Katseet
16 marraskuun, 2015 22 kommenttia
Vasta toisena päivänä tajusimme, miksi kaupunki näytti erilaiselta. Istuimme huopiin kääriytyneinä kahvilan katetulla terassilla. Punaviini oli lämmintä, ei yhtä mausteista kuin glögi, parempaa, lempeämpää makuaisteille.
Katsoimme ohikulkijoita, he kävelivät pää pystyssä, katse eteenpäin. Seurasimme ihmisiä vielä toisen viinin ajan ennen kuin jatkoimme matkaa, alas portaita metroon. Vanha vaunu nitisi ja heittelehti, onneksi löysimme vapaat paikat. Päät kumartuneina toisiamme kohti kuiskasimme uusia huomioitamme, käänsimme silmiä. Muut ihmiset istuivat katse eteenpäin suuntautuneina. Pari ihmistä luki kirjaa.
Noustuamme metron portaita maan pinnalle, tulimme pienelle aukiolle. Suurten kukkaistutusten reunakivet oli tehty penkeiksi. Viereisestä koulusta purkautui äänekäs nuorisojoukko, he istuutuivat penkeille, heiluttivat jalkojaan, katsoivat toisiaan silmiin, puhuivat, nauroivat.
Mietimme, koska suomalaiset lakkasivat katsomasta ylöspäin, miten kauan siitä olikaan, kun viimeksi olimme nähneet yksin, kaksin, joukossa kulkevan ihmisen ilman kännykkää kadulla, raitiovaunussa, liukuportaiden päässä, missään. Koska viimeksi olimme kuulleet ihmisten puhuvan toisilleen kulkiessaan kadulla, istuessaan kahvilla?
Palasimme raitiovaunulla Budan puolelta Pestiin. Oli ruuhka-aika, vapaat istumapaikat oli luovutettu vanhoille ihmisille. Käsi piti kiinni kaiteesta jossain selän takana. Samasta suunnasta kuulimme pienen tytön äänen puhuvan suomea.
– Isi, minä litistyn.
Ei vastausta. Kiersimme kaulaa, yritimme nähdä lapsen.
– Isi, minä litistyn!
Tumman toppatakin takaa näkyi vaaleanpunaiseen pukeutunut tyttö, joka oli kietonut kätensä vieressä seisovan miehen reisien ympärille.
– ISI! MINÄ LITISTYN!
Nostimme katsetta, mies selasi kännykkää, silmät näytössä, omassa maailmassaan. Hän seisoi liikkumatta, huomaamatta raitiovaunusta ulos haluavia ihmisiä. Tyttö ei enää jaksanut sanoa mitään. Jäimme pois seuraavalla pysäkillä, etsimme uuden viinituvan, uuden katetun terassin ja jatkoimme ohikulkijoiden seuraamista.
SusuPetal 
Niinpä, joskus tuntuu, että katsekontakti on Suomessa vaikeampi hallita kuin kävellä alastomana kadulla. Kävi sääliksi pikkutyttöä. Koskettavasti osasit tämänkin tapaamisen sanoiksi laittaa.
Joskus liikkuessani kaupungilla teen mielessäni ihan tilastoa siitä, mihin ihmiset katsovat, Sirokko. Siinä tilastossa ei ole koskaan mitään yllättävää. Huomasit varmaan saman asian, kun olit Suomessa.
Minä katson ohi ja läpi näkemättä mitään, mutta tämä oli hyvä kirjoitus, olen jo ryhtynyt tarkkailemaan asiaa lähemmin 😀
Kerro sitten, mitä havaintoja teet, Sirokko.
Hyvä kirjoitus. noin se juuri on, katse alaspäin ja mitään muuta ei nähdä ei kuulla, kaikki tärkeä on siinä kännykässä, tai jossain muualla kuin lähellä.
Onko Saksassa samanlaista, Esther, oletko kiinnittänyt huomiota?
Tungos raitiovaunussa ja pienen lapsen hätä…teki mieli vetää isää hihasta.
Kirjoitat niin mukaansa tempaavasti, että eläydyin täysin tilanteeseen.
Olisi kyllä tehnyt mieli sanoa pari valittua sanaa isälle, Sirpa, mutta mykkänä suomalaisena pysyin hiljaa 😦
Toden totta, alaspäin sitä katsoo, vaikkei olis kännyäkään kädessä.
Heh, juuri niin, Maarit, kännykkä antaa vaan hyvän lisäsyyn.
Näin se on. En osaa muuta sanoa.
Aika yksiselitteistä se on, Tuulento 😦
Hienoa tiannekuvausta. Pääsee hetkeen tuohon hetkeen sisälle.
Luin vasta HyväTerveys-lehdestä juttua, mitä kaikkea katse saa aikaan. Siis mitä se kertoo ja kyllä se valtavan paljon kertoo, kuten myös se, että välttää katseita.
Katse on tärkeä, Aimarii, vuorovaikutuksen perusta.
On kaksi asia joista en luovu kännykkä ja toinen on ………….
Turun sinappikin on jo menettänyt hohtonsa, Harry 😉
Voi litistyjää! Hienosti kirjoiitettu, ihan kuin olisin itse ollut mukana!
Toivottavasti sinä et litistynyt, Kiiris 😉
tommottos 😦
Just simmottos, Hannele!
En ole edes ollut kovin kauaa poissa Suomesta, mutta viimeksi oikein hätkähdin, kun luulin jonkun tuntemattoman vastaantulijan yhtäkkiä puhuvan minulle – kunnes tajusin, että johdot menivätkin kännykästä korville ja puhuikin luuriin.
Heh, aikamoinen kulttuurishokki, Laura!