Perillä

Vanhainkodin henkilökunta on mielissään, kun tuon Lainakoiran mukanani. Koira ehtii saada käytävällä paljon silityksiä sekä asukkailta että hoitajilta ennen kuin menemme Tepan huoneeseen. Tepan puolitoistavuotinen Bermudan kolmio päättyi kesän alussa, hän sai vihdoin vanhainkotipaikan. Enää ei tarvitse kaatua kotona, ei odottaa, että kotihoito tulee ja kutsuu ambulanssin. Enää ei ole yksinäisiä, ahdistavia öitä, jolloin ainoa ajatus ja toive on, ettei näkisi enää seuraavaa aamua. Täältä minun ei tarvitse enää lähteä minnekään, eihän, Tepa on varmistanut useasti.

Tepa rapsuttaa koiraa, kyselee kuulumisemme monta kertaa, aina muutaman minuutin välein. Hän tunnistaa ihmiset edelleen, mutta ei muista juuri mitään muuta. Ei jaksa puhua menneistä. Tepan kädet ovat kuihtuneet, veri kiertää huonosti. Kapeat sormet katoavat koiran kiharaan turkkiin.

Tepa väsyy nopeasti. Peittelen hänet takaisin lepäämään, kiedon hänet kahteen peittoon, silitän hiuksia, suutelen poskien ohutta ihoa. Hän nukahtaa melkein saman tien. Koira tekee vielä kierroksen vanhainkodin toimistossa samalla, kun kuulen henkilökunnalta vastaukset kysymyksiin, joihin Tepa ei osaa enää vastata.

Lainakoiran silmät haluavat tietää, minne seuraavaksi. Junalle, kerron hänelle. Matkustetaan Helsinkiin.
Ja niin me teemme.

 

Mainokset

Bermuda

Melkein pari viikkoa pois netistä saa aikaan sen, että joutuu ponnistelemaan löytääkseen syyn, miksi palata linjoille. Sähköpostit olen tsekannut, uutisia lukenut, niitäkin säännöstellen.

Vuoden vaihde sitten pakotti menemään kotisivuille, laittamaan sinne seitsemään kirjaan maininnan EI ENÄÄ SAATAVILLA. Kymmenen vuotta BoDin kanssa on päättynyt. Ei tunnu haikealta.

Tänään en katso menneeseen, en yritä ennakoida tulevan suuntaviivoja. Sitku-ihmisyys vähenee minussa kaiken aikaa, mutku-minä haalenee. Viime vuosi meni omalla painollaan, luulen, että niin tekee tulevakin.

Kuljen junilla, bussilla, henkilöautossa, pysyn paikallani. Tepa seilaa Bermudan kolmiotaan: koti-sairaala-intervallihoito. Kaikki ihmisarvo on riisuttu, tahdoton paketti, joka ei löydä omaa paikkaansa. Tepan kädet ovat kylmät, jalat siniset ja turvonneet. Sairaalan peitto on ohut, mutta se ei haittaa. Lämmitän sormia, Tepa nukahtaa. Välillä hän havahtuu, avaa silmänsä, hymyilee ja puristaa kättäni, sanoo, että on lämmin ja turvallinen olo. Silitän teräksen harmaat, edelleen vahvat ja elinvoimaiset hiukset hänen otsaltaan. Tällä kertaa hän on rauhallinen, ei hoe ja itke, ettei jaksa elää, ei pyydä, että tekisin jotain, jotta ei tarvitsisi herätä seuraavaan aamuun.
Silti minua ahdistaa tämä avuttomuuteni. Kaikkivoipaisuus minussa kuolee jälleen palan verran ja tiedän, että sinä päivänä, jolloin kaikki palaset ovat musertuneet, makaan Tepan lailla kevyen peiton alla, puristan kättä, joka ojentautuu minua kohti.

Tämän enempää en ennakoi tulevaa, tämä riittää. Oman kuolevaisuuden toteaminen on elinehto elämiselle, syy jatkaa. Nousta aamuisin, peseytyä, vetää vaatteet ylleen ja kohdata uusi päivä sellaisena kuin se tulee. Jos on tullakseen.
Ei sen enempiä vaatimuksia. Tämä hetki.

 

 

 

 

 

 

Kohti unohdusta

Tepa on menettänyt elämänhalunsa. Muistan keskustelumme kolmen vuoden takaa, kuinka oivalsimme, että Tepan kuollessa, minusta tulee tämän pienen sukuhaaramme vanhin.
On sellainen olo, ettei siihen mene enää kauan.

Kotisairaanhoito käy Tepan luona kolme kertaa päivässä. Käyntejä on lisätty viimeisen kaatumisen ja sairaalajakson jälkeen. Ennen Tepa kiipesi seiniä pitkin, jos joutui luopumaan päivittäisistä kävelylenkeistä
Enää hän ei jaksa välittää. Hän ei halua enää olla suvun vanhin.

Muistutan jälleen itselleni, että en puutu muiden asioihin, annan Tepan lasten hoitaa äitiään niin kuin he katsovat parhaaksi. Häädän pois itsepintaisen ajatuksen, sen, että muutan Tepan luo, pidän hänestä huolta viimeiset päivät, viikot, kuukaudet. Yhdessä syöminen lisää ruokahalua, sovitamme askeleet sopiviksi kiertäessämme korttelin, istumme iltaa kynttilänvalossa, puhumme ja halaamme.

Katsoessani Tepaa mietin, minkälainen minusta tulee vanhempana. Ainakin tiedän, minkälaiseksi en halua tulla. Olen väsynyt katkeriin ja kyynisiin ihmisiin, minua ärsyttävät ikäänsä vetoavat, jonoissa ohittelijat, en jaksa marttyyreita, en totuutta toitottavia, en tuomitsevia ihmisiä.
Aika näyttää. Ehkä en tule edes huomaamaan, minkälaiseksi olen muuttunut. Ehkä olen kuin Tepa, jonka muisti on kadonnut nopeammin kuin elämänhalu. Katsonko itseäni, kun katson Tepaa?

Minun on lähdettävä junalle, halaan Tepaa viimeisen kerran, silitän silmiltä pois hänen peikkotukkansa, harmaan ja vahvan. Hän itkee ja sanoo, että olen ollut hänelle parempi kuin hänen äitinsä koskaan.
Junassa tulee oma itku. Tuntuu kuin olisin hylännyt lapseni.

 

 

 

 

Perintö

Tepa on kohta kaksi vuotta odottanut palvelutalopaikkaa. Pitkään hän vannoi, ettei lähde kotoaan minnekään, mutta viimeinen sekaannus lääkkeiden kanssa, viruminen voimattomana takalukitun, turvaketjuin varustetun oven takana, sai Tepan toisiin ajatuksiin. Murrettu lukko ja katkaistu ketju hävettivät. Nyt ketju on poistettu, turvalukitus teipattu umpeen.
Nyt Tepaa pelottaa öisin.
Aamuisin kotisairaanhoito tulee, antaa lääkkeet, teippaa turvonneet nilkat polviin asti ja Tepa lähtee liikkeelle, työntää rollaattorin läheiseen palvelutaloon, tapaa siellä ystäviään, syö siellä lounaan.

Olen ehdottanut Tepalle, että myisi asuntonsa, ostaisi osakkeen jostain yksityisestä hoivakodista, eläisi herroiksi lopun elämänsä, ostaisi palveluita. Vaan ei. Tepa ei halua jättää jälkeläiset ilman perintöä. Yritän selittää, että eiväthän lapset ja lastenlapset ole maksaneet penniäkään asunnosta, mutta mikään ei auta.
Perintö on jätettävä.

En enää puutu asiaan. Annan serkkujen hoitaa äitinsä. Otin vastuun Tepasta monta vuotta, kun hänen välinsä lapsiin olivat poikki, kun Tepa jätettiin heitteille.

En enää jaksa. Huomaan, että olen väsynyt ottamaan vastuuta, olemaan korvana, olemaan tukena ja turvana, auttamaan muita.
Tepa täyttää parin vuoden kuluttua yhdeksänkymmentä. Ei mene varmaan enää monta vuotta, että olen suvun matriarkka.
Minulla on lupa tuntea itseni väsyneeksi.

______________________

Taikakuvat Vanha

 

Tepa ja paratiisi

Ensimmäiset päivät Tepa tappelee lujasti vastaan.

– Täällä tulee hulluksi. Kohta kiipeän seiniä pitkin.
– Et tuolla jalalla.

Tepan kipsi ulottuu jalkaterästä polveen. Otan laukusta tussin, kirjoitan kipsiin.

– Mitä sinä kirjoitit?
– Vaara. Pysykää kaukana, kumautusherkkä.
– Ei sillä pysty kumauttamaan. Tekisi kyllä mieli
– Kyllä se pian taas kumauttaa.

Tepa kertoo jälleen, miten ensilumi sai syleilemään isänmaata, miten ohikulkijat auttoivat, hälyttivät ambulanssin, miten ensihoitajat olivat ihania. Kysyn, kutittaako jalkaa, Tepa pudistaa päätä. Piirrän kipsiin ruusun, Tepan lempikukan.

– Leikitään, että se on keltainen, nyt ei ole mukana keltaista tussia.

Se sopii Tepalle. Kuulen tarinan keltaisista ruusuista, jotka Tepa sai mieheltään täyttäessään viisikymmentä. Ruusuja oli viisikymmentä.

– Minä olen tainnut kertoa tämän joskus aikaisemminkin?
– Olet, mutta ei se haittaa. Minäkin rakastan keltaisia ruusuja.

Tepa pysähtyy katsomaan ulos ikkunasta. Kerään tavarani.

– Muista sitten, ettet potkaise tyhjää, sanon halatessani  Tepaa. –Lupaathan?
– Ei tällä kintulla potkaista mitään. Lupaan.

Huonetoveri havahtuu unestaan kuullessaan räkätyksemme. Viikon kuluttua Tepa soittaa minulle, kertoo, että sairaalassa on oikeastaan aika mukavaa. Ei tarvitse tehdä itse ruokaa, ei olla yksin, ei huolehtia pyykeistä, eikä todellakaan tarvitse siivota. Hoitajat ovat ihania ja lääkärit ovat ihania.

– Kipsi vaihdettiin, nyt se sinun hieno ruususi on poissa.
– Ei haittaa, minä otan seuraavalla kerralla keltaista tussia mukaan.
– Piirrät paratiisin. Maanpäällisen paratiisin.
– Piirrän. Ilman lunta ja jäätä.

La Signora Tepa

 

Tepa on suvun vanhin. Nuoremmat sisarukset ovat kuolleet, vuosia sitten, vuosien aikana.

– Mikäs pahan tappaa, Tepa huokaa, nojaa raskaasti käsivarteeni auttaessani hänet ylös penkiltä.

Puisto on imuroitu, kultaiset, keltaiset lehdet sullottu säkkeihin. Paljas, haalistunut ruoho kaipaa lämmittävää peittoa.

– Niin kai se on.

Hiekka ritisee rollaattorin pyörien alla. Kumara selkä saa pitkän takin melkein viistämään maata pitkin. Olen ostanut kirpputorilta Tepalle lyhyemmän takin, mutta hän sanoo säästävänsä sitä parempiin tilaisuuksiin. Ai, niinkuin millaisiin tilaisuuksiin, minun oli pakko kysyä, kun vedin pitkää takkia Tepan ylle pienessä eteisessä. Haudataanko sinut siinä?

Tepan mielestä idea oli hyvä.

Rollaattori pysähtyy, Tepa istuu huilaamaan. Laitan rollaattorin jarrut päälle.

-Arvaa mitä? Tepa kysyy. –Sitten kun paha vihdoin saa palkkansa ja minut haudataan siinä hienossa takissa, niin arvaa mitä?
– No, mitä sitten?
– Sitten sinä olet suvun vanhin!

Hihittäminen ei ole koskaan ole ollut juttumme, räkätys kiinnittää aina ohikulkijoiden huomion.

– Aika paha, sanon niistettyäni naurun nenästä. –Ja totta. Nyt pitää sitten alkaa miettiä, missä takissa minut haudataan.
– Mikäs pahan tappaisi?

Kotimatkalla poikkeamme jäätelöbaariin, jaamme pallon italialaista jäätelöä. Kahvilan pitäjä tarjoaa meille kahvit, flirttailee Tepan kanssa. Pitkä, paksu takki lepää rollaattorin päällä, kuraiset helmat, elämää nähneet, elämään väsyneet.

Tepa ja minä

 

Tepalta olen oppinut sanonnat, joita käytän jatkuvasti. Tiedämme molemmat, että tukka ja järki eivät kasva samassa päässä. Tepan hiukset ovat harmaata terästä, omat hiukseni rakentuvat helposti suureksi nutturaksi, joka muistuttaa muurahaiskekoa. Keon väri alkaa olla samaa metallia kuin Tepan polkkatukka.

Mieli kulkee kuin herran hissi, sekin on tuttua meille. Toisinaan pysähdymme kerrosten välissä, ne ovat rauhallisempia aikoja, ellemme sitten ole päätyneet pohjakerrokseen. Herran hissin kulkua on niin vaikea ennakoida. Hissitytöt painelevat nappuloita puolestamme.

Tepan tavoin tiedän miltä tuntuu syleillä isänmaata. Ei tarvitse edes olla talvi ja liukasta. Jostain onnistumme kuitenkin löytämään sen epätasaisen kohdan kivetyksellä, joka kampittaa jalkamme. Nykyään ei tarvita edes kuoppaa tiessä, nilkkamme ovat nuljahtaneet niin monta kertaa, että jalat menevät alta ihan itsestään ja taas saamme tuntea isänmaan kovan sylin.

Kun olo on kuin tapetulla lahnalla, on turha yrittää jaksaa enää mitään. Silloin on parempi maata raatona roskissa eikä enää siivota itseään ulos.

 

 

 

 

 

 

Tepa ja liikennevalot

 

tepa spurttaa

 

Tepa spurttaa liikennevaloissa. Tunnen hänen käsivartensa tiukkenevan, kun vihreä ukko alkaa vilkkua.

– Ja kiire oli minne? kysyn, taputan käsivartta.

Vauhti hidastuu. Odotamme valon vaihtumista. Tepa on jättänyt rollansa kotiin, hän nojaa minuun kevyesti. Taas piukka käsivarsi, seuraava kadunkulma.

– Sinä olet mahdoton, sanon. – Kohta mennään kirpparille, ostan sinulle lasten valjaat, ettet karkaa.

Tepa nauraa vedet silmissä, asetan askeleeni hänen tahtiinsa. Halattavia jääkarhuja ei näy tänään kävelykadulla. Tekee mieli jäätelöä. Tepan mielestä se on myös hyvä ajatus. Hän lähtee vauhdilla alamäkeen.

– Sinä karkaat varmaan haudastakin, huokaan Tepalle. – Sinä olet mahdoton.
– En karkaa, minuthan tuhkataan, Tepa muistuttaa.
– Ja sitten sinä lennät taivaan tuuliin. Mutta ota nyt rauhallisesti. Ei syleillä isänmaata tänään.

Tepa myöntyy, jopa pysähtyy, ottaa käsistäni kiinni, puristaa lujasti.

– Meillä on aika hullut jutut, Tepa sanoo, silmissä vilkkuu tuttu katse, omani.
– Ei mikään ihme, mehän olemme hulluja. Ja nyt mennään syömään hullun hyvää jäätelöä. Ihan rauhallisesti. Ei kiirettä.

 

***

Kiitos kaikille arvontaan osallistuneille, tulos selviää huomenna, kunhan saan jostain Onnettaren käsiini!

 

 

 

Tepa ja hellä mieli

 

tepa ja huilaaminen

 

 

 

 

Tepa ja jääkarhun syleily

 

tepa garbona

 

Takin helmat liehuvat, kun Tepa saa rollaattorinsa vauhtiin. Rolla kuin Ferrari, tuskin pysyn perässä. Joskus vielä hankin Tepalle valjaat. Aurinko häikäisee matalalla, kävelykatu on sula, silti liukastelen sokkona Tepan takin takana. Feissaajat odottavat tavaratalon kulmalla, heidän joukossaan on jääkarhu, valkoiseen karva-asuun pukeutunut, suurikäpäläinen otus. Kävelijät tekevät suuren kaaren ohittaessaan karhun.

– Katso, tuolla on jääkarhu, sanon Tepan selälle.

Tepa katsoo, mustat aurinkolasit nousevat hymyn voimasta korkeammalle.

– Mennään halaamaan sitä, Tepa sanoo.

Jääkarhu on suuri, sen turkki kutittaa paleltunutta nenää. Tepa nauraa.

– Ja minä kun olen luullut, että jääkarhut ovat kylmiä, Tepa sanoo. – Sinulla on lämmin syli.

Viivymme jääkarhun syleilyssä, kunnes meidän alkaa tehdä mieli jäätelöä. Tuntuu juhlapäivältä.