La vie en rose

 

 

 

Kävelytiellä vastaani tuli outo hahmo. Sellaisia naisia näki Stockmannin kosmetiikkaosastolla, siemailemassa vaaleanpunaista drinkkiä yökerhon baaritiskillä, puttaamassa golf-palloa viheriöllä tai istumassa valkoisen huviveneen kansituolissa.
Ne näkivät, jotka sellaisissa paikoissa kävivät.

Täällä nainen näytti oudolta. Hänen yllään oli puolipohkeeseen ylettyvä kiiltävän musta turkki. Turkki oli auki ja näin naisen cocktail-asun hohtavan valkoisena takin tummaa pintaa vasten. Nainen oli keski-ikäinen, hyvin ruskettunut ja sukattomia jalkoja suojasi valkoiset avokkaat.

Tammikuun räntä oli kastanut naisen lyhyet, tummat hiukset, tuhannet vesipisarat kimmelsivät suortuvilla. Naisella oli voimakas ehostus, Kleopatran silmät ja korallinpunaiset huulet. Nainen heilutti kädessään pientä, mustaa iltalaukkua.
Hän lauloi.

-Quand il me prends dan ses bras…je vois la vie en rose…

Kohtasimme kävelytiellä, nainen katsahti minua ja vaikeni. Hän hymyili, ravisti hiuksiaan ja vesipisarat leijailivat ympärillämme ja hetkeksi unohdin painavat kauppakassini, rännän kastamat kenkäni, kipeänä särkevät jalkani ja väsymyksen, joka iski jokaisen työpäivän jälkeen musertavana ja säälimättömänä kimppuuni.

Naisen silmät nauroivat ja tiesin hänen näkevän jotain muuta kuin ajan ja lian rapauttamat talot ympärillämme, jotain muuta kuin sohjoiset kävelytiet, paljaat, palelevat koivut ja roskat, jotka antoivat ainoat väriläiskät harmaaseen maisemaan.

Nostin kassini märästä maasta ja jatkoin matkaani. Nainen alkoi jälleen laulaa ja hänen äänensä kiersi talojen seiniä, se kaikui tyhjillä pihoilla peittäen alleen liikenteen kaukaisen melun.

-…il me dit des mots d’amour… c’est lui pour moi, moi pour lui…

 

 

 

***

Julkaistu ensimmäisen kerran viisi vuotta sitten