Tepa ja paratiisi

Ensimmäiset päivät Tepa tappelee lujasti vastaan.

– Täällä tulee hulluksi. Kohta kiipeän seiniä pitkin.
– Et tuolla jalalla.

Tepan kipsi ulottuu jalkaterästä polveen. Otan laukusta tussin, kirjoitan kipsiin.

– Mitä sinä kirjoitit?
– Vaara. Pysykää kaukana, kumautusherkkä.
– Ei sillä pysty kumauttamaan. Tekisi kyllä mieli
– Kyllä se pian taas kumauttaa.

Tepa kertoo jälleen, miten ensilumi sai syleilemään isänmaata, miten ohikulkijat auttoivat, hälyttivät ambulanssin, miten ensihoitajat olivat ihania. Kysyn, kutittaako jalkaa, Tepa pudistaa päätä. Piirrän kipsiin ruusun, Tepan lempikukan.

– Leikitään, että se on keltainen, nyt ei ole mukana keltaista tussia.

Se sopii Tepalle. Kuulen tarinan keltaisista ruusuista, jotka Tepa sai mieheltään täyttäessään viisikymmentä. Ruusuja oli viisikymmentä.

– Minä olen tainnut kertoa tämän joskus aikaisemminkin?
– Olet, mutta ei se haittaa. Minäkin rakastan keltaisia ruusuja.

Tepa pysähtyy katsomaan ulos ikkunasta. Kerään tavarani.

– Muista sitten, ettet potkaise tyhjää, sanon halatessani  Tepaa. –Lupaathan?
– Ei tällä kintulla potkaista mitään. Lupaan.

Huonetoveri havahtuu unestaan kuullessaan räkätyksemme. Viikon kuluttua Tepa soittaa minulle, kertoo, että sairaalassa on oikeastaan aika mukavaa. Ei tarvitse tehdä itse ruokaa, ei olla yksin, ei huolehtia pyykeistä, eikä todellakaan tarvitse siivota. Hoitajat ovat ihania ja lääkärit ovat ihania.

– Kipsi vaihdettiin, nyt se sinun hieno ruususi on poissa.
– Ei haittaa, minä otan seuraavalla kerralla keltaista tussia mukaan.
– Piirrät paratiisin. Maanpäällisen paratiisin.
– Piirrän. Ilman lunta ja jäätä.