Ikkuna
7 maaliskuun, 2019 29 kommenttia
Tepan pyyntö on aina sama; voinko tarkistaa, saako ikkunan auki. Menen sänkyyn hänen vierelleen. Hän on laihtunut olemattomiin, mahdumme hyvin saman peiton alle.
– Miksi ikkunaa ei saa auki? Minä haluan hypätä, en jaksa enää.
– Se voisi olla huono lento, vastaan jälleen kerran. – Voi olla, ettet kuolisi, murskaisit vain lonkkasi ja jalkasi ja kituisit sairaalassa.
– En minä jaksa tätäkään kitumista. Minä haluan kuolla.
Tepan lähimuisti on mennyt. Vanhoja asioita hän ei jaksa enää muistella. Mielessä on vain vanhainkodin ylimmässä kerroksessa oleva ikkuna, jota ei saa auki.
Halaan lähtiessä, hän katsoo olkani yli ikkunaa. Kysyy, saako ikkunan auki.
***
Viikon 10 krapusanat ovat halata, pyyntö, lento.
Viime viikolla olin muualla, mutta krapu ei jäänyt välistä, tuli hiukka jälkijunassa. Se löytyy täältä.
Kiitos kaikille jälleen kerran, nauttikaahan krapuilemisesta ja käykää myös lukemassa ja kommentoimassa muiden sataa sanaa Ja vielä ehtii mukaan, uudet krapusanat tulevat eetteriin vasta sunnuntaina 😀
VIIKON 10 OSALLISTUJAT
Cara
Suttastiina
SK
Risa
Ilona Winebridge
BLOGitse
Aimarii
Der Seidenspinner
Maarit
anli itse
Repu
Sus
AilaKaarina
HPöllö
SusuPetal 
Surullista. Vaikka hoiva olisi kuinka hyvää on rankkaa elää tai seurata omaisen elämää ikäänkuin välitilassa, josta haluaisi jo jatkaa vaikka lopullisuus pelottaa.
Päivät ovat tuossa välitilassa pitkiä, yöt samoin, emmä. Toivottavasti ei itse joutuisi odottamaan samalla tavalla.
Voi Tepaa. Elämästä on mennyt kaikki tarkoitus, eikä pääse pois. Niin surullista.
Kitumista todellakin, Cara 😦
Tepalla on sentään sinut ja hän saa tuntea rakkaan ihmisen läheisyyttä ajottain, kun saman peiton alla vaihdatte ajatuksia.
Vanhan osa ei ole nykySuomessa helppo, kaikilla ei ole SusuPetalia, joka jaksaa vastata samoihin kysymyksiin uudestaan ja uudestaan.
Surullisinta, kuten Tepalla, kun ymmärtää oman lohduttoman tilansa. Se on raskasta läheisille ja itse vanhalle ja sairaalle.
Tämä krapu on niin faktaa ja tätä nykypäivää, pisti ajattelemaan.
Reilu kuusi vuotta olen nyt kirjoittanut tätä kategoriaa Tepa tuumaa, Aimarii, paljon on ehtinyt tapahtua ja vuosien saatossa Tepan kunto on huonontunut, tietenkin. Hän täyttää 90 tänä vuonna, korkea aika olisi päästä pois.
Vaan kun kroppa on vahva ja sydän, niin ei se helppoa ole.
Ikkuna avataan vasta kuoleman jälkeen, silloin pääsee lentoon.
Kaunis, haikea krapu!
Totta, Maarit, silloin vasta ikkuna aukeaa.
Olisipa vasara.
Niin ikävää, dementoituminen. Eteenkin, jos se on niin kuoleman voittoista ajattelua. Aika on niin häilyväistä täällä maapallolla. Olet ystävä Tepalle. Ja monelle muullekin.
Synkkien ajatusten täyttämät päivät ovat pitkiä, Kaari 😦
Surullista, että moni vanha ihminen ajattelee näin. Eräs miestuttava sanoi juuri, että meidän vanhojen toivotaan vain kuolevan. Kyllä siinä itse kukin alkaa miettimään, miten siirtyä ajasta ikuisuuteen.
Hyvän tekstin taas laitoit. Kiitos.
Totta, Risa, väistämättä tulee mieleen, minkälainen on oman elämän viimeiset hetket. Toivottavasti ei tällaista ikävää päästä pois.
Tepan tuska kirvoitti itkun, samalla kun mietin, miten muutamalla lauseella luot suuren kokonaisuuden tunteita, ihmisiä, elämäntilannetta, ympäristöä…. Pystyn ”näkemään” tämän, uudelleen ja uudelleen! Kiitos Susu!
Kiitos, Crane, kauniista kommentistasi.
Koskettava kertomus. Tuohon sisältyi tosi paljon,…
Kiitos, Anna-Liisa.
Koskettavasti kirjoitettu, ajankohtainen ja puhutteleva teksti.
Ajankohtainen puhutteleva teksti, joka koskettaa monella tavalla myös henkilökohtaisesti juuri tällä hetkellä.
Näköjään wp antoi nyt kommentoida, ärsyttävää, ettei aina onnistu.
Totta, Satu, ajankohtainen aihe monelle, yhtä kipeä kaikille.
Tuli ihan surullinen olo tästä, Tepan puolesta. Kirjoitit taas niin koskettavasti
Tepan puolesta tekee kipeää, Jael 😦
Olipa koskettava krapu.
Kiitos, Repu.
Tepa toi mieleen minun mummoni ”Miksi nuo miehet nauraa minulle”, hän kysyi, kun kävin Pojan ja AM:n kanssa viimeisen kerran katsomassa häntä. Kukaan ei nauranut, ketään ei naurattanut.Itketti, kun mummo ei tuntenut meistä ketään. Juttelin hoitajien kanssa ja päätin, että mummonkin takia on parempi, ettemme enää käy siellä, vaikka se pahalta tuntuikin, mutta jos tuloksena on monen päivän hämmennys ja sekavuus eikä minkäänlaista ilon tunnetta, ei hänelle eikä meille… Pidän mielessäni muiston, kun istuimme mummon kanssa traktorin lavalla 50 km:n matkan ja söimme välillä eväitä ja hihitimme 🙂
Ei paljon naurata todellakaan, itkuhan tuollaisissa tilanteissa tulee, HPöllö.
Rankka päätös olla menemättä sinne, mutta mummolle se oli varmaan parempi niin.
Onneksi on muistot.
aihe liiankin lähellä myös itseäni tällä hetkellä. on hyvä kun siitä kirjoitetaan, vaikka se välillä niin kipeää tekeekin
Tämä on asia, joka koskettaa jossain vaiheessa meitä kaikkia, Ilona. Ensin seuraamme läheistemme vanhenemista, sitten on meidän vuoromme.
Surullista, kun vanhan ihmisen on vain kitkuteltava samanlaisissa harmaisssa päivissä viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen. Koskettava kirjoitus.
On se kamalaa, AilaKaarina 😦