiloutumaan, myös itseltäni.
***
Viikon 13 krapusanat ovat pehmeä, vapaus, syli.
Jätä oman krapusi url-osoite totuttuun tapaan joko Caran tai minun blogini kommentteihin.
Oman krapuni ajankohta löytyy muutaman vuoden takaa. Olin silloin Auroran sairaalan suljetulla osastolla muutaman viikon ajan. Nuo viikot siirtyivät kirjan kansien sisälle Sairaalapäiväkirjaan. Teosta ei ole enää myynnissä, joistain kirjastoista sen voi löytää. Viime vuonna siirsin kirjan digimuotoon, ilmaiseksi luettavaksi.
OSALLISTUJAT
maaliskuu 20, 2019 27 kommenttia
Facebookissahan on sellainen ominaisuus, että halutessasi voit kertoa syntymäpäiväsi julkisesti, jolloin kaverisi saavat hälytyksen kyseisen päivän koittaessa. Rumpujen päristessä seinäsi täyttyy onnitteluista. Kaverit, jotka eivät muuten koskaan ilmoita olemassaolostaan, ilmestyvät paikalle jättämään onnittelunsa.
Sama ilmiö tapahtuu, vaikka olisit kuollut, jos vaan profiilisi on edelleen Facebookissa. Vuodesta toiseen on kavereita, jotka eivät ole kuulleet kuolemastasi tai jotka eivät muista, että olet kuollut, eivätkä ole pahemmin seuranneet päivityksiäsi, joita ei ole enää pitkään aikaan ilmestynyt.
Näiden kuolleiden seinällä on syntymäpäivänä tietenkin myös sellaisia, jotka muistavat ja ajattelevat kuollutta, haluavat lähettää terveisiä sinne jonnekin.
Ikuinen elämä, jonka seuraaminen on kiusallista ja groteskia.
Vai olenko vain kateellinen noista onnitteluista, joita kuolleet(kin) saavat? Muistan lapsellisen jännityksen, jolla odotin viimevuotista syntymäpäivääni, sellaista, joka on vain kerran kymmenessä vuodessa. Saisinko lahjoja? Kortteja? Kaikkea sellaista, josta tietäisin, että minut muistetaan, vaikka syntymäpäivääni ei ole Facebookissa.
Itse en liity syntymäpäiväsankarien onnittelijoihin Facebookin seinillä. Jos kaveri on hyvä tuttu, laitan meiliä, ihan sellaisen vanhanaikaisen.
Kuolleille hyville tutuille en lähetä mitään muuta kuin kaipaavan ajatuksen, jonka jätän vain itseni tietoon.
maaliskuu 17, 2019 32 kommenttia
Kirjoitan sadan sanan tarinaa annetuista sanoista naulakko, hymyillä, työ. Pää käy jälleen ylikierroksilla.
Isän eteiseen, naulakon viereen, ilmestyy koodilappu kotisairaanhoitoa varten. Piip-piip, työsuoritukset mitataan, isä suihkutetaan, avanne puhdistetaan, isä hymyilee kiitollisena.
Jimi kuulee jatkuvasti olevansa maailman turhin jätkä seistessään portsarina. Ottaa takit, laittaa naulakkoon. Poistaa räyhääjät, kuuntelee vihat, tekee työtään. Ei ole hymyillyt vuosiin.
Seison vieraassa eteisessä, naulakko pursuaa mustia takkeja. Harjoittelen hymyilemistä peilin edessä, irvistys peittää ahdistukseni. Pelkään uusia tilanteita. Sosiaalisuus on minulle työtä, tuskaa.
Haluaisin kirjoittaa tarinan, joka saa lukijan hymyilemään. En onnistu. Otan takkini naulakosta, lähden ulos. Yritän muistaa, että kirjoittaminen on iloa.
Ei työtä.
***
Viikon 12 krapusanat ovat naulakko, hymyillä, työ. Annettujen sanojen ei tarvitse olla kirjoituksessasi perusmuodossa, taivuttele siis vapaasti.
Krapu on otsikko mukaan luettuna sadan sanan pituinen tarina. Uusi krapuhaaste julkaistaan viikoittain Caran ja minun blogeissa. Kravun kirjoittamisella ei ole kiire, jälkijunaankin ehtii hyvin mukaan.
Jätä oman krapusi ulr-osoite joko minun tai Caran blogin kommentteihin. Meidän blogeistamme löydät myös listat osallistuneista.
OSALLISTUJAT
tammikuu 15, 2019 26 kommenttia
Kymmenen vuotta sitten jäin pois työelämästä pääni hajotessa lopullisesti. Lähtö tapahtui aika suorilta jaloin, yllätykseksi työyhteisölle, perheelle, ennen kaikkea itselleni. Pään hajoaminen ei tapahtunut yhtäkkiä, lopetin vain sinnittelemisen. Edelleenkään minulla ei ole muistikuvia viimeisistä työviikoista, ei ensimmäisistä viikoista pois töistä.
Ehkä hyvä niin.
Tähän kymmeneen vuoteen on mahtunut paljon ja monesta asiasta olen kirjoittanut tänne blogiin.
Isällä oli tapana, kun menin hänen luokseen, alkaa keittää kahvia. Hän meni keittiöön, kuulin hänen viheltävän On The Sunny Side Of The Street-laulua. Vihellyksessä oli iloa. Todennäköisesti hän vihelteli ollessaan yksinkin, mutta tullessani sinne tunsin aina, että olin ilontuoja.
Muutamana viime päivänä olen huomannut hyräileväni keittäessäni aamukahvit. Tänään tajusin, että olen onnellinen. Aikaisemmin on ollut tyytyväisyyden hetkiä, ajanjaksoja ilman masennusta ja ahdistusta, ihan ookoo päiviä.
En tiedä, onko luvallista sanoa itseään onnelliseksi. Ehkä sitä saa ajatella, mutta ääneen sanomista (kirjoittamista) tulee kenties välttää, ettei vaikuta ylpeältä, ettei pahoita muiden mieliä.
On myös mahdollista, että kun toteaa olevansa onnellinen, niin viimeistään seuraavana päivänä iskee katastrofi.
Onko onnellisuus henkistä laiskuutta? Sulkeeko onnellinen silmistään yhteiskunnalliset vääryydet, luonnon tuhoamisen, globaalit uhat?
Näiden vuosien aikana olen joutunut ruotimaan itseäni niin paljon, että usein jo pelkän oman naaman katsominen peilistä on oksettanut. Pahoinvoinnista huolimatta olen oppinut paljon itsestäni. Olen oppinut, että en voi hallita kaikkea. On olemassa ongelmia, joita en kaikkivoipaisuudessani pysty ratkomaan. On asioita, joille en voi mitään. Olen opetellut päästämään irti kontrollista (joka on loppujen lopuksi ollut vain näennäistä), joka vaativuudessaan on aiheuttanut minulle ahdistusta.
Vuosia en nähnyt tulevaan, minulla ei ollut toiveita, ei unelmia. Oikeastaan tällä hetkellä tilanne on sama: ei unelmia, ei toiveita, mutta silti tuleva ei ole mustan peitossa. Se on vain vielä kokematta. En kaipaa mitään juuri nyt. Olen onnellinen siihen, mitä minulla on.
Hassua, tämä olotila on outo.
Todennäköisesti tulee takapakkeja. Ei ole kauan siitä, kun ahdistus iski viimeksi kouransa minuun. Syksyllä oli monta pahaa viikkoa. Kuitenkaan en osaa pelätä putoamista samalla tavalla kuin aikaisemmin. En tunne juuri nyt keikkuvani nuoralla, eläväni kauhun tasapainoa, niin kuin niin monen vuoden ajan. Outo olotila todellakin.
Olla onnellinen.
tammikuu 9, 2019 15 kommenttia
Viikon kehto: Peltoaukeilla Aapeli-myrsky tekee kaikkensa, jotta juna ei pääsisi eteenpäin. Istun vaunun toisessa kerroksessa, maisema ikkunan takana on maidonvalkoinen. Juna heijaa, keinuu ja selviytyy metsän suojaan. Pari kanssamatkustajaa lähtee pahoinvoinnin takia alakertaan etsimään vapaita istumapaikkoja.
Viikon siivous: Siirrän joulun kaappiin odottamaan seuraavaa, tulevaa. Tiina Tonttutyttö laskeutuu lampusta, jossa hän on keinunut jo lähes kolmenkymmenen vuoden ajan joka joulu. Lapsuudenkodista tuodut Aarikan tonttutyttö ja -poika ovat vielä vanhempia. Joulukortit jätän paikoilleen kaapin oveen muutamaksi päiväksi. Niitä on mukava katsoa, ajatella ihmisiä, jotka ovat ne lähettäneet. Positiivinen muistaminen on asia, josta pidän. Ja nämä kortit ovat huomionosoituksia ihmisiltä, joiden kanssa tulee muutenkin pidettyä yhteyttä, ei vain jouluna.
Kissa ei muka kiitoksilla elä, olen eri mieltä. Minusta on mukavaa muistaa ihmisiä. Kuljen kirpputoreilla, kaupoissa ja näen tavaran, josta tiedän, että joku voisi ilahtua saadessaan sen. Lähetän syntymäpäiväkortteja.
Yritän muistaa, etten voi pitää ketään itsestäänselvyytenä.
Olen myös ikionnellinen, jos minua muistetaan. Enpä taida siis olla kissa.
Viikon avuttomuus: Toisinaan kaipaan kipeästi niitä aikoja, jolloin puhallukseni poisti pipin. Enää minulla ei ole sellaisia taikavoimia.
Viikon päätös: Yritän välttää mahdollisimman tehokkaasti ihmisiä, jotka silmissäni ovat ylimielisiä. Onneksi heitä ei ole monta, mutta silti heidän energiaa imevä vaikutuksensa on liian paljon minulle. Pääni tasapaino järkkyy hyvin helposti.
Viikon telepatia: Seison tänä aamuna bussipysäkillä. Illan ja yön aikana on satanut parikymmentä senttiä lunta. Pakkasta hiukan, tyyntä. Maiseman kauneus on mykistävää. Viereeni tulee bussia odottamaan ikäiseni nainen. Niin kaunista, niin kaunista, hän sanoo minulle.
marraskuu 30, 2018 18 kommenttia
#26
Edellisiltana alkanut kurkkukipu on poissa, kun herään. Tilalle on tullut vuotava nokka. Ei ihme, että tällaista olotilaa kutsutaan räkätaudiksi.
Pyydän Läheistä käymään kaupassa puolestani. Pitäisi laittaa rastia seinään, sillä avun pyytäminen on aina ollut minulle vaikeaa. Täytyyhän sitä nyt itse pärjätä, eikä muita saa vaivata, elleivät he sitten oma-aloitteisesti tarjoa apuaan.
Silloinkin kannattaa (pitää) kieltäytyä.
Terapiassa aikanaan tuli tietenkin myös pohdittua tätä vaatimusta itseään kohtaan. Olen kyllä pehmentynyt vuosien aikana, jopa siis pyydän apua, mutta olen myös saanut kokea sen, että apua kyllä luvataan, sitten joskus, eikä sitä joskus-päivää koskaan tule.
Kun ei odota, ei pety. Siinähän se.
#27
Kahvi ei maistu, mutta se on lämmintä ja kuuluu aamurutiineihin. Kuin myös vessassa käynti. Koska asun yksin, en koskaan sulje vessan ovea, se saa olla niin avoinna kuin se haluaa. Istun pytyllä ja ovikello soi. Vessa on vastapäätä ulko-ovea. Muistan, että tänään on tulossa asunnon rakenteiden tarkastaja, sillä viereisellä tontilla aletaan kohta räjäytellä tilaa uusille asuintaloille.
Tarkastajillahan on aina huoltomiehet mukana ja huoltomiehillä yleisavaimet ja huoltomiehet käyttävät avaimiaan suunnilleen samaan aikaan, kun soittavat ovikelloa. Riivin nopeasti housut puolitankoon ja syöksyn avaamaan oven. Haarat eivät todellakaan kiristä. Tarkastaja, joka on noin 13-vuotiaan näköinen, tutkii rakenteet ja suuntaa tietenkin myös vessaan.
Juu, en ehtinyt vetää pyttyä.
Onneksi ei tämän ikäisenä enää jaksa kamalasti nolostua mistään.
Loppupäivä kuluu vaaka-asennossa aivastaen kymmenen kertaa minuutissa, nenäliinoja kuluu. Räkätauti voi hyvin.
#28
Aivastaminen jatkuu. Nenäliinojen välillä saan vihdoin ommeltua tyynyliinan saumat ja napit paikoilleen. Tyynyliina on ollut jo kauan valmis, kuin myös toinen samanlainen, mutta koska inhoan saumojen ja nappien ompelua ja ompelemista ylipäänsä, tällaisten töiden viimeistely jää ja jää ja jää.
Saan motivoitua itseni hiustenpesuun, ylipäänsä suihkuun. Peseytyminen ottaa niin voimille, että nukun kahden tunnin päiväunet. Herään yskään, räkätauti on putoamassa alemmas kropassa, keuhkoputket vinkuvat.
#29
Nuha on poissa, tilalla päänsärky, kun herään. Poski- ja otsaontelotulehdukset ovat melkein jokasyksyisiä riesoja, olen tänä vuonna selvinnyt ilman niitä. Mikäli päänsärky ei helpota viikonlopun yli mentäessä, menen lääkärille. Lupaan sen itselleni.
Nenäkannu on käytössä ympäri vuoden, mutta liian ahtaita röörejä vastaan on vaikea taistella.
Alan virkata joululahjaa, tarvitsen väriterapiaa.
#30
Marraskuu on selätetty, arkea dokumentoitu ja kuvattu. Aika työläs projekti, mutta en voi kieltää, etteikö kuukausi olisi mennyt nopeasti. Kovin mielenkiintoista elämäni ei ole, mutta onneksi pidän tavallisesta arjesta. Sellaisista päivistä, jolloin ei tapahdu juuri mitään.
Jännitys, seikkailu ja romantiikka eivät ole minun juttuni. Tylsyydessä on turvani ja tasapainoni.
marraskuu 25, 2018 26 kommenttia
#21
Lainakoiran aika mennä kotiinsa. Olemme molemmat rutinoituneita junalla matkustajia. Rautatieläisinä lapsuudenkodin perheelläni oli ilmaiset junamatkat. Meillä ei ollut autoa, joten harvat lomareissut tehtiin junalla. Samalla kulkuneuvolla olen jatkanut aikuisikäni. Työmatkat lähijunilla, junalla kaupunkiin ja toiseen, junalla vuosien ajan hoitamaan isää. Koetin joskus laskea, kuinka paljon kilometrejä on mennyt kiskoilla. Päädyin yli sataantuhanteen kilometriin.
Rautatieläisen tyttärenä matkojani suojelee kiskojen pyhimys. Pahimmillaan juna on ollut myöhässä kymmenen minuuttia.
#22
Asuin lapsuuden ja nuoruuteni ratapihan vieressä. Kuului tapaan loikkia kiskojen yli, kun piti oikaista matkaa. Mikäli tavaravaunuja oli kiskoilla, kömmittiin vaunujen alta. Liikkuvien junien vieressä odotettiin kiskojen vapautumista.
Silti tasoristeykset kammottavat minua. Lainakoiran kodin lähellä on valvottu tasoristeys, joka on surullisen kuuluisa itsemurhapaikkana. Tasoristeyksessä on puomit ja hälytysvalot ja varoitusääni ja tiedän, mihin aikaan junat ohittavat paikan, mutta silti meni vuosi ennen kuin uskalsin ylittää kiskot.
Fobioissa ei ole mitään kovinkaan järjellistä.
Tänä aamuna askelsin jo reippaasti Lainakoiran kanssa kiskoja kohti. Yöpakkanen yllätti ja putosin suoraan polvilleni jalan livettyä altani. Pahin painajainen. Keskellä risteystä, junia voi tulla molemmista suunnista ja minä kontillani.
Auto pysähtyi kohdallani ja kuski huikkasi avoimesta ikkunasta tarvitsenko apua. Ei edes nolottanut perinteiseen tapaan, kun mätkähtää maahan. Olin liian kauhuissani.
Pääsin ylös ilman apua, Lainakoiran hihna edelleen tiukasti kädessäni.
Viiden minuutin kuluttua tuli ensimmäinen juna. Siitä viisi minuuttia ja toinen. Seisoimme tasoristeyksen vieressä, sillä olin päättänyt ottaa kuvan paikasta, johon lankesin.
Pelosta huolimatta.
#23
Kahdella Fölin bussilla katsomaan Tepaa vanhainkotiin. Hän purskahtaa ilosta itkuun nähdessään minut. Halaamme, silitän poskea, lämmitän viileitä käsiä.
Ennen junan lähtemistä takaisin kotiin, kuvaan kaupungin runnotun torin. Keskustassa on hiljaista. Paikallisbussien kauppatorin pysäkit on siirretty sivukaduille. Ihmisillä ei ole asiaa keskustaan, sillä toria ei enää ole. On vain epämääräisiä kulkureittejä huputettujen talojen välissä, liian ahtaita väyliä kulkea rollaattoreiden, pyörätuolien ja lastenvaunujen kanssa.
Muuttuva kaupunki. Se ei tunnu tällä hetkellä omalta lapsuudenkaupungilta.
#24
Ilman Lainakoiraa ei ole syytä mennä ulos. Teen koneella Teemataiteen marraskuun haastevastauksia, televisio näyttää Rukan kisoja. Jossain vaiheessa muistan, että ihmisen on syötävä jaksaakseen.
Väsyttää.
#25
Televisio auki koko päivän, Rukalla hiihdetään, hypätään mäkeä, kannustetaan kilpailijoita.
Selaan koneelta tiedostoja löytääkseni Riitan luotsaamaan runosunnuntaihin päivääni sopivia rivejä.
marraskuu 20, 2018 18 kommenttia
#16
Vuoden 2017 kesä oli pimeä, kolea ja sateinen. Sytytin kynttilät jo elokuun aikana. Tämänvuotinen kesä oli toista lajia, valoisa, lämmin ja poutainen. Lokakuu ehti kulua jo pitkälle ennen kuin kynttiläaika alkoi.
#17
Lämpimän syksyn merkkejä nämä kissat. Olen tähän asti nukkunut ikkuna auki. En muista tällaista marraskuuta.
#18
Varjoja! Niitä ei ole juurikaan näkynyt marraskuun aikana, mutta sunnuntaina varjot olivat pitkät ja kauniit.
#19
Lähistöllä on useampikin peruskoulu. Päiväkävelyllä Lainakoiran kanssa vastaan tulee koulusta palaavia lapsia. Monet tytöt kysyvät, saako Lainakoiraa silittää.
Saa.
Yksikään poika ei ole tullut sellaista kysymään.
Koulujen lähimaastoissa on erilaisia suunnistusrasteja. Opettajat ovat viitseliäitä.
#20
Longinoja kiemurtelee kävelylenkkien läheisyydessä. Puroa on talkoovoimin vuosien aikana kunnostettu ja nyt vesistön rantamille on pystytetty opastauluja. Puron varrella on iltaisin paljon ihmisiä loka-marraskuussa seuraamassa taimenten nousua kutemaan puroon. Otsalamput välkkyvät pimeässä. Tutustumisen arvoinen paikka.
