Mun elämä, Elisa sanoo

 

 

Sohvan alla on tietenkin pölyistä. Imuri ei suostu kumartumaan ellei imuroija halua kontata. Elisa ei halua.

Elisa konttaa lähemmäksi sohvaa, asettuu makuulle, koettaa löytää etsimäänsä. Niska väsyy, poski lepää hetken tunkkaisella matolla, Elisa kuuntelee ajatuksiaan. Minun ei pitäisi olla tässä, ei todellakaan. Ajattelin aina, että sitten kun lapset ovat isoja, minä menen rappiolle Pariisissa. Istun Seinen rannalla, juon absinttia ja kirjoitan loppuelämäni uusiksi.

Ääni herättää, Elisa avaa silmänsä, tarkentaa katseen pölyn keskelle. Ojentaa käden, tarttuu tekohampaisiin. Löysitkö sinä ne, hän kuulee äidin kysyvän. Elisa ottaa tukea sohvasta, punnertaa itsensä taas konttausasentoon. Hän haluaisi huuhtaista hampaat kraanan alla, mutta äidin mielestä se on turhaa. Omaa sotkuahan sitä syö.

Äiti hymyilee jälleen saatuaan hampaat takaisin paikoilleen. Elisa nousee ylös, matala verenpaine saa pään humisemaan, pyörryttää. Aivan kuin olisi juonut liikaa absinttia.