Tyhjän pään syndrooma

 

Viikko täynnä monia, iloisia uutisia. Myös halua jakaa iloaan, siksi haikeutta ja ikävää. Olen kaivannut niitä (jo kuolleita) ihmisiä, joilla oli tapana ottaa yhteyttä vain kysyäkseen mitä kuuluu.
Ilo ja suru ovat niin lähellä toisiaan, ainakin omassa pääkopassani. Tai ehkä tämä on vaan tätä tuttua tyhjyyttä, jota tunnen aina pitkäaikaisten projektien valmistuttua. Luopumista. Niin se varmaan on. Tyhjän pään syndrooma.

 

Poika tuli kotiin! KIITOS kaikille, jotka ovat onnitelleet kirjan julkaisun johdosta ❤  Olen saanut sydämellisiä meilejä ❤ Huomenna on lähdössä postiin kasa tilattuja kirjoja. Mikäli haluat, että sinullekin on tulossa paketti, toimi nyt(susupetal@hotmail.com). Kirjan hinta on 15€ plus postimaksut.
Opus tulee myyntiin myös verkkokirjakauppoihin lähipäivinä.

Levollisuus

 

Päivien samankaltaisuus on kaunista. Yritän pitää näistä hetkistä kiinni, kun kaikki on tuttua ja turvallista, kun minua ympäröi pumpulinpehmeä tavallinen arki.
Nuoralla tanssijana (ehkä nykyisin ennemminkin vaappujana) tiedän, että koska tahansa voin pudota, milloin tahansa voi tapahtua jotain sellaista sisälläni tai ulkopuolellani, joka pistää nuoran heilumaan liian suuressa kaaressa.

  

Olen poistunut mukavuusalueeltani, ihmeekseni se on ollut mukavaa, ei laisinkaan stressaavaa. Teemataiteessa on huhtikuun haasteena tehdä jotain itselleen uutta, kokeilla uusia välineitä, tekniikoita, tyylisuuntia. Näin olen tehnyt.

Se, että huomaa elämän positiivisen tasaisuuden, ei tarkoita itsetyytyväisyyttä. Se on sitä, että ei inhoa itseään sillä hetkellä. Muistan myös nuo mustat tunteet, joista aikanaan kirjoitin Sairaalapäiväkirjaan:

EI PALUUTA

Miten voi olla näin täynnä tyhjyyttä.
Mikään ei liikuta. Ei kohti
iloa, ei kohti surua.
Musta möykky keskellä tyhjyyttä,
lujempi kiveä, lujempi kiveä.
Onkohan avaruudessa tällaista?
Leijua tyhjyydessä, kohti
mustaa aukkoa. Toivoen, peläten,
toivoen, että se nielaisee lopullisesti.
Ei paluuta.

MASENNUS

Kun inhoaa itseään,
kun vihaa itseään,
kun tietää, ettei itsessä ole mitään,
ei mitään, ei mitään, ei mitään muuta kuin
syyllisyys kaikesta.

Se on masennusta.

 

Kun kirjoitin noita muistiinpanoja Aurorassa, minuun koski. Nyt olen tyytyväinen, että nuo rivit ovat tallessa. Tänään huomaan, että päivät voivat muuttua. Haluaisin valaa samaa toivoa ystävääni, mutta tiedän enemmän kuin hyvin, miten muiden hyvää tarkoittavat sanat voivat ärsyttää. Riittää, että on läsnä, puhumatta.

***

Uusi kirjani on kohta lähdössä painoon. Tuntuu jälleen hieman tyhjältä, niin kuin aina jonkin projektin valmistuttua. Toivon, että tämä tyhjyys jatkuu tällaisena, aika hyvänä. Alla olevassa kuvassa (klik suuremmaksi niin näkee lukea) on kirjan takakansi, johon eräs henkilö on tehnyt tekstin, ei siis omani. Kirjan hinnaksi tulee jotain 15-20 euron välillä. Tulen myymään kirjaa jossain vaiheessa ennakkona signeerauksineen (hih) ja totta kai se tulee myyntiin myös verkkokirjakauppoihin.
Että tällaista. Tällä kertaa.

 

 

 

 

 

 

 

Perintö

Tepa on kohta kaksi vuotta odottanut palvelutalopaikkaa. Pitkään hän vannoi, ettei lähde kotoaan minnekään, mutta viimeinen sekaannus lääkkeiden kanssa, viruminen voimattomana takalukitun, turvaketjuin varustetun oven takana, sai Tepan toisiin ajatuksiin. Murrettu lukko ja katkaistu ketju hävettivät. Nyt ketju on poistettu, turvalukitus teipattu umpeen.
Nyt Tepaa pelottaa öisin.
Aamuisin kotisairaanhoito tulee, antaa lääkkeet, teippaa turvonneet nilkat polviin asti ja Tepa lähtee liikkeelle, työntää rollaattorin läheiseen palvelutaloon, tapaa siellä ystäviään, syö siellä lounaan.

Olen ehdottanut Tepalle, että myisi asuntonsa, ostaisi osakkeen jostain yksityisestä hoivakodista, eläisi herroiksi lopun elämänsä, ostaisi palveluita. Vaan ei. Tepa ei halua jättää jälkeläiset ilman perintöä. Yritän selittää, että eiväthän lapset ja lastenlapset ole maksaneet penniäkään asunnosta, mutta mikään ei auta.
Perintö on jätettävä.

En enää puutu asiaan. Annan serkkujen hoitaa äitinsä. Otin vastuun Tepasta monta vuotta, kun hänen välinsä lapsiin olivat poikki, kun Tepa jätettiin heitteille.

En enää jaksa. Huomaan, että olen väsynyt ottamaan vastuuta, olemaan korvana, olemaan tukena ja turvana, auttamaan muita.
Tepa täyttää parin vuoden kuluttua yhdeksänkymmentä. Ei mene varmaan enää monta vuotta, että olen suvun matriarkka.
Minulla on lupa tuntea itseni väsyneeksi.

______________________

Taikakuvat Vanha

 

Näyttelyistä, ystävyydestä, leimaamisesta, kirjoittamisesta

 

th1 th2

Pari näyttelyä viime viikolla. Taidehallissa on menossa Tommi Grönlundin ja Petteri Nisusen retrospektiivinen näyttely Grey Area. Mielenkiintoisia installaatioita, käytännön ihmisenä olisin toivonut, että työt olisivat tehneet jotain hyödyllistä tai toimineet interaktiivisesti.
Helsingin kaupunginmuseossa Aleksanterinkadulla on Haju-näyttely. Pääroolissa on Helsingistä kertova haju, joka vaihtuu viikoittain syksyn ja talven aikana, hajun on kehittänyt Max Perttula. Käyntini aikana neljännessä kerroksessa tuoksui märkä villasukka.

th3 th4

Teemataiteessa on helmikuun aiheena töiden tekeminen omatekemillä leimasimilla. Se on ollut hauskaa ja sotkuista. Enemmän näiden töiden tekoprosessista taideblogissani.

leim1 leim3

Huomenna on ystävänpäivä. En lähettele ystävänpäiväkortteja. He, jotka ovat ystäviäni, tietävät sen ilman korttejakin. Tietenkin tuo huominen päivä nostaa mieleen ajatuksia ystävyydestä. Minkälainen ystävä itse olen? Minkälaisia ystäviä minulla on? Mitä tarvitaan, että tunnen jonkun ystäväkseni?
Tärkein ominaisuus ystävässä on luotettavuus. Silloin toisinaan, kun ystävä on pettänyt, se on ollut kuin turpiin veto henkisesti. Kadonneen luottamuksen palauttaminen on melkein mahdotonta. Voi antaa anteeksi, mutta mieli ei unohda. Niin se vaan menee.

Olen miettinyt myös ystävyyttä yhteisölliseltä kannalta. Toisen huomioimista, sitä se on mielestäni. Odotin bussia viime viikolla, satoi jotain räntää, ja bussipysäkin alla oli ahtautuneena toistakymmentä ihmistä. Itse pysyttelin kauempana. Tuli bussi, jonne en ollut menossa. Bussi jäi pysäkille ja huomasin katoksen alla olevien ihmisten tuijottavan samaan suuntaan. Utelias kun olen, niin pakkohan minun oli kiertää katos takakautta ja mennä katsomaan. Mummo oli jo päässyt pois bussista, mutta papalla oli vaikeuksia rollaattorin kanssa. Mummo tarjosi kättään, yritti auttaa.
Katoksen alla ihmiset tuijottivat kännyköihinsä, vilkaisivat aina välillä, miten pariskunnan käy. Kaksi ikäistäni naista tuijottivat vanhuksia silmissään katse, joka kertoi, että minä olen hoitanut lapset isoiksi, passannut miestä, tehnyt töitä, hoitanut vanhempiani ja nyt on totta vie minun oma aikani, enkä enää suostu tallattavaksi.
Huomioida, auttaa. Se tuntuu olevan vaikeaa. Eihän kukaan enää edes osaa tunnistaa avuntarvetta. Jokainen liikkuu kuplassaan, on yhteydessä jonnekin muualle, ei ole läsnä.

leim2

 

Käsikirjoitus seuraavaan kirjaan alkaa olla valmis. Romaania ei tästäkään tule, en vaan osaa kertoa laveasti sitä, minkä omasta mielestäni voin tiivistää muutamaan lauseeseen. Tai oikeasti en jaksa istua koneella niin paljon.
Kirjassa tulee olemaan esipuhe, jota en ole itse kirjoittanut. Takakansitekstikin on toisen kirjoittama. Tällä kertaa myös kirjan taitto ja kansikuva hoituvat muilla.
Kirjan julkaisuajankohta on tulevaisuudessa, sen tarkemmin en osaa sanoa. Ei ole kiire, ei millään, ei minnekään.

 

 

 

Viikko elämästäni

 

Ystävä lähetti minulle uskomattoman suuren paketin täynnä hänen itse kuivaamiaan suppilovahveroita ja lehtikaalia. Tällä viikolla olen syönyt suppis-pastaa ja suppis-piirakkaa ja joka suupalalla ajattelen tätä ystävää. Herkullista.

Juttelin ystävän kanssa, joka kysyi mitä minulle kuuluu, miten pärjään. Hän kuunteli. Tuntui mukavalta.

Ystävä tuli auttamaan painavien kamojen kantamisessa ulkovarastoon. Käytännön apu, jota saa, on enemmän kuin mahtavaa.

Tein mustikkapiirakan. Mustikat olen saanut ystävältä. Herkullista, ja häntäkin ajattelen syödessäni.

Sain lahjakortin hierontaan, ystävä yllätti minut täysin. Ele sai minut sanattomaksi.

Ystävällinen viikko.

 

 

 

Kirjaimet elämässäni: R

 

Ronda, Rosencrantz and Guildenstern Are Dead, Ruotsi, Rabat, rutiinit, rakkaus

 

Tapasin B:n muutama viikko sitten. Hän oli käymässä Helsingissä ja Suomessa ensimmäistä kertaa, ensimmäinen oli myös kohtaamisemme. Olemme lähetelleet joulukortteja vuosien ajan, meilailleet satunnaisesti, olleet enemmän kuin vieraita toisillemme.

Yhteinen historia saattoi meidät aikanaan yhteen. Äitini oli kahteen kertaan sotalapsena Ruotsissa, perheessä, jonka pojasta tuli myöhemmin B:n isä. Hiuksen ohut yhteys, silti niin vahva. B tuntui kuin siskolta.

Kävelimme pitkin Helsingin rantoja, puhumista oli paljon, emmekä ehtineet päästä tarpeeksi syvälle tarinoihin, joita äitini kertoi, joita B:n isä oli kertonut. Äiti on ollut kuolleena jo kohta kolmekymmentä vuotta, B:n isä vähemmän, ja hetken ajaksi he syntyivät uudelleen. B muisti joitain vastauksia kysymyksiini, joita en koskaan ehtinyt äidiltä kysyä, mutta edelleen janoan tietää enemmän.

B:n halaus oli lämmin, vahva, yhtä haluton päästämään irti kuin omani.

 

 

Kirjaimet elämässäni: L

 

loppu, lapset, LP, loma, laulaminen, luottamus, löhöäminen, Astrid Lindgren, lupiinit, lusmuilu, luopuminen, lahoava latva, lauseet, lepo

 

sami

Sami Liuhto

Eilen loppu oli uusi alku. Riisuin Antikvariaatti Sofian seinät tauluistani ja samaan aikaan Sami Liuhto pystytti omaa näyttelyään Liber Quadratorum. Samin työt ovat nähtävissä 30.6. asti Sofiassa (Vuorikatu 5, Helsinki).

Tämän yhteistapahtuman nimi oli siis Loppu on uusi alku, (vähä positiivista siis!) Tosin eräs fb-tuttu oli sitä mieltä, että “Alku on uusi loppu, siitä on selkeimmät todisteet.”

Loput ovat luopumista. Tuntuu tyhjältä, mutta hyvällä tavalla. Loma on alkamassa, jopa minulle, joka en ole työelämässä. Lepoa, levollisuutta. Lupiinit ovat kukkeimmillaan, mutta annan niiden kasvaa rauhassa. Ei ole tarvetta maalata, ei luoda. Olen vaan.

Siinäkin on minulle usein ihan riittävästi haastetta.

Maistelen lauseita, sanat sulavat suuhun, aika valuu lävitseni.

 

…huomenna on huomenna tänään…
…eilen on huomenna toissapäivänä…
…tänään on huomenna eilen…

(Hannu Helin, Tänään on huomenna eilen, Weilin+Göös, 1981)

Kirjaimet elämässäni: K

kevät, kesä, kirjoittaminen, käveleminen, käsityöt, kamera, kerrostalot, kotitalous, Kekkonen, kansakoulu, keskikoulu, kaupunki, kirpputorit

Keskikoulun viidennen luokan luokkakuva on karua katsottavaa. Kaikilla kädet puuskassa, tylyt kivikasvot, neljäkymmentäkolme oppilasta iältään 15-18 vuotta. Osa oppilaista on käynyt kansakoulua viisi-kuusi vuotta, pyrkineet ja päässeet oppikouluun vuotta-kahta vanhempina.

Uskonnon opettaja lähtee itkien luokasta väisteltyään ensin jonkin aikaa appelsiinien kuoria, joita luokka kollektiivisesti heittää liitutaulua kohti. Biologian opettaja ei suostu teitittelemään Hannua tämän täytettyä 18 vuotta. Pienikokoisimpana poikana Juha pakotetaan liitutaulun vieressä olevaan kaappiin, hyökkää sieltä biologian tunnin aikana. Opettajan jalat menevät alta, rehtori tulee jälleen luokkaan. Ruokatauon jälkeen äidinkielen opettajan hiuksiin putoilee Jarin kattoon räkäisemiä ruuantähteitä. Kotitalouden opettaja heittää minut ulos keittiöstä yleensä jo ensimmäisen viiden minuutin aikana. En halua käsitellä häntä samalla tavalla kuin muut tytöt, en kysyä, että missä voisi olla vika, kun äidin leipoma kakku ei nouse. Luokanvalvoja neuvottelee minulle kotitaloudesta vitosen kevättodistukseen, ehkä hän todella uskoo, että kotitalouden ehtojen suorittaminen olisi mahdoton tehtävä.

Pulpetteja riittää jokaiselle, mutta suurin osa meistä istuu lattialla, takaseinään nojaten. Pitää meikata välitunnille, ripsien taivuttajat kiertävät tyttöjen keskuudessa. Satu suorittaa keskikoulun suurentavan peilin avulla, finnit purskahtelevat sormien lomitse. Minä kirjoitan kaiken aikaa, siitä mitä näen, mitä kuulen. Kirjoitan aineisiin vitutsaatanatperkeleet, ryyppäämiset, tupakat ja pillerit, Kirsin fritsut, tyttöjen abortit, oman ahdistukseni. Äidinkielen opettaja pyyhkii hiuksistaan ruuan jätteet, laittaa Timon lukemaan ääneen aineeni, kertomuksiani meistä.  Tajuan tarinoiden vaikutuksen. Ne hiljentävät kuulijansa.

 

(tarinan henkilöiden nimet on muutettu)

 

 

Keittokatos

 

Pihan keskellä keittokatos, katoksen keskellä pöytä, pöydän ympärillä penkit
kuusi ja puoli istumapaikkaa, kahdeksan mahtuu, syliin vielä muutama,
minun sylissäni on avaruutta kahdelle.
Katoksen nurkkauksessa pallogrilli, siankylkeä, makkaraa,
muutama maissi väriä antamaan. Tuoksuu, tuoksuu, helkkari miten sianrasva tuoksuukin paremmalta kuin pihan syreenipensaiden kukinnot.

Kiiltävät suupielet nauravat, laulavat,
tänä iltana paluumuuttajien hapankaalia kertakäyttölautasilla.
Ja sitten taas lauletaan. Lapset keinuvat, pienimmät leipovat hyviä kakkuja, ne eivät kärvähdä uunissa.

Tupakoinnin keittokatoksessa kieltävä peltinen plakaatti isketään keittokatoksen nurkkapuuhun.
Keinut ovat liian lähellä, passiivinen tupakointi tappaa,
varjele lapsiamme.
Tupakkapaikka siirtyy kuusi metriä etelään, suotuisia tuulia perkele.

Uusi kevät, uusia naapureita. Kalan ystäviä, vihanneksia paljon, joka makuun,
miten ihmeessä paistuva kalan rasva voikaan tuoksua niin hyvälle.
Makeaa minttuteetä, makujen yhdistelmä saa kitalaen vaikeroimaan nautinnosta, pyytämään lisää, lisää.
Tänä iltana en kaipaa viinaa, ihme kyllä, todellinen ihme, hekumaa humaltumatta,
pystyn istumaan tässä, enkä tempaa tutun naapurin lonkerotölkkiä kitusiini.
Hengitän helposti.

Alkoholin nauttimisesta keittokatoksessa tulee tiedonanto joka postiluukkuun. Ehdottomasti kiellettyä keittokatoksessa,
ei myöskään sallittua tupakkapaikalla.
Varjele niitä naapureitasi, jotka sairauden, kateuden ja muun vitutuksen takia eivät pysty osallistumaan keittokatoksessa tapahtuviin juhliin.

Tämä kevät ja viimeisin ilmoitus taloyhtiöltä.
Grillaaminen keittokatoksessa on kielletty. Talotoimikunnan päällepäsmäri,
pihan pahin juoruämmä on kyllästynyt muiden ilonpitoon.
Tässä taloyhtiössä ei perkele naureta, ei lauleta,
ei mitään muuta kuin pidetään ikävää.

Naapurit lymyilevät verhojen takana, eivät uskalla raottaa sälekaihtimia, kulkevat hiljaa ovista.
Säpsähtävät, kun aivastavat liian lujaa.
Tämä koivujen siitepöly ja tuomien löyhkä pelottavat minuakin.

Varjele sentään.

 

 

 

 

Kirjaimet elämässäni: J

 

junat, Jordania, jääkiekko, Angelina Jolie, Tove Jansson, Jakomäki, jugurtti, Janis Joplin, jalkapallo

 

Jääkiekon MM-kisat alkavat tänään. Huomasin ajankohdan, koska jossain uutisessa hehkutettiin sitä, että Mertarantaakin voi ehkä ja mahdollisesti kuunnella ilmaiseksi. Ei siis vain maksukanavilla. Sori nyt vaan, mutta en kuuntele Mertarantaa, vaikka maksettaisiin, hänen vahtivuorollaan vaihdan ruotsinkieliseen selostukseen.

Jääkiekko on muutenkin ihme laji, siitä puuttuu täysin Kuningas Jalkapallon hienous. En todellakaan muista, missä olin, kun Suomi voitti maailmanmestaruuden silloin joskus kauan sitten. Hirvittävästi siitä kohkataan, samalla hurmoksella kuin jostain Virenin kaatumista viime vuosituhannen puolella.

Yllättävää kyllä, muistan tasan tarkkaan olinpaikkani Suomen voittaessa lätkässä MM-kullan vuonna 2011. Pelin päättyessä menin parvekkeelle tupakalle ja samaan aikaan Jakomäessä avautui satoja ikkunoita ja eläimelliset onnenhuudot sekoittuivat satakielen iltalauluun. Pian taivaanrannan värjäsi sänkyjen alla säilötyt, yleensä SUMU:n peleissä ammutut ilotulitusraketit.

Kun muinoin muutimme Jakomäkeen, asuinpaikkamme herätti ihmisten mielenkiinnon. Usein hyvinkin erikoisella tavalla.

– Ööh, jos teille tulee, niin mihin us…siis voi jättää auton parkkiin…vai olisiko parempi tulla julkisilla…?
– Kadun varteen…? Vierasparkkiin parkkipaikalle…? Niin kuin nyt yleensä…?

– Ööh, siis, onko teillä miten levotonta täällä…siis…usk…miten siis, onko…?
– Viime viikko oli todella rauhallinen! Vain yksi tapettiin.

Jossain vaiheessa tajusin lopettaa vitsien heittämisen. Ihmiset ottavat jutut liian tosissaan.

Jakomäki osoittautui lähes nukkumalähiöksi asettautuessamme sinne. 60-luvun lopulla sinne muuttaneet perheet asuivat siellä edelleen, silloin nuorista pareista oli tullut keski-ikäisiä pariskuntia. Lapset olivat kasvaneet, osa asui edelleen omillaan Jakomäessä, osa oli muuttanut pois. Lapsitulva, joka 60-luvun lopussa ja alun seitsemänkymmentälukua pakotti käymään koulua kahdessa vuorossa, oli vaihtunut 13 nuoren luokkakooksi yläasteella. Hiljaista, hyvin hiljaista.

Muuttaessamme muutaman vuoden kuluttua suurempaan asuntoon viereiseen taloon, samassa rapussa asui lisäksemme vain toinen suomalainen perhe. Muut asukkaat olivat Virosta, Venäjältä, Somaliasta, Ghanasta, Kiinasta, Irakista. Muistaakseni. Kun se toinen kantaväestöön kuuluva perhekunta saatiin vihdoin häädettyä, porraskäytävässämme leijui herkullisen ruuan tuoksun lisäksi ihana rauha. Ei enää poliiseja, ei enää ambulanssia, ei enää lastensuojelua, ei paloautoja.
Oikein mukavaa.

Ehkä palaan Jakikseen sinä iltana, jos Suomi voittaa lätkässä maailmanmestaruuden. Ihan vaan sen takia, että muistaisin.