Juhlan aika!

 

 

Tervetuloa, käykää peremmälle! Tämä blogi täyttää tänään 16 vuotta ja sen kunniaksi liputkin heiluvat saloissa.

Paljon on sanaa tullut suollettua näiden vuosien aikana. Välillä on into hiipunut, mutta blogitauot tekevät terää ja taas jaksaa syytää uutta tekstiä. Hullun hommaa, joku sanoisi, ja sehän sopii enemmän kuin hyvin, sillä CV:ni on täynnä F-diagnooseja.

Kulautetaan siis maljat. Juhlan kunniaksi olen laatinut soittolistan, joten jaloille ja lanteillekin tulee mukavasti liikuntaa. Kappaleita yhdistää rock ja roll-sanat, sillä mikään ei ole tärkeämpää kuin rock, rauha ja rakkaus. Ne ovat yhtä tärkeitä kuin blogin lukijat ja kommentoijat, sillä ilman teitä ei olisi blogia, kiitos!

 

 

***

Viikon 43 krapusanat ovat hullu, kappale, hiipua.

Krapu on oma otsikkosi mukaan luettuna tasan 100 sadan teksti, ei enempää, ei vähempää. Viikon krapusanat ilmestyvät sunnuntaisin tässä blogissa.
Sanojen ei tarvitse olla perusmuodossaan kirjoituksessasi.
Jätä krapusi linkki blogiini.
Kiirettä kravun kirjoittamisella ei ole, koko viikko on aikaa.

OSALLISTUJAT

Cara

BLOGitse

sanapasanen

Riitta

AilaKaarina

Sus’

anli itse

Aimarii

Kirsti

 

 

Kaikki päivät eivät ole hyviä

Tästä päivästä tulee turha. Jäsenet ovat raskaat, vielä raskaampi on olo. Ilman syytä, epämääräinen ahdistus. Hapuilen kännykän käteen. Puoli yksitoista.

Aamukahvi polttaa kitalakea. Kello on yksitoista. Tekisi mieli palata sänkyyn, nukkua tämä päivä pois, mutta päätän valvoa ainakin kolme tuntia ennen päiväunia.

Tänään ei aamupesua. Hampaat harjaan tottumuksesta. Hiusten takut saavat olla.

Haahuilen netissä jonkin aikaa. Luen uutisista vain otsikot, nekin unohdan saman tien.

Lämmitän mikrossa jotain jääkaapista löytämääni ruokaa. Se ei maistu millekään, mutta kuuluu päiväohjelmaan. Yhdeltä menen päiväunille.

Herään kolmen tunnin kuluttua. Edelleen sama päivä. Tämä pitkä, haikea päivä.

Alan odottaa illan unia.

***

Viikon 38 krapusanat ovat haahuilla, haikea, hiukset.

Krapu on oma otsikkosi mukaan luettuna tasan 100 sadan teksti, ei enempää, ei vähempää. Viikon krapusanat ilmestyvät sunnuntaisin tässä blogissa.
Sanojen ei tarvitse olla perusmuodossaan kirjoituksessasi.
Jätä krapusi linkki blogiini.
Kiirettä kravun kirjoittamisella ei ole, koko viikko on aikaa.

OSALLISTUJAT

Cara

sanapasanen

Kirsti Kaija

Uggla

riitta k

AilaKaarina

BLOGitse

Kesäpäiväkirja 100821

Kaikki alkoi joulutähdestä, jonka ystävä toi minulle tullessaan syömään luokseni joulupäivänä. Aivan järjettömän iso puska, monihaarainen ja valtava. Katsoin sitä surullisena ja mietin, millä tavalla onnistuisin tappamaan sen. Kiduttaisinko kuivuuteen? Hukuttaisinko?
Kasvit ja minä emme ole koskaan oikein ymmärtäneet toisiamme.

Kotini on ollut kymmenen vuotta ilman viherkasveja. Muutama satunnainen leikkokukkakimppu on kyläillyt, mutta muuta vihreää ei kotona ole. Aikanaan kodissa oli kasveja, jotka viihtyivät enemmän kuin hyvin, sillä minä en hoitanut niitä. Silloin pienistä, pöydillä olevista fiikuksista ja erilaisista palmuista kasvoi vuosien varrella kunnon kokoisia puita. Palmujen alla mahtui hyvin nukkumaan.
Muutoissa vihoviimeisiä kannettavia.

No, joulutähti ei suostunut kuolemaan ja keväällä siirsin sen parvekkeelle. Se näytti hieman orvolta kököttäessään yksin (minulla ei ole ollut parvekekukkiakaan), joten päätin armahtaa sen ja hankkia sille kaverin. Sain tutulta muratin, iskin sen multaan ja kahdestaan nuo kasvit viihtyivät hyvin.
Eli kasvoivat.
En ymmärtänyt tätä äkillistä käännettä. Miksi kasvit eivät kuole, vaikka ovat minun hoidossani? Pitäisikö tämä ottaa ennusmerkkinä? Pitäisikö laajentaa valikoimaa ja kokeilla uusilla lajeilla?

Niinpä helteiden käydessä kuumimmillaan raahasin kaupasta multaa, ruukkuja ja erilaisia kasveja. Oli muuten hikistä hommaa. Kymmenen litran multasäkki ei paina ihan vähän ja kun käsissä roikkuu vielä toinen kassi, jossa on muutama saviruukku, niin tiesi kyllä kävelleensä tarpeeksi painojen kanssa.

Netistä etsin kasveja, jotka eivät kasvaisi suuriksi ja jotka eivät kukkisi (en välitä pörriäisistä parvekkeellani). Löytyi mehikasvit. Uudestaan kauppaan, erilaisia mehikasveja, mehikasveille sopivaa multaa, lisää ruukkuja, kukkasoraa (netistä luin myös ruukkujen salaojituksesta).
Ja taas tuli hiki, sillä edelleen oli helteistä.

Nyt minulla on kuusitoista ruukkua, jokaisessa kasvi tai kaksi. Taisi karata hiukan lapasesta jälleen kerran. Ruukkuja varten piti ostaa Ikeasta pari hyllykköä, jotka kokosin omin pikku kätösin. Tuli kuuma taas.

Hiukan minua arveluttaa, mitä tapahtuu säiden kylmetessä, kun pitäisi siirtää kasvit sisälle. Minne ne mahtuvat??? Asia, jota en kasvikiimassani tullut ehkä ihan loppuun asti ajatelleeksi.

Parin päivän päästä lähden saaristoon ja kasvit jäävät yksin joksikin aikaa. Toivottavasti ne pärjäävät hyvin. Pari-kolme saa luvan kuolla, vähempi mahtuu sitten paremmin sisätiloihin, kun halla iskee.

 

Kesäpäiväkirja 300721

Olen tällä viikolla onnistunut kastumaan kolme kertaa, täysin läpimäräksi. Pitkä hellejakso on saanut unohtamaan sellaisen ilmiön kuin äkillinen rankkasade. Ei tule edes pieneen mieleen, että taivas voi kumista, räjähdellä ja repeytyä. Aivot ovat sumussa menneen kuumuuden takia, täytyy skarpata.
Tai sitten ei. Tarviiko sitä aina olla niin terävä. Vähempikin riittää.

Laiskoja päiviä ennen näitä sateita. Mitään en ole tehnyt, onneksi ei ole pakko. Pitkiä päiväunia, vielä pidempiä yöunia. Aina välillä olen raottanut ikkunaa tai parvekkeen ovea sen verran, että olen tsekannut, jatkuuko helle.
Kyllä se jatkui.
Kunnes tänään, ukkosen ja sateiden jälkeen, lämpötila on pudonnut seitsemääntoista.
Vielä ei palella.

Lainakoira tuli aktivoimaan minua, herättämään horroksesta, käskyttämään liikkeelle. Loistava personal trainer, sillä Lainakoiralle maistuu samanpituiset unet kuin minullekin. Armollinen piiskuri siis.
Lainakoira on myös kastunut kolme kertaa tällä viikolla, eikä hän pidä siitä. Vihaa vettä, ei suostu uimaan, sade puistattaa.
Onneksi sentään juo vettä, ettei tarvitse viedä häntä kaljalle.

Toinen outo koronakesä on kallistumassa loppupuolelle. Ehkä sen takia silmä näkee outoja asioita. Mäsäksi iskettyjä kitaroita, erikoisesti pysäköityjä fillareita.
Muillakin näyttää olevan aivot sumussa. Ei vain minulla.

Huomenna on lauantai, joten laitetaan tähän samaan julkaisuun Saturday Classic, joka vielä huomisen ajan pyytää linkittämään kesäisiä kappaleita. Tavoistani poiketen soitan suomalaisen version The Lovin’ Spoonfulin biisistä Summer In The City (1966). Suomiversion Kesäkatu teki Danny samana vuonna.

 

Kesäpäiväkirja 210621

Parin viikon pituinen lainakoiraton jakso osuu hyvään saumaan. Lainakoira on omassa kodissaan helteitä paossa, eikä minun tarvitse miettiä, milloin mennään ulos, milloin on liian kuumaa (aina, ainakin asvaltilla), jokohan nyt olisi viileämpää (jee, enää vain 28 astetta).
Olen siis pysynyt visusti sisällä. Ikkunat ovat kiinni päivällä, tuuletin hurisee ja vasta yöksi avaan kaikki räppänät.

Nuorempana 30 asteen helteet eivät aiheuttaneet ongelmia. Päinvastoin, silloin lähdin joka päivä kesälomalla Uunisaareen, paahdoin itseäni siellä monta tuntia, välillä uimaan. 1980-luvulla melkein kaikki naiset ottivat aurinkoa yläosattomissa ja alaosatkin olivat stringejä, joten ei voi kuin huokaista, että takapakkia ollaan otettu noista ajoista, kun naiset eivät voi enää olla rannalla yläosattomissa.
Nyt terveellisin rusketus tulee purkista, luin jostain lehdestä eli ei todellakaan ole viisasta kärventää itseään tuntitolkulla. Ei edes niitä nännejä.

70-luvulla itseruskettavat tuotteet olivat vahvoja. Luokkakaverini, kutsukaamme häntä vaikka Erjaksi, tuli kouluun kasvot ja kämmenet oranssisena. Erja oli rikkaasta perheestä ja hänen ympärillään pyöri aina hännystelijöiden joukko, jotka vakuuttivat, että rusketus oli ihana ja niin hyvän näköinen ja vau!
Samainen Erja ei ollut ihan se penaalin terävin kynä. Eräänä päivänä hän tuli kouluun, purskahti itkuun ja kertoi, että hänen veljellään on kohdussa syöpä. Samat hännystelijät yhtyivät itkuun, voi miten kamalaa, ihan hirvittävää.

Hmm, se Erjasta.

Olen virkannut vauvalle peittoa. Naapuriin tulee uusi perheenjäsen näinä päivinä. Huh, en halua edes ajatella, miten kamalaa on olla viimeisillään raskaana näillä keleillä. Virkatessa olen katsonut jalkapallon EM-kisoja ja Areenassa näkyvää Harlots-sarjaa, joka oli hyvinkin viihdyttävä ja koukuttava kieroiluineen, petoksineen ja ihmissuhdekiemuroineen. Sarja perustuu löyhästi todellisuuteen. 1760-luvun Lontoossa viidennes naisista ansaitsi elantonsa prostituutiolla. Aikamoinen määrä.

Prostituutiota ja pallopelejä siis. Näillä kohti juhannusta.

 

Keskusteluja itseni kanssa

 

 

– Onko pakko, jos ei halua?
– Ei ole.

– En halua mitään.
– Olen huomannut.

– En jaksa mitään.
– Olen huomannut.

– Olen väsynyt tähän eristäytymiseen. Tympääntynyt koronaan. Kyllästynyt maskeihin. Tuskastunut itseeni.
– Olet aina ollut erakko.

– Oma seura on työlästä. En ole hauskaa seuraa.
– Tiedän.

– Hautaudun seinien sisään, hautaudun lumeen. Äänet ovat kadonneet, lumi vaimentaa ulkopuolisen elämän. En ole edes varma siitä, onko tuolla ulkona enää elämää.
– Luultavasti.

– Ja koko ajan kysyn: onko pakko, jos ei halua, jos ei jaksa. Ja vastaus on aina sama.
– Ei ole pakko.

 

 

 

 

 

***

Viikon 11 krapusanat ovat hauska, vaimentaa, eristäytyminen.

Krapu on oma otsikkosi mukaan luettuna tasan 100 sadan teksti, ei enempää, ei vähempää. Viikon krapusanat ilmestyvät sunnuntaisin tässä blogissa.
Sanojen ei tarvitse olla perusmuodossaan kirjoituksessasi.
Jätä krapusi linkki blogiini.
Kiirettä kravun kirjoittamisella ei ole, koko viikko on aikaa.

OSALLISTUJAT

Cara

Kirsti Kaija

BLOGitse

Uggla

AilaKaarina

Repu

Aina

riitta k

Aino

 

 

Vastaanotolla

– Kokeillaan sana-assosiaatioita jälleen. Älä mieti sen enempää, sano sana, joka tulee ensimmäisenä mieleen. Ihan niin kuin aikaisemminkin.
– Ookoo.

– Punainen.
– Veri.

– Veri.
– Murha.

– Murha.
– Kuolema.

– Kuolema.
– Hautausmaa.

– Hautausmaa.
– Vainaja.

– Vainaja.
– Mestaus.

– Mestaus.
– Giljotiini.

– Giljotiini.
– Pää.

– Pää.
– Suu.

– Suu.
– Viiva.

– Viiva.
– Punainen.

– Punainen.
– Veri.

– Jaaha, kierrettiin ympyrä. Hmm, näköjään ei nyt päästy tänäänkään sen pidemmälle. No, jonain päivänä…mutta jatketaan sitten ensi viikolla. Samaan aikaan ja samassa paikassa eli edelleen etänä nämä käynnit.
– Ookoo.

***

Tällä viikolla täyttyi jo kaksi vuotta krapuilua! Laskin, että noin reilu seitsemänkymmentä kertaa krapusanat ovat ilmestyneet sunnuntaisin. Ei paha!
Kiitos kaikille osallistujille näiden kahden vuoden aikana. Ilman teitä ei olisi krapua.

***

Viikon 6 krapusanat ovat punainen, miettiä, murha.

Krapu on oma otsikkosi mukaan luettuna 100 sadan teksti. Viikon krapusanat ilmestyvät sunnuntaisin tässä blogissa.
Sanojen ei tarvitse olla perusmuodossaan kirjoituksessasi.
Jätä krapusi linkki blogiini.
Kiirettä kravun kirjoittamisella ei ole, koko viikko on aikaa.

OSALLISTUJAT

Cara

Aimarii

Kirsti Kaija

anli itse

uggla

AilaKaarina

Aina

riitta k

BLOGitse

Elegia

Sisko

 

Parasta koronavuodessa

muistoja 2020

Iloisen 20-luvun ensimmäinen vuosi vetelee viimeisiään. On aika katsoa menneeseen ja kirjata näytölle tämän erittäin oudon vuoden huippuhetket. Miinuksia, suruja, takaiskuja ja ikäviä asioita on turha muistella. Niitä riittää jokaisella tänä(kin) vuonna.

Tammi-helmikuussa kaikki oli niin kuin ennen. Lainakoira kävelytti minua, kilot putosivat mukavaa vauhtia. Näyttelyissä ja museoissa tuli käytyä, myös kahvilla ystävien kanssa.

Maaliskuussa Uusimaa laitettiin säppiin. Olimme täällä kupolin alla ja sai olla mukavan rauhassa, kun ei tarvinnut tavata ystäviä ja tuttuja muista maakunnista, eikä itsekään tarvinnut matkustaa minnekään kyläilemään. Oli aikaa ihmetellä Lainakoiran kanssa puhkeavaa kevättä. Jokainen kävelyreissu toi hyvän mielen, vihreään ja kukkaan puhkeava luonto oli niin yltäkylläinen kauneudessaan.

Peruuntuneesta ulkomaanreissusta rahat palautuivat tilille kahdessa viikossa!

Kesäkuun alussa ravintolat saivat jälleen avata ovensa ja 1.6. päiväkävelyn päätteeksi suuntasin Lainakoiran kanssa paikalliselle terassille. Oli pilvinen ja tuulinen päivä, saimme olla ihan omissa oloissamme terassilla. Voin vakuuttaa, etteivät koskaan aikaisemmin pizza ja olut ole maistuneet yhtä hyviltä kuin sinä päivänä. Sitä vapauden tunnetta!

Kesällä tunsi muutenkin hetken ajan olonsa ja elinolosuhteensa kohtuu normaaleiksi. Kavereita tuli tavattua kahviloissa. Tuli tehtyä jopa pari pikku reissua Uudenmaan sisällä.

Syksyn tullen sai taas suosiolla erakoitua. Lainakoira jaksoi ulkoiluttaa, kiloja ei tosin tippunut enää samaan tahtiin, mikä oli erinomainen juttu. Ei tarvinnut ostaa uusia farkkuja, ei tuskastua kauppojen sovituskopeissa. Oikein hyvä.

Lainakoira lähti kotiinsa samaan aikaan, kun syksyn sateet ja myrskyt alkoivat. Katselin taipuvia puiden latvoja ja kuuntelin sateen iskeytymistä ikkunoihin ja olin ihan tyytyväinen, ettei tarvinnut lähteä lenkille neljä kertaa päivässä.

Maskisuosituksen myötä en ole juurikaan käyttänyt julkisia liikennevälineitä. Kauppaan voi kävellä ja kävellen pääsee takaisin silloin, kun kaupassa on käytävä. Kunto on pysynyt suht hyvänä siis.
Maskeissa on se hyvä puoli, ettei tarvitse hymyillä vastaantulijoille. Maski suojaa myös jäiseltä tuulelta, posket tuntuvat ihan lämpimiltä.

Tämän loppuvuoden kruunaavat jokavuotiset lätkän nuorten MM-kisat ja keski-Euroopan mäkiviikko. Eli kaikki on melkein niin kuin ennen! Koronaakaan ei minulla ole.

Ei paha.

 

Radiohaastattelu

– Iltapäivää, hyvät kuulijat. Jouluun on enää yksi yö ja tänään on vuorossa viimeinen haastateltava sarjassamme Miten sinä valmistaudut jouluun? Aikaisemminhan jouluperinteitään ovat kertoneet mm. Madonna, Jesse ja James sekä joukko suomalaisia turhia julkkiksia. Tänään on vuorossa suurelle yleisölle täysin tuntematon bloggaaja SusuPetal. Miksi juuri hän? Eihän kukaan tiedä, kuka hän on ja mitä ylipäänsä on bloggaaminen. Bloggaamista harrastettiin 2000-luvun alussa ennen Facebookia ja Twitteria. Halusimmekin saada haastateltavaksi tämän jo perinteeksi muodostuneen nettikirjoittelun edustajan. SusuPetal oli ainoa, jonka saimme kiinni, sillä muut bloggaajat tuntuvat katkaisevan piuhat joulun pyhiksi.

– Tervetuloa SusuPetal.

– Kiitos. Tämä on hieman hämmentävää. En ole koskaan aikaisemmin ollut radiossa.

– No, en minä sitä uskonutkaan, että kukaan olisi vaivautunut haastattelemaan sinua. Tähän tottuu.

– Tuskin minä. Ei kai minua toistamiseen haastatella.

– Todennäköisesti ei ja koetetaan saada tämäkin haastattelu nopeasti putkeen ennen kaupallisia mainoksia. Jouluostoksia voi tehdä vielä melkein vuorokauden ajan. Aloitetaan musiikista. Joululaulu sinun makuusi ja hyvin lyhyt perustelu miksi juuri tämä laulu.

– John Lennonin Merry Christmas. Sen sanoma on kaunis.

– No, se piti arvata. Rauhaa ja hyvää tahtoa ja blaa blaa blaa. Perinteisiä pehmeitä paketteja siis.

– Ovathan ne tärkeitä asioita.

– Joo, joo. Mukavin joulupuuhasi, mikä se on?

– Pidän käsitöistä, ehkä lahjojen teko virkaten, korttien askartelu, kranssien teko ja…

– Hmph. Olo on kuin Jurassic Parkissa. Hohhoijaa, dinot eivät olekaan kuolleet.

– Anteeksi?

– Eteenpäin. Mikä on tunnelma, jota tavoittelet tänä jouluna? Minkä värinen on joulusi sisustuksessasi? Mikä on menyyn punainen lanka?

– Ääh. Kaikkea sekaisin paitsi tunnelma. Tunnelma on levollinen, ruoka, verhot ja astiat sitä sun tätä.

– Eli ei mitään erityistä kerrottavaa kuulijoillemme. Niin kuin tätä kukaan jaksaisi kuunnella. Mutta jatketaan, kun kerran on aloitettu. Onko sinulla lahjatoivetta jouluksi, äläkä sano, että toivot maailmaan rauhaa ja hyvää tahtoa. Tämä ei ole missikissa, hahhah, ei todellakaan, kun sinua katsoo. Neljä silmääkin ja allit. Ja toiveitten olisi hyvä olla realistisia –rauha…se ei todellakaan ole realistista.

– Toivon iloa.

– Iloa? No, vielä ehdit shoppailemaan. Kaupat ovat tänään auki iltayhdeksään ja huomenna vielä kello kahteentoista. Alkon kautta lahjaostoksille, niin iloa löytyy.

– En minä sitä tarkoittanut, minulla on jo kaikkea, en minä halua ostaa mitään. Eikä iloa voi ostaa. Tai hyvää mieltä.

– Ai, ei voi? No, joka tapauksessa. Kiitos tästä tylsästä haastattelusta, jossa ei todellakaan ollut glitteriä tai bling-blingiä eikä herkullisia paljastuksia, mutta mitä muuta voi odottaakaan, kun haastateltavana on Tyrannosaurus Rexin täti. Oikein iloista joulua sinulle, SusuPetal, iloa ja iloa ja iloa.

– Kiitos. Haluaisin vielä toivottaa kuulijoille rauhaa, hyvää tahtoa ja iloa vuoden jokaiselle päivälle, ei vain jouluksi. Ja…

– Ja sitten kaupalliset mainokset.

(julkaistu 2009)

 

Hiljaisuus

Päivien samankaltaisuudessa on jotain tyynnyttävää. Korona-aika on riisunut elämästä kaiken ylimääräisen. Tai ehkä niin tapahtui jo ennen näitä rajoituksia. Jo pitkään on tuntunut tältä.
Rauhalliselta.

Arki toistuu samanlaisena päivästä toiseen. Ei suuria valintoja, ei ongelmanratkaisuja. Kuljen eteenpäin suvannossa, ei ole edes pieniä kiviä potkittavaksi tieltäni.

Toisinaan kaipaan niitä aikoja, jolloin hullu luovuus täytti päiväni. Kirjoitin, julkaisin, maalasin, pidin näyttelyitä. Yksikään päivä ei ollut toisen kaltainen. Jokainen päivä oli riemua, oli tuskaa, oli pakkoa. Jos pysähdyin hetkeksikään, ahdistus iski kyntensä minuun, lamaannutti, näivetti pois. Oli oltava liikkeessä, oli tehtävä enemmän kuin jaksoi. Sanat pursuivat korvista, jokainen maalaus vei voimia kuin maratonjuoksu.
Vuorokauden tunnit eivät riittäneet siihen kaikkeen, mitä halusin, mitä oli pakko tehdä.

Toisinaan kaipaan niitä aikoja, mutta suurimman osan ajasta olen kiitollinen, ettei niitä kausia ole enää aikoihin ollut. Ylhäällä ei pysy kauan, sieltä putoaa alas ja vuosien varrella väsyin noihin putoamisiin. Joka kerta romahdin syvemmälle ja nousu oli viimekertaista vaikeampaa.

Nyt on tyyntä. Elinpiiri on kutistunut, kaikki turha on kuplani ulkopuolella. Kuljen hitaasti, mutta aina eteenpäin. Vältän kiipeämästä korkeimmalle huipulle, vältän laskeutumista mustaan luolaan.
Nyt on hyvä.