Jäähyväiset

Vanhempieni osoitekirja muistaa minua paremmin osoitteet, joissa olen asunut. Itse muistan kyllä paikat kaikissa neljässä kaupungissa, kaikki ne kolmetoista kotia, joita minulla on ollut.
Lapsuudenkodeista muistan kolme.

Eilen kävin kaupungissa, jossa asuin kauan sitten. Jyhkeä kivitalo oli paikoillaan, mutta sisäpihalle ei enää päässyt. Porttikäytävä oli lukittu kaltereilla ja ovikoodilla. Suljettu menneisyys.

Muistan silti, vaikka asunnon jäähyväisistä on jo pitkä aika.

Jäähyväiset aktivoivat muistoja, unia. Viime öinä kuolleet rakkaani ovat käyneet luonani. En juurikaan ole nähnyt heistä unia näiden vuosien aikana, mutta viimeisen kuukauden aikana he ovat tulleet uniini ystävällisinä ja rakastavina. Olen herännyt onnellisena, mutta myös haikeana, sillä hyvästelyt tekevät aina myös kipeää.

 

Mainokset

Päiviä, matkoja

Jälleen aika pakata matkakassi. Luotan säätiedotukseen, vain kesävaatteita, en varaudu sateisiin. Kassi on kevyt olalla.
Junassa seuraan, miten vetolaukkuja yritetään mahduttaa liian matalille hyllyille, vaunujen eteiseen, jalkojen viereen.
Suhtaudun epäluuloisesti vetolaukkuihin. Vuosia sitten kompastuin Tunisiassa jonkun turistin vetolaukun pyörään, kaaduin kivilattialle ja löin kyynärpääni. Kotimaassa lääkäri diagnosoi tenniskyynärpään, puudutti käden kuudeksi viikoksi, ei töihin.

Naisella on liian pienet sandaalit. Ukko- ja akkavarpaan päät leijuvat tyhjän päällä, kantapää tekee samoin. Jokakesäinen näky. Ehkä hän häpeää isoja jalkojaan, tuntee itsensä sirommaksi kaksi numeroa pienemmissä jalkineissa.
Minun on nostettava katseeni, vastaantulevat jalat häiritsevät liikaa.

Olen ajatellut, että mitä huonompi itsetunto ihmisellä on, sitä enemmän hän puhuu itsestään. Hän ei kuuntele muita, ei kysy mitään, on valmis katkaisemaan toisen puheen kertoakseen omista, vastaavista kokemuksistaan. Hänen kanssaan ei synny keskustelua.
Kun ihmisellä on hyvä itsetunto, hän malttaa pysähtyä kuuntelemaan, olemaan kiinnostunut toisesta. Hänellä ei ole tarvetta tuoda itseään esiin kaiken aikaa, vakuuttaa, että hän on yhtä hyvä, yhtä kelvollinen, yhtä tärkeä kuin muutkin ihmiset.
Näiden ystävien luona viihdyn. Puhumme, olemme hiljaa, seuraamme juhannusyön valkenemista pihan puiden alla.

Uusi kyläpaikka, tämäkin tuttu ja turvallinen. Täällä naapuri tulee lainaamaan vessapaperia. Rahapäivä on vasta parin päivän kuluttua.
Tällä seudulla rahat ovat usein loppu, sillä rahaa ei ole. Tällä seudulla autetaan tuttuja, joskus tuntemattomiakin. Viihdyn täällä. Ei turhia pohdiskeluja ylimaallisista asioista, ei itkua sen suhteen, että oma nerous jää huomaamatta.
Täällä itketään muita asioita. Sellaisia, joista niin moni ei tiedä mitään, ei haluakaan tietää. On helpompi ummistaa silmänsä, keskittyä omaan oloonsa.

Ei kannata sanoa Ole kuin kotonasi, jos ei kestä sitä, että yövieraiden patjat täyttävät olohuoneen, kaljatölkit täyttävät tiskipöydän, vaatteet täyttävät tuolit ja sohvan. Vieraat valvovat yökolmeen, nukkuvat aamuyhteentoista, ovat kuin kotonaan. Lasket vessanrenkaan alas, huuhtelet lavuaarin roiskeet.
Viihdyt, mutta kaipaat yksinoloa. Edes hetken ajan.

Yhtäkkiä on hiljaista. Matkakassi on kaapissa, pyykit pesty, koko kaksio imuroitu. On hengähtämisen aika ennen seuraavaa matkaa.

 

Taikaa

 

Ylittäessämme Mannerheimintietä taivas alkoi moukaroida rakeilla. Edessämme aaltoileva koululuokka repesi nauruun, lapset nostivat käsiään, poimivat putoavat valkoiset helmet, avasivat suunsa, maistoivat kevään oikukkuutta.

Vastaan puskevien ihmisten kasvoilla näkyi pettymystä, väsymystä. Hartiat sukelsivat kyyryyn, selät peittyivät valkeaan. Turistit lopettivat Kiasman kuvaamisen, kumartuivat ja ikuistivat ilkikurisen kevään ihmeen kännyköihinsä. Styroksin näköiset rakeet vierivät puuskan tanssittamana kohti rautatieasemaa.

Ystävän pitkät hiukset olivat täynnä alkukevään valkoisia rakeita. Hän varoi heiluttamasta kiharoita, jotta taika ei katoaisi liian pian. Samaa lumousta oli kuulema myös nutturassani, hiustaiteilijan loihtima kampaus, kirjailtu pienillä pisaroiksi sulavilla helmillä.

Aurinko taisteli esille. Nopeasti ohi kiitäneen hetken kauneus viipyi vielä sädehtivissä hiuksissamme.

 

***

Viikon 14 krapusanat ovat ystävä, tie, pettymys

Kommentoinnista: joidenkin osallistujien blogger-blogeihin ei ole mahdollisuutta kommentoida, ellei kommentoijalla ole blogger-profiilia. Mikäli haluat antaa kommentointimahdollisuuden myös ei-bloggerilaisille, lisää kommentointiasetuksiin vaihtoehto nimi/url.

OSALLISTUJAT

Cara

Der Seidenspinner

Sus’

Suttastiina

AilaKaarina

anli itse

HPöllö

Repu

Marjatta Mentula

SK

BLOGitse

Elegia

Sisko

Risa

Aimarii

Maarit

Ilona Winebridge

Riitta K

 

 

 

 

Eläville ja kuolleille

Facebookissahan on sellainen ominaisuus, että halutessasi voit kertoa syntymäpäiväsi julkisesti, jolloin kaverisi saavat hälytyksen kyseisen päivän koittaessa. Rumpujen päristessä seinäsi täyttyy onnitteluista. Kaverit, jotka eivät muuten koskaan ilmoita olemassaolostaan, ilmestyvät paikalle jättämään onnittelunsa.

Sama ilmiö tapahtuu, vaikka olisit kuollut, jos vaan profiilisi on edelleen Facebookissa. Vuodesta toiseen on kavereita, jotka eivät ole kuulleet kuolemastasi tai jotka eivät muista, että olet kuollut, eivätkä ole pahemmin seuranneet päivityksiäsi, joita ei ole enää pitkään aikaan ilmestynyt.
Näiden kuolleiden seinällä on syntymäpäivänä tietenkin myös sellaisia, jotka muistavat ja ajattelevat kuollutta, haluavat lähettää terveisiä sinne jonnekin.

Ikuinen elämä, jonka seuraaminen on kiusallista ja groteskia.

Vai olenko vain kateellinen noista onnitteluista, joita kuolleet(kin) saavat? Muistan lapsellisen jännityksen, jolla odotin viimevuotista syntymäpäivääni, sellaista, joka on vain kerran kymmenessä vuodessa. Saisinko lahjoja? Kortteja? Kaikkea sellaista, josta tietäisin, että minut muistetaan, vaikka syntymäpäivääni ei ole Facebookissa.

Itse en liity syntymäpäiväsankarien onnittelijoihin Facebookin seinillä. Jos kaveri on hyvä tuttu, laitan meiliä, ihan sellaisen vanhanaikaisen.
Kuolleille hyville tutuille en lähetä mitään muuta kuin kaipaavan ajatuksen, jonka jätän vain itseni tietoon.

 

Anonyymit energiasyöpöt

 

Tervetuloa! Mukavaa, että tänne on uskaltautunut näinkin moni lähetteen saanut! Muutos alkaa itsestä, totta, totta.

Keskustelussa on tärkeää kuunteleminen. Ja kuuleminen. Tarkentavien kysymysten esittäminen. Myötätunto. Tänään emme siis keskeytä toista kertoaksemme omia, vastaavia kokemuksiamme. Emme pidä synkkiä yksinpuheluita, hehheh, olemme vuorovaikutuksessa toiseen.
Tiedän, kuulostaa vaikealta olla kiinnostunut toisesta, kun oma napa on kuitenkin se rakkain, mutta harjoitus tekee teistä ainakin kisällejä.

Noniin, aloitetaan. Meillä on tunti aikaa. Tullessanne saitte joko punaisen tai sinisen pipon. Pipot päähän! Ottakaa pari erivärisestä pipopäästä. Ensin punaiset kysyvät sinisiltä, mitä sinulle kuuluu ja punaiset kuuntelevat! Myöhemmin vaihdetaan.

Oven sähkölukitus avautuu sitten tunnin päättyessä. 

 

 

 

***

Viikon 11 krapusanat ovat tunti, keskustelu, ovi. Annettujen sanojen ei tarvitse olla kirjoituksessasi perusmuodossa, taivuttele siis vapaasti.
Krapu on otsikko mukaan luettuna sadan sanan pituinen tarina. Uusi krapuhaaste julkaistaan viikoittain Caran ja minun blogeissa. Kravun kirjoittamisella ei ole kiire, jälkijunaankin ehtii hyvin mukaan.
Jätä oman krapusi ulr-osoite joko minun tai Caran blogin kommentteihin. Meidän blogeistamme löydät myös listan osallistuneista.

Caran kanssa on ollut puhetta, että nämä kravut ovat piristäneet blogikirjoittamistamme. On ollut kivaa nähdä, kuinka moni on lähtenyt mukaan krapuilemaan! On myös ollut mielenkiintoista lukea, miten erilaisia tarinoita syntyy annetuista sanoista.

Käykää lukemassa ja kommentoimassa muiden krapuja ja nauttikaa!

Kiitos ❤

OSALLISTUJAT

Cara

Repu

Der Seidenspinner

Suttastiina

HPöllö

anli itse

BLOGitse

Sus’

Ilona Winebridge

Aimarii

SK

AilaKaarina

Risa

Maarit

 

 

Ikkuna

 

Tepan pyyntö on aina sama; voinko tarkistaa, saako ikkunan auki. Menen sänkyyn hänen vierelleen. Hän on laihtunut olemattomiin, mahdumme hyvin saman peiton alle.

– Miksi ikkunaa ei saa auki? Minä haluan hypätä, en jaksa enää.
– Se voisi olla huono lento, vastaan jälleen kerran. – Voi olla, ettet kuolisi, murskaisit vain lonkkasi ja jalkasi ja kituisit sairaalassa.
– En minä jaksa tätäkään kitumista. Minä haluan kuolla.

Tepan lähimuisti on mennyt. Vanhoja asioita hän ei jaksa enää muistella. Mielessä on vain vanhainkodin ylimmässä kerroksessa oleva ikkuna, jota ei saa auki.

Halaan lähtiessä, hän katsoo olkani yli ikkunaa. Kysyy, saako ikkunan auki.

 

***

Viikon 10 krapusanat ovat halata, pyyntö, lento.

Viime viikolla olin muualla, mutta krapu ei jäänyt välistä, tuli hiukka jälkijunassa. Se löytyy täältä.

Kiitos kaikille jälleen kerran, nauttikaahan krapuilemisesta ja käykää myös lukemassa ja kommentoimassa muiden sataa sanaa Ja vielä ehtii mukaan, uudet krapusanat tulevat eetteriin vasta sunnuntaina 😀 

 

VIIKON 10 OSALLISTUJAT

Cara

Suttastiina

SK

Risa

Ilona Winebridge

BLOGitse

Aimarii

Der Seidenspinner

Maarit

anli itse

Repu

Sus

AilaKaarina

HPöllö

 

 

 

 

 

 

Kantikset

Hannu kyseli viereisestä loosista, olinko jo täyttänyt ristikot. Suljin iltapäivälehden ja noudatin Hannun kutsua. Puhuimme kuulumiset eilisen jälkeen, kirosimme jäiset kadut, tulemattoman kevään. Hannu päivitti edellisyön NHL-ottelut tietooni, vaikka lätkä ei minua kiinnostanutkaan.

On tuo hieno kuva, Hannu totesi jälleen kerran, Elvis has never left this building. Skoolasimme Elviksen valokuvalle, joka roikkui loosin seinällä. Mites on, Hannu jatkoi jokapäiväiseen tapaansa, teille vai meille? Huokaisi vastatessani, että mehän ollaan jo teillä, sinähän jokseenkin asut täällä.

Otin Hannun tyhjän tuopin, kävin täyttämässä sen tiskillä, vein pöytään. Ja taas sinä lähdet, Hannu sanoi. Huomiseen, vastasin, pidä huolta.

Ainahan se. Ainakin jollain tavalla.

***

Viikon 9 krapusanat olivat kutsu, pöytä, valokuva.

Jälleen ihanan paljon osallistujia, kiitos kaikille!

Cara
HPöllö
Suttastiina
Repu
Ilona Winebridge
Aimarii
Risa
Saassa
Sus
Maarit
Esther
BLOGitse
Der Seidenspinner
UUna

 

Viikko elämästäni

Viikon kehto: Peltoaukeilla Aapeli-myrsky tekee kaikkensa, jotta juna ei pääsisi eteenpäin. Istun vaunun toisessa kerroksessa, maisema ikkunan takana on maidonvalkoinen. Juna heijaa, keinuu ja selviytyy metsän suojaan. Pari kanssamatkustajaa lähtee pahoinvoinnin takia alakertaan etsimään vapaita istumapaikkoja.

Viikon siivous: Siirrän joulun kaappiin odottamaan seuraavaa, tulevaa. Tiina Tonttutyttö laskeutuu lampusta, jossa hän on keinunut jo lähes kolmenkymmenen vuoden ajan joka joulu. Lapsuudenkodista tuodut Aarikan tonttutyttö ja -poika ovat vielä vanhempia. Joulukortit jätän paikoilleen kaapin oveen muutamaksi päiväksi. Niitä on mukava katsoa, ajatella ihmisiä, jotka ovat ne lähettäneet. Positiivinen muistaminen on asia, josta pidän. Ja nämä kortit ovat huomionosoituksia ihmisiltä, joiden kanssa tulee muutenkin pidettyä yhteyttä, ei vain jouluna.
Kissa ei muka kiitoksilla elä, olen eri mieltä. Minusta on mukavaa muistaa ihmisiä. Kuljen kirpputoreilla, kaupoissa ja näen tavaran, josta tiedän, että joku voisi ilahtua saadessaan sen. Lähetän syntymäpäiväkortteja.
Yritän muistaa, etten voi pitää ketään itsestäänselvyytenä.
Olen myös ikionnellinen, jos minua muistetaan. Enpä taida siis olla kissa.

Viikon avuttomuus: Toisinaan kaipaan kipeästi niitä aikoja, jolloin puhallukseni poisti pipin. Enää minulla ei ole sellaisia taikavoimia.

Viikon päätös: Yritän välttää mahdollisimman tehokkaasti ihmisiä, jotka silmissäni ovat ylimielisiä. Onneksi heitä ei ole monta, mutta silti heidän energiaa imevä vaikutuksensa on liian paljon minulle. Pääni tasapaino järkkyy hyvin helposti.

Viikon telepatia: Seison tänä aamuna bussipysäkillä. Illan ja yön aikana on satanut parikymmentä senttiä lunta. Pakkasta hiukan, tyyntä. Maiseman kauneus on mykistävää. Viereeni tulee bussia odottamaan ikäiseni nainen. Niin kaunista, niin kaunista, hän sanoo minulle.

 

Marraskuun selätys 26-30

#26
Edellisiltana alkanut kurkkukipu on poissa, kun herään. Tilalle on tullut vuotava nokka. Ei ihme, että tällaista olotilaa kutsutaan räkätaudiksi.
Pyydän Läheistä käymään kaupassa puolestani. Pitäisi laittaa rastia seinään, sillä avun pyytäminen on aina ollut minulle vaikeaa. Täytyyhän sitä nyt itse pärjätä, eikä muita saa vaivata, elleivät he sitten oma-aloitteisesti tarjoa apuaan.
Silloinkin kannattaa (pitää) kieltäytyä.
Terapiassa aikanaan tuli tietenkin myös pohdittua tätä vaatimusta itseään kohtaan. Olen kyllä pehmentynyt vuosien aikana, jopa siis pyydän apua, mutta olen myös saanut kokea sen, että apua kyllä luvataan, sitten joskus, eikä sitä joskus-päivää koskaan tule.
Kun ei odota, ei pety. Siinähän se.

#27
Kahvi ei maistu, mutta se on lämmintä ja kuuluu aamurutiineihin. Kuin myös vessassa käynti. Koska asun yksin, en koskaan sulje vessan ovea, se saa olla niin avoinna kuin se haluaa. Istun pytyllä ja ovikello soi. Vessa on vastapäätä ulko-ovea. Muistan, että tänään on tulossa asunnon rakenteiden tarkastaja, sillä viereisellä tontilla aletaan kohta räjäytellä tilaa uusille asuintaloille.
Tarkastajillahan on aina huoltomiehet mukana ja huoltomiehillä yleisavaimet ja huoltomiehet käyttävät avaimiaan suunnilleen samaan aikaan, kun soittavat ovikelloa. Riivin nopeasti housut puolitankoon ja syöksyn avaamaan oven. Haarat eivät todellakaan kiristä. Tarkastaja, joka on noin 13-vuotiaan näköinen, tutkii rakenteet ja suuntaa tietenkin myös vessaan.
Juu, en ehtinyt vetää pyttyä.
Onneksi ei tämän ikäisenä enää jaksa kamalasti nolostua mistään.
Loppupäivä kuluu vaaka-asennossa aivastaen kymmenen kertaa minuutissa, nenäliinoja kuluu. Räkätauti voi hyvin.

#28
Aivastaminen jatkuu. Nenäliinojen välillä saan vihdoin ommeltua tyynyliinan saumat ja napit paikoilleen. Tyynyliina on ollut jo kauan valmis, kuin myös toinen samanlainen, mutta koska inhoan saumojen ja nappien ompelua ja ompelemista ylipäänsä, tällaisten töiden viimeistely jää ja jää ja jää.
Saan motivoitua itseni hiustenpesuun, ylipäänsä suihkuun. Peseytyminen ottaa niin voimille, että nukun kahden tunnin päiväunet. Herään yskään, räkätauti on putoamassa alemmas kropassa, keuhkoputket vinkuvat.

#29
Nuha on poissa, tilalla päänsärky, kun herään. Poski- ja otsaontelotulehdukset ovat melkein jokasyksyisiä riesoja, olen tänä vuonna selvinnyt ilman niitä. Mikäli päänsärky ei helpota viikonlopun yli mentäessä, menen lääkärille. Lupaan sen itselleni.
Nenäkannu on käytössä ympäri vuoden, mutta liian ahtaita röörejä vastaan on vaikea taistella.
Alan virkata joululahjaa, tarvitsen väriterapiaa.

 

#30
Marraskuu on selätetty, arkea dokumentoitu ja kuvattu. Aika työläs projekti, mutta en voi kieltää, etteikö kuukausi olisi mennyt nopeasti. Kovin mielenkiintoista elämäni ei ole, mutta onneksi pidän tavallisesta arjesta. Sellaisista päivistä, jolloin ei tapahdu juuri mitään.
Jännitys, seikkailu ja romantiikka eivät ole minun juttuni. Tylsyydessä on turvani ja tasapainoni.

 

Kun naama on kuin petolinnun perse ja ottaa selfien, niin eikö kyseessä ole sittenkin belfie?

Otsikon mukainen ajatus iski tänä aamuna. Poninhäntä siirtynyt otsalle, yksisarvisen taikaa. Tyynyliinan painamat rypyt siksakkia poskilla. Jos nyt ottaisin selfien, se olisi belfie, mutta koska en milloinkaan ota selfieitä, ei pelkoa.
Jos nappaa kuvan tissivaosta tai sikspäkeistään, kyseessä on boobfie. Tosin niin tukevia push-upeja ei ole vielä tullut eteen, että saisin itselleni tissivaon. Ei pelkoa.

En minä näkisi näitä aamuja, ellei Lainakoira veisi minua lenkille. Nukkuisin pitkään ja vaikka heräisin aikaisin, en todellakaan lähtisi ulos. Lainakoiran kanssa on toisin ja havaitsen aamu-usvat.
Viime talvena huomasin, että ihminen ei kuole, vaikka hän liikkuisi ulkona enemmänkin kuin pakolliset kauppareissut. Lainakoira oli luonani kolme kuukautta ja kännykän matkamittari näytti meidän kävelleen tuona aikana 900 kilometriä. Kuulostaa hurjalta määrältä, mutta kun joka päivä käy vapaaehtoisesti ulkona neljä kertaa, niin kilometrejä kertyy (melkein) itsestään.

Toisinaan aamulenkillä tulee ajatelleeksi kaikenlaista joutavaa. Toisinaan myös oivaltaa jotain. Joskus kevään korvalla tajusin vihdoin mitä tarkoittaa pyyteetön auttaminen. Se on sitä, että ei odota itseään autettavan millään tavoin, ei mitään vastavuoroisuutta tai anna-hyvän-kiertää-systeemiä. Mikäli tuota ei tajua, on tuomittu elämään katkerana ja pettyneenä hamaan loppuun asti. Kukapa sellaista loppua elämälleen toivoo?
Helpotti tuo oivallus.

Lainakoiralla ei ole pahemmin riistaviettiä. Oravia ja jäniksiä se luimuilee, samoin kissoja, mutta ei puhettakaan, että lähtisi niiden perään. Vahtivietti on myös aika olematon. Tulen kaupasta, riisun takin eteisessä, kannan kassit keittiöön. Vasta kun avaan jääkaapin oven tyhjentääkseni kassien sisällön hyllyille, koira havahtuu sohvalla. Vanhuus tai huonokuuloisuus ei koiraa paina, hän on vain aika hillitty luonteeltaan. Murtovarkaan paras kaveri. Kaikkien hyvä ystävä.

Olen vuosien aikana kuvannut ruskaa, talventörröttäjiä, kuurankukkia ja kevään ensimmäisiä leskenlehtiä kyllästymiseen asti. Ne ovat joka vuosi samanlaiset, ne on kaikki nähty, mutta silti tämä luonnon väripaletti näinä aamuina jaksaa edelleen sykähdyttää, kunhan unohdan kaikki nämä turhanaikaiset ajatukset, jotka toisinaan täyttävät korvieni välin. Huokaan Lainakoiralle, näetkö, niin ihanaa punaista, katso nyt, mutta koiraa kiinnostaa tietenkin enemmän mutaisesta maasta nousevat tuoksut, joita oma nenäni ei haista. Koetan vielä houkutella koiraa katsomaan veteen, näkyykö jo taimenien nousua. Koira vilkaisee kerran, tehdäkseen minulle mieliksi, vaikka innostukseni ei pahemmin häntää heilauta. Rapsutan kiitokseksi.

Lainakoira hoitaa mielenterveyttäni. Tuntuu, että se kupla, jossa olen vuosien ajan ollut toisinaan vangittuna, toisinaan vapaaehtoisesti, alkaa laajentua. Toivon, että muutkin saisivat kokea vastaavaa avartumista. En jaksa kuplia ympärilläni, jokainen omassa poterossaan, omaansa fanaattisesti puolustaen, toisia yhtä fundamentalistisesti halveksien. Mikäli et ole puolellamme, olet meitä vastaan.
Mietin, miksi on luvallista ivata, lynkata ja riepotella vastapuolta, eikä huomaa sen olevan vihapuhetta. Mikäli vastapuoli tekee samoin, se on vihapuhetta. Nämä kuplat hämmentävät minua, samoin häkellyttää ihan tolkunkin ihmisten sokeus omalle toiminnalleen. Haluan pysytellä kaukana näistä kuplista.

Liikumme yleensä siihen aikaan aamusta, että hätäisimmät pyöräilijät ovat jo ehtineet työpaikoilleen. Nuo virtaviivaisissa kypärissään suihkivat, joille jokainen polkaisu on suoritus tulla nopeammaksi, vahvemmaksi, voittajaksi. Suurin osa koirien ulkoiluttajista on myös ehtinyt tehdä lenkkinsä Ei tarvitse väistää näitä kännykkäänsä katsovia, mitään muuta näkemättömiä ihmisiä, joiden toisessa kädessä flexin kauaskantoisessa päässä pomppii nelikymmenkiloinen aamuhaukkuja.
Meillä on oma rauha, aurinko yrittää kavuta korkeammalle, mutta sitä vaivaa sama laiskuus kuin minuakin. Kun vaan vähemmällä pääsee, niin hyvä juttu. Lainakoira alkaa olla sama mieltä, vilkaisee taakseen vähän väliä kysyen, eikö jo aamulenkki riittäisi, ollaan kävelty jo aika kauan, on nälkä.
Totta.