Tepaa muistaen

Rakas tätini ja kummitätini Tepa on vihdoin päässyt haluamaansa rauhaan. Enää hänen ei tarvitse kysyä minulta, milloin tämä kaikki loppuu, miksei hän saa jo kuolla.

Tuntemani Tepa oli jo poissa viimeisen vuoden ajan. Kävin häntä kyllä katsomassa, mutta en ole lainkaan varma, tunnistiko hän minua maskin takaa. Ehkä hän tunsi ääneni, tunsi, miltä silitykseni iän kuihduttamalla iholla tuntui. Ehkä hän muisti jotain, kun lauloin hänelle, kun paijasin teräksenharmaita hiuksia.

Tepa oli se ihminen, joka opetti minua rakastamaan kirjoja. Sain häneltä syntymäpäivä- ja joululahjoiksi Anna-kirjoja, Pieni runotyttö-sarjaa, Tiina-kirjoja, Anni Swanin koottuja kertomuksia Tottisalmen perillisineen ja Iris rukkineen, Nuorten toivekirjaston kirjoja ja niin edelleen.

Murrosiässä Tepa jaksoi ymmärtää minua silloin, kun omat vanhemmat olivat enemmän ja vähemmän hukassa kanssani. Tepan mielestä meikkini oli kaunis, vanhempieni mielestä ei niinkään. Tepa oli varma siitä, että minusta tulee ihan kunnon ihminen, eivätkä teini-iän älyttömyydet veisi minua pysyvästi lavealle tielle.

Ihailin ja rakastin Tepaa. Hän oli rohkea, suorasanainen, rehellinen, aikaansaava ja hänen huumorintajunsa oli yhtä outo kuin minullakin. Usein hihittelimme asioille, joille muiden mielestä ei sopinut nauraa tai joista ei ollut edes sopivaa laskea leikkiä.

Tepan elämä ei ollut aina helppoa, mutta elämäniloaan hän ei menettänyt ennen kuin viimeisinä vuosinaan, jolloin liikkuminen vaikeutui, eikä jaksaminen riittänyt enää lukemiseen.

Vuosien mittaan olen kirjoittanut ja piirtänyt Tepasta. Näissä Tepa tuumaa-jutuissa olen yrittänyt kertoa, kuinka paljon hän on minulle merkinnyt ja merkitsee edelleen. Olen ylpeä, kiitollinen ja iloinen siitä, että juuri hän oli rakas kummitätini.

Joskus me nauroimme miettiessämme, että kun aika jättää Tepasta, minusta tulee pienen sukumme matriarkka. Nyt se aika on koettanut.

***

Otan varaslähdön ja soitan lauantaiklassikkona jo nyt Tepan lempikappaleen. Minun piti kasvaa todella aikuiseksi, että opin pitämään Kauko Käyhköstä ja tästä laulusta. Senkin asian Tepa opetti minulle loppujen lopuksi, kaikkien muiden asioiden lisäksi.

Laulukirja

Ahdistuessaan Tepa hokee lastenlauluja. Piiri pieni pyörii, piiri pyörii. Sävel on kadonnut vuosien varrella, sanatkin hukassa toisinaan. Kolme kulmaa, kolme kulmaa hatussani on…

Tepan kädet ovat nyrkissä. Hän ei anna minun silittää poskeaan, kääntää päätään pois. En ole varma, tunteeko hän enää minua. Silmiin ei syttynyt valo tullessani, ei hymyä.

Vuodet kuluvat hitaasti. Jokainen aamu on Tepan mielestään turha herääminen. Hän haluaa pois. Hän ei jaksa enää maata sängyssä, ei nousta kahville, ei ruokailemaan. Miksi minä en kuole?

Käännän laulukirjan sivuja, etsin tuttua laulua yhdessä laulettavaksi. Tepa on nukahtanut. Silitän poskea. Haluaisin osata vastata hänelle, milloin hän pääsee pois.

***

Viikon 49 krapusanat ovat kulma, sivu, piiri.

Krapu on oma otsikkosi mukaan luettuna tasan 100 sadan teksti, ei enempää, ei vähempää. Viikon krapusanat ilmestyvät sunnuntaisin tässä blogissa.
Sanojen ei tarvitse olla perusmuodossaan kirjoituksessasi.
Jätä krapusi linkki blogiini.
Kiirettä kravun kirjoittamisella ei ole, koko viikko on aikaa.

OSALLISTUJAT

Cara

Sus’

Riitta

Pasanen

Uggla

Kirsti

AilaKaarina

Ainakki

Aimarii

BLOGitse

anli itse

Beate

Kesäpäiväkirja 200721

Mantereella on kolmekymmentä astetta lämmintä, mutta mitä useammalla lautalla etenemme ulommaksi saaristoon sitä viileämpää alkaa olla. Päästessämme perille mökkirantaan tuntuu kuin happea olisi ensimmäisen kerran viikkokausiin riittävästi. Kaksikymmentäkolme astetta hivelee ihoa vilvoittavasti.

Rinne kasvaa heinää, tervaleppää ja muuta tarpeetonta. Nautin trimmerin ja sähkökäyttöisen viikatteen käytöstä, hauiksissa tuntuu hyvältä. Viileämmästä säästä huolimatta hiki virtaa, työtä on tauotettava, on muistettava juoda. Hyttysiä on hyvin vähän, tuskin lainkaan, ja paarmat pysyvät veden äärellä.

Sinilevää on kokkareisena rannalla. Vain yhtenä päivänä voi uida. Merivesi on uskomattoman lämmintä ja seuraavana päivänä ranta on jälleen täynnä levää.
Mikään paratiisi ei ole täydellinen.

Bussin ilmastointi ei toimi kunnolla. Kolmen tunnin matka Turkuun maski naamalla lähentelee tuskaa. Turussa odottaa pysähtynyt ilma ja kolmenkymmenen asteen helle. Yli kuukauden jatkunut helleputki tuntuu elimistössä, päätä särkee melkein joka päivä, jalat ovat turvoksissa, aivoissa sumua.

Käyn tapaamassa Tepaa. En ole nähnyt häntä yli vuoteen, en sitten tämän kirotun koronan alettua. Hänet tuodaan pyörätuolilla palvelutalon alakertaan. En ole varma, tunnistaako hän minut, onhan minulla maski naamalla. Hän sanoo, että käteni ovat lämpimät.
Se riittäköön.
Hän on omassa maailmassaan, ei vastaa kysymyksiini. Silmissään näen ahdistusta ja hän sanoo, niin kuin yli vuosi sitten: haluan kuolla.
Tiedän ja sitä toivon minäkin hänelle. Hän makaa päivät, yöt. Näkee uniaan. Käy syömässä, mikäli on hyvä päivä. Huonoina päivinä itkee.
Saan saattaa hänet osastolle. Hoitaja auttaa hänet vuoteeseen, jään istumaan hänen viereensä. Kysyn, muistaako hän sen ja sen laulun. Laulan ja hän tapailee myös sanoja. Hänen kätensä on kapea, kuihtunut ja kylmä.

Turun toriparkki on valmis, mutta tori on vielä keskeneräinen. Juon kahvin torikahvilassa, mietin Tepaa. Toivon, etten näe hänessä itseäni kolmenkymmenen vuoden päästä.

On liian kuumaa kierrellä vanhassa kotikaupungissani. Nappaan pari kuvaa, haen matkakassini ja siirryn seuraavaan yöpymispaikkaan. Parin päivän päästä olen jälleen kotona.
Tuntuu hyvältä nukkua jälleen omassa sängyssä.

 

Juhannus Classics 200620

Tepa rakastaa Kauko Käyhköä. Aikanaan hän yritti vakuuttaa minullekin, että Käyhköä kannattaa kuunnella. Osti minulle singlen Rakastan sinua, elämä.
Olin teini, ei uponnut. Dallapé ja Kipparikvartetti eivät olleet genreä, josta 70-luvun nuori olisi innostunut.

Mutta nyt, vuosia myöhemmin, musiikkimaku on onneksi laajentunut.

Tänään soitan Kauko Käyhkön säveltämän Suviserenadin, kaunis sanoitus on Aune Haarlan, levytys on vuodelta 1961.

Voisinpa soittaa tämän myös Tepalle. Vanhainkotiin ei ole ollut asiaa kuukausiin. Puhelimessa Tepa ei jaksa kauan puhua, häntä väsyttää, pitää mennä huilaamaan. Kerro terveisiä kaikille. En jaksa puhua, väsyttää, menen pitkäkseni.

***

Tämä on toinen valintani juhannusmusiikiksi. Ehkä vielä huomenna jotain lisää.
Muuta juhannusmusiikkia löytyy täältä.

 

Ikkuna

 

Tepan pyyntö on aina sama; voinko tarkistaa, saako ikkunan auki. Menen sänkyyn hänen vierelleen. Hän on laihtunut olemattomiin, mahdumme hyvin saman peiton alle.

– Miksi ikkunaa ei saa auki? Minä haluan hypätä, en jaksa enää.
– Se voisi olla huono lento, vastaan jälleen kerran. – Voi olla, ettet kuolisi, murskaisit vain lonkkasi ja jalkasi ja kituisit sairaalassa.
– En minä jaksa tätäkään kitumista. Minä haluan kuolla.

Tepan lähimuisti on mennyt. Vanhoja asioita hän ei jaksa enää muistella. Mielessä on vain vanhainkodin ylimmässä kerroksessa oleva ikkuna, jota ei saa auki.

Halaan lähtiessä, hän katsoo olkani yli ikkunaa. Kysyy, saako ikkunan auki.

 

***

Viikon 10 krapusanat ovat halata, pyyntö, lento.

Viime viikolla olin muualla, mutta krapu ei jäänyt välistä, tuli hiukka jälkijunassa. Se löytyy täältä.

Kiitos kaikille jälleen kerran, nauttikaahan krapuilemisesta ja käykää myös lukemassa ja kommentoimassa muiden sataa sanaa Ja vielä ehtii mukaan, uudet krapusanat tulevat eetteriin vasta sunnuntaina 😀 

 

VIIKON 10 OSALLISTUJAT

Cara

Suttastiina

SK

Risa

Ilona Winebridge

BLOGitse

Aimarii

Der Seidenspinner

Maarit

anli itse

Repu

Sus

AilaKaarina

HPöllö

 

 

 

 

 

 

Marraskuun selätys 21-25

#21
Lainakoiran aika mennä kotiinsa. Olemme molemmat rutinoituneita junalla matkustajia. Rautatieläisinä lapsuudenkodin perheelläni oli ilmaiset junamatkat. Meillä ei ollut autoa, joten harvat lomareissut tehtiin junalla. Samalla kulkuneuvolla olen jatkanut aikuisikäni. Työmatkat lähijunilla, junalla kaupunkiin ja toiseen, junalla vuosien ajan hoitamaan isää. Koetin joskus laskea, kuinka paljon kilometrejä on mennyt kiskoilla. Päädyin yli sataantuhanteen kilometriin.
Rautatieläisen tyttärenä matkojani suojelee kiskojen pyhimys. Pahimmillaan juna on ollut myöhässä kymmenen minuuttia.

#22
Asuin lapsuuden ja nuoruuteni ratapihan vieressä. Kuului tapaan loikkia kiskojen yli, kun piti oikaista matkaa. Mikäli tavaravaunuja oli kiskoilla, kömmittiin vaunujen alta. Liikkuvien junien vieressä odotettiin kiskojen vapautumista.
Silti tasoristeykset kammottavat minua. Lainakoiran kodin lähellä on valvottu tasoristeys, joka on surullisen kuuluisa itsemurhapaikkana. Tasoristeyksessä on puomit ja hälytysvalot ja varoitusääni ja tiedän, mihin aikaan junat ohittavat paikan, mutta silti meni vuosi ennen kuin uskalsin ylittää kiskot.
Fobioissa ei ole mitään kovinkaan järjellistä.
Tänä aamuna askelsin jo reippaasti Lainakoiran kanssa kiskoja kohti. Yöpakkanen yllätti ja putosin suoraan polvilleni jalan livettyä altani. Pahin painajainen. Keskellä risteystä, junia voi tulla molemmista suunnista ja minä kontillani.
Auto pysähtyi kohdallani ja kuski huikkasi avoimesta ikkunasta tarvitsenko apua. Ei edes nolottanut perinteiseen tapaan, kun mätkähtää maahan. Olin liian kauhuissani.
Pääsin ylös ilman apua, Lainakoiran hihna edelleen tiukasti kädessäni.
Viiden minuutin kuluttua tuli ensimmäinen juna. Siitä viisi minuuttia ja toinen. Seisoimme tasoristeyksen vieressä, sillä olin päättänyt ottaa kuvan paikasta, johon lankesin.
Pelosta huolimatta.

#23
Kahdella Fölin bussilla katsomaan Tepaa vanhainkotiin. Hän purskahtaa ilosta itkuun nähdessään minut. Halaamme, silitän poskea, lämmitän viileitä käsiä.
Ennen junan lähtemistä takaisin kotiin, kuvaan kaupungin runnotun torin. Keskustassa on hiljaista. Paikallisbussien kauppatorin pysäkit on siirretty sivukaduille. Ihmisillä ei ole asiaa keskustaan, sillä toria ei enää ole. On vain epämääräisiä kulkureittejä huputettujen talojen välissä, liian ahtaita väyliä kulkea rollaattoreiden, pyörätuolien ja lastenvaunujen kanssa.
Muuttuva kaupunki. Se ei tunnu tällä hetkellä omalta lapsuudenkaupungilta.

#24
Ilman Lainakoiraa ei ole syytä mennä ulos. Teen koneella Teemataiteen marraskuun haastevastauksia, televisio näyttää Rukan kisoja. Jossain vaiheessa muistan, että ihmisen on syötävä jaksaakseen.
Väsyttää.

#25
Televisio auki koko päivän, Rukalla hiihdetään, hypätään mäkeä, kannustetaan kilpailijoita.
Selaan koneelta tiedostoja löytääkseni Riitan luotsaamaan runosunnuntaihin päivääni sopivia rivejä.

 

Perillä

Vanhainkodin henkilökunta on mielissään, kun tuon Lainakoiran mukanani. Koira ehtii saada käytävällä paljon silityksiä sekä asukkailta että hoitajilta ennen kuin menemme Tepan huoneeseen. Tepan puolitoistavuotinen Bermudan kolmio päättyi kesän alussa, hän sai vihdoin vanhainkotipaikan. Enää ei tarvitse kaatua kotona, ei odottaa, että kotihoito tulee ja kutsuu ambulanssin. Enää ei ole yksinäisiä, ahdistavia öitä, jolloin ainoa ajatus ja toive on, ettei näkisi enää seuraavaa aamua. Täältä minun ei tarvitse enää lähteä minnekään, eihän, Tepa on varmistanut useasti.

Tepa rapsuttaa koiraa, kyselee kuulumisemme monta kertaa, aina muutaman minuutin välein. Hän tunnistaa ihmiset edelleen, mutta ei muista juuri mitään muuta. Ei jaksa puhua menneistä. Tepan kädet ovat kuihtuneet, veri kiertää huonosti. Kapeat sormet katoavat koiran kiharaan turkkiin.

Tepa väsyy nopeasti. Peittelen hänet takaisin lepäämään, kiedon hänet kahteen peittoon, silitän hiuksia, suutelen poskien ohutta ihoa. Hän nukahtaa melkein saman tien. Koira tekee vielä kierroksen vanhainkodin toimistossa samalla, kun kuulen henkilökunnalta vastaukset kysymyksiin, joihin Tepa ei osaa enää vastata.

Lainakoiran silmät haluavat tietää, minne seuraavaksi. Junalle, kerron hänelle. Matkustetaan Helsinkiin.
Ja niin me teemme.

 

Bermuda

Melkein pari viikkoa pois netistä saa aikaan sen, että joutuu ponnistelemaan löytääkseen syyn, miksi palata linjoille. Sähköpostit olen tsekannut, uutisia lukenut, niitäkin säännöstellen.

Vuoden vaihde sitten pakotti menemään kotisivuille, laittamaan sinne seitsemään kirjaan maininnan EI ENÄÄ SAATAVILLA. Kymmenen vuotta BoDin kanssa on päättynyt. Ei tunnu haikealta.

Tänään en katso menneeseen, en yritä ennakoida tulevan suuntaviivoja. Sitku-ihmisyys vähenee minussa kaiken aikaa, mutku-minä haalenee. Viime vuosi meni omalla painollaan, luulen, että niin tekee tulevakin.

Kuljen junilla, bussilla, henkilöautossa, pysyn paikallani. Tepa seilaa Bermudan kolmiotaan: koti-sairaala-intervallihoito. Kaikki ihmisarvo on riisuttu, tahdoton paketti, joka ei löydä omaa paikkaansa. Tepan kädet ovat kylmät, jalat siniset ja turvonneet. Sairaalan peitto on ohut, mutta se ei haittaa. Lämmitän sormia, Tepa nukahtaa. Välillä hän havahtuu, avaa silmänsä, hymyilee ja puristaa kättäni, sanoo, että on lämmin ja turvallinen olo. Silitän teräksen harmaat, edelleen vahvat ja elinvoimaiset hiukset hänen otsaltaan. Tällä kertaa hän on rauhallinen, ei hoe ja itke, ettei jaksa elää, ei pyydä, että tekisin jotain, jotta ei tarvitsisi herätä seuraavaan aamuun.
Silti minua ahdistaa tämä avuttomuuteni. Kaikkivoipaisuus minussa kuolee jälleen palan verran ja tiedän, että sinä päivänä, jolloin kaikki palaset ovat musertuneet, makaan Tepan lailla kevyen peiton alla, puristan kättä, joka ojentautuu minua kohti.

Tämän enempää en ennakoi tulevaa, tämä riittää. Oman kuolevaisuuden toteaminen on elinehto elämiselle, syy jatkaa. Nousta aamuisin, peseytyä, vetää vaatteet ylleen ja kohdata uusi päivä sellaisena kuin se tulee. Jos on tullakseen.
Ei sen enempiä vaatimuksia. Tämä hetki.

 

 

 

 

 

 

Kohti unohdusta

Tepa on menettänyt elämänhalunsa. Muistan keskustelumme kolmen vuoden takaa, kuinka oivalsimme, että Tepan kuollessa, minusta tulee tämän pienen sukuhaaramme vanhin.
On sellainen olo, ettei siihen mene enää kauan.

Kotisairaanhoito käy Tepan luona kolme kertaa päivässä. Käyntejä on lisätty viimeisen kaatumisen ja sairaalajakson jälkeen. Ennen Tepa kiipesi seiniä pitkin, jos joutui luopumaan päivittäisistä kävelylenkeistä
Enää hän ei jaksa välittää. Hän ei halua enää olla suvun vanhin.

Muistutan jälleen itselleni, että en puutu muiden asioihin, annan Tepan lasten hoitaa äitiään niin kuin he katsovat parhaaksi. Häädän pois itsepintaisen ajatuksen, sen, että muutan Tepan luo, pidän hänestä huolta viimeiset päivät, viikot, kuukaudet. Yhdessä syöminen lisää ruokahalua, sovitamme askeleet sopiviksi kiertäessämme korttelin, istumme iltaa kynttilänvalossa, puhumme ja halaamme.

Katsoessani Tepaa mietin, minkälainen minusta tulee vanhempana. Ainakin tiedän, minkälaiseksi en halua tulla. Olen väsynyt katkeriin ja kyynisiin ihmisiin, minua ärsyttävät ikäänsä vetoavat, jonoissa ohittelijat, en jaksa marttyyreita, en totuutta toitottavia, en tuomitsevia ihmisiä.
Aika näyttää. Ehkä en tule edes huomaamaan, minkälaiseksi olen muuttunut. Ehkä olen kuin Tepa, jonka muisti on kadonnut nopeammin kuin elämänhalu. Katsonko itseäni, kun katson Tepaa?

Minun on lähdettävä junalle, halaan Tepaa viimeisen kerran, silitän silmiltä pois hänen peikkotukkansa, harmaan ja vahvan. Hän itkee ja sanoo, että olen ollut hänelle parempi kuin hänen äitinsä koskaan.
Junassa tulee oma itku. Tuntuu kuin olisin hylännyt lapseni.

 

 

 

 

Perintö

Tepa on kohta kaksi vuotta odottanut palvelutalopaikkaa. Pitkään hän vannoi, ettei lähde kotoaan minnekään, mutta viimeinen sekaannus lääkkeiden kanssa, viruminen voimattomana takalukitun, turvaketjuin varustetun oven takana, sai Tepan toisiin ajatuksiin. Murrettu lukko ja katkaistu ketju hävettivät. Nyt ketju on poistettu, turvalukitus teipattu umpeen.
Nyt Tepaa pelottaa öisin.
Aamuisin kotisairaanhoito tulee, antaa lääkkeet, teippaa turvonneet nilkat polviin asti ja Tepa lähtee liikkeelle, työntää rollaattorin läheiseen palvelutaloon, tapaa siellä ystäviään, syö siellä lounaan.

Olen ehdottanut Tepalle, että myisi asuntonsa, ostaisi osakkeen jostain yksityisestä hoivakodista, eläisi herroiksi lopun elämänsä, ostaisi palveluita. Vaan ei. Tepa ei halua jättää jälkeläiset ilman perintöä. Yritän selittää, että eiväthän lapset ja lastenlapset ole maksaneet penniäkään asunnosta, mutta mikään ei auta.
Perintö on jätettävä.

En enää puutu asiaan. Annan serkkujen hoitaa äitinsä. Otin vastuun Tepasta monta vuotta, kun hänen välinsä lapsiin olivat poikki, kun Tepa jätettiin heitteille.

En enää jaksa. Huomaan, että olen väsynyt ottamaan vastuuta, olemaan korvana, olemaan tukena ja turvana, auttamaan muita.
Tepa täyttää parin vuoden kuluttua yhdeksänkymmentä. Ei mene varmaan enää monta vuotta, että olen suvun matriarkka.
Minulla on lupa tuntea itseni väsyneeksi.

______________________

Taikakuvat Vanha