Loppukesän päiviä

Selkä pakottaa liikkumaan, lonkka kieltäytyy. Tasapainoilua aktiviteettien ja levon kanssa viime viikot. Tuttu juttu, säryt ja rajoitukset aaltoilevat, tulevat, menevät. Sitten joskus.
Olen oppinut kärsivälliseksi.

Ystävä vie minut Porvooseen höyrylaivan kyydissä. Matka on levollinen, aikaa vievää, mukava. Porvoon mukulakivet saavat kropan huutamaan hoosiannaa moniäänisesti ja lujaa. Muutama pakollinen huilipäivä.

О О О О О О О О О О О О

Sovittu reissu ystävän kanssa Tampereelle katsomaan Andy Warholin julistenäyttelyä Tampere-talossa (auki 25.8. asti). Lipuntarkastaja kertoo, että näyttelyssä saa kuvata mielellään. Töitä on hengästyttävä määrä. Onneksi myös penkkejä, joilla istua.

О О О О О О О О О О О О

Muumimuseo on laaja, viehättävä, elämys. Tampere-talo on hieno paikka.

О О О О О О О О О О О О

Hämeenkatu on myllätty tulevia raitovaunukiskoja varten. Koko Tampere on rakennustyömaata. Tamperelaiset rakentavat, Turku hävitti raitiovaunut 1970-luvulla.

О О О О О О О О О О О О

Lepoa, lepoa, lepoa. Maha ei enää kestä lääkkeitä, pakko pitää niistäkin taukoa. Lääkäri toteaa tilanteen, palaan kotiin lepäämään. Olen kärsivällinen. Kieltäydyn ylimääräisistä tapaamisista, sovittujakin perun, lykkään, toteutan joitakin.

О О О О О О О О О О О О

Ystävä tulee Suomi-lomalle ja hänen kanssaan käymme katsomassa Sami Liuhdon Real Self-valokuvanäyttelyä antikvariaatti Sofiassa Helsingin keskustassa. Näyttelyn työt on koostettu Samin Instagramiin lataamista omakuvista. Erilaisia selfieitä, filttereitä käytetty tavalla, joita harvemmin näkee  sosiaalisen median omakuvissa. Samilla on Real Self, minulla sisäiset selfiet.
Näyttely on auki elokuun loppuun, suosittelen.

О О О О О О О О О О О О

Tuomiokirkon kryptassa ihailemme Helena Vaarin taide- ja kirkkotekstiilejä. Näyttely Neula siveltimenä on valitettavasti jo päättynyt.

О О О О О О О О О О О О

Kaj Stenvallin uusin näyttely No more pulinas on meneillään Galleria Brondassa, Helsingin Annankadulla, syyskuun yhdeksänteen päivään asti. Stenvallin omien sanojen mukaan: ”Huippupoliitikkojen pitäisi miellyttää kaikkia, mikä on paradoksaalinen tehtävä.” Tuota ristiriitaa Stenvall kuvaa maalauksissaan, katsomisen arvoinen näyttely.

О О О О О О О О О О О О

Taide ottaa voimille, käy jalkoihin, repii lonkkaa ja riivaa selkää. Istuminen tuntuu hyvältä. Helsingin Kissakahvila Helkatissa on talon puolesta karvaturreja. Ihana paikka, jonne voisi jäädä vaikka asumaan. Paikan suosio on kuitenkin niin suuri, että nukkumapaikkoja ei ihmisille löydy, kissoille kylläkin. Mikäli kiinnostaa kahvitella hyvässä kissaseurassa, kannattaa varata pöytä etukäteen.

О О О О О О О О О О О О

Lisää lepopäiviä. Ruoto alkaa olla sen verran parempi, että huomaan pitkästyväni. Mutta on maltettava. Elämä ei karkaa minnekään, ehdin kyllä mukaan, vaikka lepäisinkin jälleen muutamia päiviä.

О О О О О О О О О О О О

 

 

 

Mainokset

Jäähyväiset

Vanhempieni osoitekirja muistaa minua paremmin osoitteet, joissa olen asunut. Itse muistan kyllä paikat kaikissa neljässä kaupungissa, kaikki ne kolmetoista kotia, joita minulla on ollut.
Lapsuudenkodeista muistan kolme.

Eilen kävin kaupungissa, jossa asuin kauan sitten. Jyhkeä kivitalo oli paikoillaan, mutta sisäpihalle ei enää päässyt. Porttikäytävä oli lukittu kaltereilla ja ovikoodilla. Suljettu menneisyys.

Muistan silti, vaikka asunnon jäähyväisistä on jo pitkä aika.

Jäähyväiset aktivoivat muistoja, unia. Viime öinä kuolleet rakkaani ovat käyneet luonani. En juurikaan ole nähnyt heistä unia näiden vuosien aikana, mutta viimeisen kuukauden aikana he ovat tulleet uniini ystävällisinä ja rakastavina. Olen herännyt onnellisena, mutta myös haikeana, sillä hyvästelyt tekevät aina myös kipeää.

 

Heinäkuun päiviä

 

Muualle suuntautuvien matkojen välissä ehdin käydä katsomassa Helsingin Taidehallissa Susanne Gottbergin näyttelyä. Etenkin Gottbergin yhdessä Markus Kåhren kanssa tekemät suuret maalaukset salpaavat hengen väreillään, koollaan, taidollaan. Kuljemme installaation seassa mykistyneinä. Imen värejä sisääni ja hetken ajan tunnen laimeaa kaipuuta maalaamiseen.

 

Onneksi uusi reissu on alkamassa. Ei tarvitse jäädä miettimään olematonta inspiraatiota, kadonnutta luomisen halua. Taivas on kesää, järvi ja laituri tuttuja vieraassakin paikassa.

 

Verlassa emme ole aikaisemmin käyneet. Itse asiassa meidän ei ole edes tarkoitus ajaa sinne vaan ihan muualle, mutta tapojemme mukaan tiellemme tulee oikopolkuja, jotka eivät vie paikkaan, jonne luulemme suuntaavamme.
Niinpä päädymme Verlaan. Kun unohtaa kartat, tienviitat ja gps:n, löytää takuuvarmasti uusia paikkoja.

 

Palikoiden ja kuutioiden muodot viehättävät. Legomaailmassa kasvaneena, perusmuodot tuovat turvallisuutta. Taideruukin betoni tuntuu lämpimältä käsissä.

 

Pieni on kaunista ja hermoja raastavaa, jos itse yrittää samaa. Onneksi muut osaavat, me vain katsomme ja ihailemme Kouvolan nukkekotiharrastajien pienoisasuntomessuja.

 

Vuosikymmenien takaisesta Kodin keittokirjasta löytyy trendikäs keitto-ohje. Keitto oli lihaton pula-ajan takia, toisin kuin nykyään. Elintarviketeollisuus kehittelee lihankaltaisia ja -näköisiä ruokia pavuista, soijasta, tofusta jne. Lihaton nakki, nyhtökauraiset jauhelihapihvit, härkiskäristys, linssibolognese. Lihan kaipuu kuulostaa suurelta, jos satut olemaan vegaani.

 

Elimäen tarkoitus voisi olla vanha Puukoulu, joka nykyään toimii museona, kahvilana ja puotina. Koulu oli ensimmäinen tyttöjä ja poikia varten perustettu (v. 1864) kansakoulu Suomessa. Koulussa toimi myös Suomen ensimmäinen naisopettaja Fanny Gestrin.

 

Lapinjärven keskustasta löytyy kapeita teitä, punamultaisia taloja, entisiä maattomien mökkejä. Pihoilla tuoksuu jasmiini, niittykukat ovat myös löytäneet täältä kodin.

 

Liljendalin kivisilta on vuodelta 2010. Uusi silta tehtiin vanhan satavuotiaan sillan näköiseksi. Silmää miellyttävä ratkaisu.

 

Malmgårdin kartanon portinvartijan tupa on tyhjillään, mutta kartanoa ympäröivän aidan vieressä lukee private, joten kunnioitamme kehotusta. Katsomme bussista laskeutuvaa eläkeläisporukkaa, joka lienee kiertomatkalla tutustumassa alueen kartanoihin. Hetken ajan mietimme soluttautumista joukkoon, sillä ikämme puolesta emme paljastuisi ulkopuolisiksi.
Mutta vain hetken ajan, emme ole suurien väkijoukkojen ystäviä. Kartanolla on oma panimonsa ja pubinsa, ehdimme juoda yhdet ilman kiirettä, kartanolta on tänne mutka ja toinenkin.

Kotona tyhjennän kassin, täytän pesukoneen, lojun sohvalla. Mietin näkemääni, kokemaani, on hyvä olo. Huomaan pihlajanmarjojen punertavan. Se näky ei hivele silmiä. Haluan pitää kiinni tästä keskikesästä vielä tämän hetken, huomisen, ensi viikon ajan.
Niin pidänkin. Kesä jatkuu, uusi reissu edessä muutaman päivän kuluttua.

 

 

 

Päiviä, matkoja

Jälleen aika pakata matkakassi. Luotan säätiedotukseen, vain kesävaatteita, en varaudu sateisiin. Kassi on kevyt olalla.
Junassa seuraan, miten vetolaukkuja yritetään mahduttaa liian matalille hyllyille, vaunujen eteiseen, jalkojen viereen.
Suhtaudun epäluuloisesti vetolaukkuihin. Vuosia sitten kompastuin Tunisiassa jonkun turistin vetolaukun pyörään, kaaduin kivilattialle ja löin kyynärpääni. Kotimaassa lääkäri diagnosoi tenniskyynärpään, puudutti käden kuudeksi viikoksi, ei töihin.

Naisella on liian pienet sandaalit. Ukko- ja akkavarpaan päät leijuvat tyhjän päällä, kantapää tekee samoin. Jokakesäinen näky. Ehkä hän häpeää isoja jalkojaan, tuntee itsensä sirommaksi kaksi numeroa pienemmissä jalkineissa.
Minun on nostettava katseeni, vastaantulevat jalat häiritsevät liikaa.

Olen ajatellut, että mitä huonompi itsetunto ihmisellä on, sitä enemmän hän puhuu itsestään. Hän ei kuuntele muita, ei kysy mitään, on valmis katkaisemaan toisen puheen kertoakseen omista, vastaavista kokemuksistaan. Hänen kanssaan ei synny keskustelua.
Kun ihmisellä on hyvä itsetunto, hän malttaa pysähtyä kuuntelemaan, olemaan kiinnostunut toisesta. Hänellä ei ole tarvetta tuoda itseään esiin kaiken aikaa, vakuuttaa, että hän on yhtä hyvä, yhtä kelvollinen, yhtä tärkeä kuin muutkin ihmiset.
Näiden ystävien luona viihdyn. Puhumme, olemme hiljaa, seuraamme juhannusyön valkenemista pihan puiden alla.

Uusi kyläpaikka, tämäkin tuttu ja turvallinen. Täällä naapuri tulee lainaamaan vessapaperia. Rahapäivä on vasta parin päivän kuluttua.
Tällä seudulla rahat ovat usein loppu, sillä rahaa ei ole. Tällä seudulla autetaan tuttuja, joskus tuntemattomiakin. Viihdyn täällä. Ei turhia pohdiskeluja ylimaallisista asioista, ei itkua sen suhteen, että oma nerous jää huomaamatta.
Täällä itketään muita asioita. Sellaisia, joista niin moni ei tiedä mitään, ei haluakaan tietää. On helpompi ummistaa silmänsä, keskittyä omaan oloonsa.

Ei kannata sanoa Ole kuin kotonasi, jos ei kestä sitä, että yövieraiden patjat täyttävät olohuoneen, kaljatölkit täyttävät tiskipöydän, vaatteet täyttävät tuolit ja sohvan. Vieraat valvovat yökolmeen, nukkuvat aamuyhteentoista, ovat kuin kotonaan. Lasket vessanrenkaan alas, huuhtelet lavuaarin roiskeet.
Viihdyt, mutta kaipaat yksinoloa. Edes hetken ajan.

Yhtäkkiä on hiljaista. Matkakassi on kaapissa, pyykit pesty, koko kaksio imuroitu. On hengähtämisen aika ennen seuraavaa matkaa.

 

Ehdottomasti kielletty

Näillä seuduilla suositellaan sisäkoiria.

 

Tämä taloyhtiö arvostaa puhtautta, eikä pidä kierimistä soveliaana.

Pallopeleistä ja lapsista syntyy kiusallista ääntä, jopa yleisillä nurmikkoplänteillä.

Täällä saa sentään ulkoiluttaa koiraa.

Sama taloyhtiö uskoo tiedotusten toistamiseen.

Ja kerta vielä.

Kävelytien varressa jälleen yleinen nurmikkopläntti, jonne ei parane poiketa.

 

Olematon

 

Tämä on pakopaikka, jossa saan olla aivan yksin.

Makaan selälläni, ummistan silmät kaikelta siltä, mitä en halua nähdä. Korvani eivät kuule muuta kuin pehmeän, pumpulin kaltaisen lohduttavan hiljaisuuden.

Haluaisin olla näin ikuisesti. Voisinkin olla näin, tämä ei ole vaikeaa. Olen syntynyt tähän, viihdyn tässä olotilassa, joka sallii minun unohtaa hetkeksi ja pidemmäksikin kaikki vaatimukset, vastuut. Täällä minulla ei ole rooleja. En ole vaimo, en äiti, en tytär, en sisko, en ystävä, en mitään. Ei ole edes minuutta, sillä tämä painottomuus saa ääriviivani sulautumaan veteen.

Varjo peittää kasvoni. Avaan silmät. Ovat taas lähettäneet veneen perääni. Olen kellunut jälleen liian kauan.

 

 

 

***

Viikon 19 krapusanat ovat silmä, selkä, yksin. Annettujen sanojen ei tarvitse olla kirjoituksessasi perusmuodossa, taivuttele siis vapaasti.
Krapu on otsikko mukaan luettuna sadan sanan pituinen tarina. Uusi krapuhaaste julkaistaan viikoittain Caran ja minun blogeissa. Kravun kirjoittamisella ei ole kiire, jälkijunaankin ehtii hyvin mukaan.

Jätä oman krapusi ulr-osoite joko minun tai Caran blogin kommentteihin. Meidän blogeistamme löydät myös listat osallistuneista.

OSALLISTUJAT

Cara

Suttastiina

riitta k

anli itse

Aimarii

AilaKaarina

Ilona Winebridge

Repu

Marjatta Mentula

Sisko

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Näkymätön

 

Lukitun ulko-oven takana ei ole vapaus. Siellä on maailma, johon en halua, jota pelkään, joka ahdistaa.

Kapaloin itseni peittoon. Olen mykkyrällä kuin kohdussa, äidin sylin piilossa, pehmeässä turvassa. Kukaan ei näe minua, olen lakannut olemasta, eikä minulta voi, eikä enää saa vaatia mitään. Liukenen uniini, jotka ovat menettäneet merkityksensä. On sama, näenkö painajaisia. Hereillä oleminen on samanlaista kauhua.

Hoitajat patistavat lounaalle. Olen kiltti ja helppo potilas, syön lautasen tyhjäksi ilman ruokahalua, palaan sänkyyn. Omahoitaja yrittää saada keskustelua aikaiseksi. Ihmettelen, eikö hän näe, etten ole olemassa. Katosin jo aikoja sitten, eikä minua ole vieläkään löydetty. Olen hyvä piiloutumaan, myös itseltäni.

 

***

Viikon 13 krapusanat ovat pehmeä, vapaus, syli.
Jätä oman krapusi url-osoite totuttuun tapaan joko Caran tai minun blogini kommentteihin.

Oman krapuni ajankohta löytyy muutaman vuoden takaa. Olin silloin Auroran sairaalan suljetulla osastolla muutaman viikon ajan. Nuo viikot siirtyivät kirjan kansien sisälle Sairaalapäiväkirjaan. Teosta ei ole enää myynnissä, joistain kirjastoista sen voi löytää. Viime vuonna siirsin kirjan digimuotoon, ilmaiseksi luettavaksi.

 

OSALLISTUJAT

Cara

Sus’

Suttastiina

SK

HPöllö

Risa

Esther Helmiä

anli itse

AilaKaarina

Der Seidenspinner

BLOGitse

Aimarii

Ilona Winebridge

 

 

 

Eläville ja kuolleille

Facebookissahan on sellainen ominaisuus, että halutessasi voit kertoa syntymäpäiväsi julkisesti, jolloin kaverisi saavat hälytyksen kyseisen päivän koittaessa. Rumpujen päristessä seinäsi täyttyy onnitteluista. Kaverit, jotka eivät muuten koskaan ilmoita olemassaolostaan, ilmestyvät paikalle jättämään onnittelunsa.

Sama ilmiö tapahtuu, vaikka olisit kuollut, jos vaan profiilisi on edelleen Facebookissa. Vuodesta toiseen on kavereita, jotka eivät ole kuulleet kuolemastasi tai jotka eivät muista, että olet kuollut, eivätkä ole pahemmin seuranneet päivityksiäsi, joita ei ole enää pitkään aikaan ilmestynyt.
Näiden kuolleiden seinällä on syntymäpäivänä tietenkin myös sellaisia, jotka muistavat ja ajattelevat kuollutta, haluavat lähettää terveisiä sinne jonnekin.

Ikuinen elämä, jonka seuraaminen on kiusallista ja groteskia.

Vai olenko vain kateellinen noista onnitteluista, joita kuolleet(kin) saavat? Muistan lapsellisen jännityksen, jolla odotin viimevuotista syntymäpäivääni, sellaista, joka on vain kerran kymmenessä vuodessa. Saisinko lahjoja? Kortteja? Kaikkea sellaista, josta tietäisin, että minut muistetaan, vaikka syntymäpäivääni ei ole Facebookissa.

Itse en liity syntymäpäiväsankarien onnittelijoihin Facebookin seinillä. Jos kaveri on hyvä tuttu, laitan meiliä, ihan sellaisen vanhanaikaisen.
Kuolleille hyville tutuille en lähetä mitään muuta kuin kaipaavan ajatuksen, jonka jätän vain itseni tietoon.

 

Kolme sanaa

 

Kirjoitan sadan sanan tarinaa annetuista sanoista naulakko, hymyillä, työ. Pää käy jälleen ylikierroksilla.

Isän eteiseen, naulakon viereen, ilmestyy koodilappu kotisairaanhoitoa varten. Piip-piip, työsuoritukset mitataan, isä suihkutetaan, avanne puhdistetaan, isä hymyilee kiitollisena.

Jimi kuulee jatkuvasti olevansa maailman turhin jätkä seistessään portsarina. Ottaa takit, laittaa naulakkoon. Poistaa räyhääjät, kuuntelee vihat, tekee työtään. Ei ole hymyillyt vuosiin.

Seison vieraassa eteisessä, naulakko pursuaa mustia takkeja. Harjoittelen hymyilemistä peilin edessä, irvistys peittää ahdistukseni. Pelkään uusia tilanteita. Sosiaalisuus on minulle työtä, tuskaa.

Haluaisin kirjoittaa tarinan, joka saa lukijan hymyilemään. En onnistu. Otan takkini naulakosta, lähden ulos. Yritän muistaa, että kirjoittaminen on iloa.
Ei työtä.

 

 

***

Viikon 12 krapusanat ovat naulakko, hymyillä, työ. Annettujen sanojen ei tarvitse olla kirjoituksessasi perusmuodossa, taivuttele siis vapaasti.
Krapu on otsikko mukaan luettuna sadan sanan pituinen tarina. Uusi krapuhaaste julkaistaan viikoittain Caran ja minun blogeissa. Kravun kirjoittamisella ei ole kiire, jälkijunaankin ehtii hyvin mukaan.
Jätä oman krapusi ulr-osoite joko minun tai Caran blogin kommentteihin. Meidän blogeistamme löydät myös listat osallistuneista.

OSALLISTUJAT

Cara

Der Seidenspinner

SK

Sus’

Risa

HPöllö

anli itse

BLOGitse

AilaKaarina

Maarit

Suttastiina

Repu

Ilona Winebridge

Aimarii

 

 

Onnellinen

 

Kymmenen vuotta sitten jäin pois työelämästä pääni hajotessa lopullisesti. Lähtö tapahtui aika suorilta jaloin, yllätykseksi työyhteisölle, perheelle, ennen kaikkea itselleni. Pään hajoaminen ei tapahtunut yhtäkkiä, lopetin vain sinnittelemisen. Edelleenkään minulla ei ole muistikuvia viimeisistä työviikoista, ei ensimmäisistä viikoista pois töistä.
Ehkä hyvä niin.

Tähän kymmeneen vuoteen on mahtunut paljon ja monesta asiasta olen kirjoittanut tänne blogiin.

Isällä oli tapana, kun menin hänen luokseen, alkaa keittää kahvia. Hän meni keittiöön, kuulin hänen viheltävän On The Sunny Side Of The Street-laulua. Vihellyksessä oli iloa. Todennäköisesti hän vihelteli ollessaan yksinkin, mutta tullessani sinne tunsin aina, että olin ilontuoja.

Muutamana viime päivänä olen huomannut hyräileväni keittäessäni aamukahvit. Tänään tajusin, että olen onnellinen. Aikaisemmin on ollut tyytyväisyyden hetkiä, ajanjaksoja ilman masennusta ja ahdistusta, ihan ookoo päiviä.

En tiedä, onko luvallista sanoa itseään onnelliseksi. Ehkä sitä saa ajatella, mutta ääneen sanomista (kirjoittamista) tulee kenties välttää, ettei vaikuta ylpeältä, ettei pahoita muiden mieliä.
On myös mahdollista, että kun toteaa olevansa onnellinen, niin viimeistään seuraavana päivänä iskee katastrofi.

Onko onnellisuus henkistä laiskuutta? Sulkeeko onnellinen silmistään yhteiskunnalliset vääryydet, luonnon tuhoamisen, globaalit uhat?

Näiden vuosien aikana olen joutunut ruotimaan itseäni niin paljon, että usein jo pelkän oman naaman katsominen peilistä on oksettanut. Pahoinvoinnista huolimatta olen oppinut paljon itsestäni. Olen oppinut, että en voi hallita kaikkea. On olemassa ongelmia, joita en kaikkivoipaisuudessani pysty ratkomaan. On asioita, joille en voi mitään. Olen opetellut päästämään irti kontrollista (joka on loppujen lopuksi ollut vain näennäistä), joka vaativuudessaan on aiheuttanut minulle ahdistusta.

Vuosia en nähnyt tulevaan, minulla ei ollut toiveita, ei unelmia. Oikeastaan tällä hetkellä tilanne on sama: ei unelmia, ei toiveita, mutta silti tuleva ei ole mustan peitossa. Se on vain vielä kokematta. En kaipaa mitään juuri nyt. Olen onnellinen siihen, mitä minulla on.
Hassua, tämä olotila on outo.

Todennäköisesti tulee takapakkeja. Ei ole kauan siitä, kun ahdistus iski viimeksi kouransa minuun. Syksyllä oli monta pahaa viikkoa. Kuitenkaan en osaa pelätä putoamista samalla tavalla kuin aikaisemmin. En tunne juuri nyt keikkuvani nuoralla, eläväni kauhun tasapainoa, niin kuin niin monen vuoden ajan. Outo olotila todellakin.

Olla onnellinen.