Vihaan puhelinta

 

 

Sirokko haastoi minut näyttämään minkälaista jälkeä syntyy kynällä ja paperilla, kun puhun puhelimessa. Hmm, minä kun inhoan puhelimessa puhumista ja yritän välttää sitä viimeiseen asti.

Vaikea uskoa, että murrosikäisenä roikkui lankapuhelimessa tuntikausia. Siihen asti, kunnes joku muu perheenjäsen repi irti kuulokkeesta. Todellakin, perheissä oli noihin aikoihin vain yksi puhelin.

Puhelinkoppiin mentiin aikanaan, kun haluttiin tilata pimeää viinaa myöhäisinä iltoina.. Oli numero, johon soitettiin ja kymmenen minuutin kuluttua tilauksesta, tietyn kadun varteen ajoi auto ja kaupat tehtiin.

80-luvun alussa olin pari vuotta ilman puhelinta. Jos piti soittaa jonnekin, menin lennättimeen. Jos soitin vanhemmille, tilasin vastapuhelun. Kätevää. Maksu vanhemmille. Lennättimessä oli mukavaa odottaa puhelun tuloa. Tapasi mielenkiintoisia ihmisiä, tutustui uusiin. Sitten nimi kuulutettiin ja ilmoitettiin sen kopin numero, jossa puhelu odotti.

Antiikkista, eikä siitä ole niin hirvittävän pitkä aika.

Ensimmäisen kännykkäni sain 90-luvun lopussa. Se tuli työn puolesta, oman kännykän hankin vasta muutama vuosi vuosituhannen vaihtumisen jälkeen. Työssäkään en piirrellyt, kun puhuin puhelimessa, kirjoitin muistiinpanoja, hakkasin samalla tietokoneen näppäimistöä. Kännykkä tuhosi muistin. Ennen pystyin luettelemaan kolmenkymmenenkin ihmisen puhelinnumerot vaivatta, kännykkäaikana tuskin muistan omaa puhelinnumeroani. No, ehkä muististani on vapautunut tilaa jollekin tärkeämmälle.

Epäilen.

Masennusjaksojeni aikana kännykkäni on yleensä äänettömällä. Ystäväni tietävät, etten pidä puhelimessa puhumisesta. He lähettävät tekstiviestejä, he ovat kilttejä. Jos puhelin värisee ja päätän vastata, en suinkaan istu alas tekemään puhelintaidetta. Ei, olen niin levoton, että alan tyhjentää tiskikaappia, noukkia roskia lattialta, pyyhin pöytiä ja mitä vain kännykkä korvillani. En tiedä miksi. Tiedän vain, että puhelimessa puhuminen väsyttää minut, minun on vaikea keskittyä kuulemaan. Se johtuu masennuksesta, keskittyminen, muistaminen on niin vaikeaa.

Skype. Se tuntuu ajatuksena mahdottomalta. Olla kytkettynä tietokoneeseen puhelun ajan. Ei, ei sovi minulle.

Eli mitä teen huomaamattani, kun puhun puhelimessa? Siivoan. Ehkä pitäisi puhua useampi puhelu kuukaudessa niin koti pysyisi siistinä kuin itsestään.

 

 

Shanghai

 

 

Väsyttyäni lumeen ja jäähän, pakkasin laukkuni ja lähdin Shanghaihin. Karin saattoi minut lentokentälle. Sinä vain pakenet, Karin sanoi, ei mikään muutu, vaikka matkustaisit. Sinä et muutu.

Anna minun edes hetki uskotella niin, vastasin hänelle. Minä tarvitsen tätä. Edes hetkeksi.

Andrei oli minua vastassa. Hänen asuntonsa leijui pilvenpiirtäjän ylimmässä kerroksessa. Pysyttelin kaukana ikkunoista, heitin laukkuni lattialle ja kerroin olevani valmis. Kävelimme katujen aurinkoista puolta, koko yön kestänyt pehmeä sade leikki edelleen asvaltin pinnalla tuhansina timantteina.

Valokuvaaja oli vanha mies, kaiken nähnyt, kaiken kokenut, kaiken ymmärtävä. Minun ei tarvinnut sanoa hänelle mitä halusin, hän tiesi sen. Hän sitoi hiukseni nutturalle, maalasi silmiini elämän viivoja, levitti kasvoilleni puuteria, punasi huuleni kirsikalla. Hyllyltä hän otti ruusuisimman hattunsa, asetti sen varovasti hiuksilleni. Tunsin miten lämpö virtasi minussa. Sormiani pisteli, varpaat aloittivat tanssin. Palleani itki riemusta, löysin sydämeni. Katsoin kameran linssiin, hymyilin, vaikka huuleni vapisivat.

Jos tämä oli pakenemista, se oli sen arvoista. Olin elossa. 

 

 

Maanantaina ajattelen Lännen Ilkeää Noitaa

 

 

Helsingissä on enemmän lunta kuin Saariselällä. Tsekkaan netistä missä Saariselkä on. En ole koskaan käynyt Pohjois-Lapissa, tuskin Lapissakaan. Rovaniemelle matkustin kerran yöjunassa. Pidän junassa nukkumisesta, en tarvitse uneen sänkyä. Istun kippurassa, tyhjennän pääni kanssamatkustajien kännykkäkeskusteluista, silmät eivät näe valkoista maisemaa. Leuka valahtaa alas, herään, kun kuola valuu kaulalle. Maatessa kuolaaminen ei häiritse. Rovaniemelle tultaessa tyyny oli märkä, olin nukkunut hyvin. Vietimme vain päivän siinä pohjoisimmassa paikassa, jossa olen käynyt.

Aurojen ääni kuuluu jossain muualla kuin kotikadulla. Lämpötila on plussan puolella, puuterinen lumi vettyy auringossa. Farkkujen lahkeet painavat. Tunnen lonkassa kipua, mutta tiedän, että käveleminen tekee kuitenkin hyvää. Olen ollut sisällä liian kauan. Löntystelen eteenpäin, olen tyytyväinen, ettei minun tarvitse työntää lastenrattaita, ei tukeutua rollaattoriin. Pyörätuolia en ajattele. Sen aika on vasta, kun tiet on aurattu kunnolla.

Minun on tultava vahvemmaksi. Käteni ja jalkani ovat liian voimattomat.

Kierrän kaupan käytäviä. En syö koskaan leipää, ohitan Reissumiehet. Tämä on hyvä kauppa, punaisia alennuslappuja liimataan ruokapakkauksiin paljon. Sain myytyä taulun viime viikolla, joten minun ei tarvitse miettiä ostoskorini sisältöä. Tiedän, että rahat riittävät vielä lääkkeisiinkin.

Loppuvuosi on ylellisyyttä. Lääkekatto on ylittynyt, lääkkeet maksavat vain puolitoista euroa. Vuoden toiseksi viimeisenä päivänä kävin hakemassa kaikki lääkkeet mitä sain. Kela miettii puolestani koska on uuden lääkepakkauksen aika, liian paljon en saa yhdellä kerralla. Minähän voisin käyttää väärin nivelrikkoon ja hermosärkyyn tarkoitettuja lääkkeitä. Söisin kaikki kerralla, myrkyttyisin. Voisin pahoin.

En todellakaan halua lisätä pahaa oloa. Sanomaa sylkevä nainen seisoo apteekin oven edessä. Hänen hiuksensa ovat likaiset, samoin vaatteensa. Suu huutaa vihaisia sanoja, joita vain hän itse ymmärtää.

Kotimatkalla muistan Lännen Ilkeän Noidan. Denslow kuvitti Ihmemaa Ozin ja hän teki Lännen Ilkeästä Noidasta vanhan möhömahaisen naisen, harottavat hiukset kolmella saparolla. Tunnen sellaisia noitia. Heillä on vain yksi silmä, aivan niin kuin Denslow piirsi, ja yksisilmäisyys saa heidät näkemään asioita rajallisesti. He julistavat vain yhtä, omaa totuuttaan.

Ohitan tauolla olevan aura-auton. Lumi kai sulaa aikanaan, niin kuin Lännen Ilkeä Noitakin Dorothyn heitettyä vettä sen päälle. 

 

 

 

 

Musta musta on mustaa

 

Back to the basics Sunnuntaiklassikoissa eli espanjalaisen Los Bravosin hitti Black Is Black vuodelta 1967. 

 

 

 

Ja voittaja on…

 

Olen ennenkin suorittanut arvontoja Bratz-nukkien kanssa. Onnettarina ovat toimineet AinaIlona ja HymyileeAina, jotka tällä kertaa eivät päässet tulemaan paikalle, naiset ovat lomailemassa Naurusaarilla.  Hedda ja Keskiäkäinen ovat myös noukkineet voittajien nimiä muutaman kerran.

Tänään tuon tärkeän tehtävän otti hoitaakseen Misty, yllä oleva kaunotar. Hän suoritti arvonnan niiden kommentoijien joukosta, jotka jättivät puumerkkinsä ystävänpäivätervehdykseeni.

Ja….Misty poimi Harakan nimen boolikulhosta! Harakalle lähtee siis paketti. Mistyn nopeat sormet haroivat vielä lisää nimilappuja ja lohdutuspalkinnot lähtevät Arille ja Krisulle!

Onnea voittajille ja kiitos kaikille kommenttinsa jättäneille!

Sillä on liukas kieli

 

 

 

Sillä on liukas kieli

mieli julma

jumalaa leikkii.

 

 

***

Valokuva- ja Runotorstain 235. haaste on liukas

 

 

 

 

Mieleni

Olo on lämmin, levollinen, hyvä. Löydämme paikan rannalta, ruoho on kuivaa, siinä tuoksuu aurinko. 

– Tällaisissa paikoissa me leikimme piilosta silloin, kauan sitten.

– Ja sitten kun väsyttiin, maattiin ruohikolla. Luettiin. Uitiin.

Avaamme viinipullon. Lasit ovat oikeaa lasia, täynnä vaaleanvihreitä kuplia piripintaan. On kuuma, vihreä viini viileää. Sivelen pietaryrtin kukkaa iholleni, lapsuuden tuoksu.

– Ei meillä ennen ollut laseja.

– Ei, suoraan pullon suusta. Ja vaatteet päällä uimaan.

Varjot pitenevät, pullo tyhjenee. On niin paljon puhuttavaa, niin paljon mitä ei tarvitse sanoa.

– Viini on loppu. Leipäkin. Mennään uimaan! Vaatteet päällä.

– Mennään! Kumpi eka?

Sukellamme yhdessä, käsi kädessä, säikytämme merenneidot kivien taakse. Vesi tekee vartalot kevyiksi, notkeiksi. Varjot pitenevät, aika on kadonnut muualle, emme kaipaa sitä, jota ei enää ole. On vain nyt, me siinä.

***

Kihivas 7. haaste on kuvahaaste, tässä alla. Muokkasin siis kuvaa, kirjoitin tekstin.

Arvonta teille, jotka olette sen arvoisia!

 

 

Tämä blogi ei ole viime aikoina ollut mikään hilpeä paikka, joten sen sijaan, että kirjoittaisin ikäviä ja maalaisin synkkyyksiä, järjestän Ystävänpäivän kunniaksi arvonnan! Se on paljon mukavampaa kuin avautuminen masennuksesta. Jess. Ystävät ovat paremman arvoisia eli kiitos teille kaikille, jotka jaksatte roikkua mukanani, vaikka en niin ilakoivaa seuraa aina olekaan.

Osallistuakseen arvontaan ei tarvitse tehdä sen kummempaa kuin jättää puumerkkinsä kommenttilaatikkoon. Hauskaa ja helppoa! Suoritan arvonnan lauantaina, joten pe 17.2. klo 23.59 mennessä kommenttinsa jättäneet ovat mukana arvonnassa.

Entä palkinnot? Jotain erilaista, sen lupaan. Ei siitä sen enempää. En kiusallanikaan kerro.

 

Kuvassa ojennan ystävän käden teille kaikille! Hyvää ystävänpäivää.

 

 

Se on kova, se on laki

 

Sunnuntaiklassikoissa on teemana TV-show ja ajattelin ensin kaivaa muistini kätköistä jonkun 60- tai 70-luvun telkkarisarjan manalle menneen tunnarin. Vaan sitten tuli mieleeni melodia, jonka olen kuullut telkkarista varmaan eniten elämäni aikana. Kyseessä on Kova Laki-sarjan hypnoottinen alkumusiikki. Sarjan tuottajana toimii Dick Wolf ja kappaleen on säveltänyt Mike Post, joka on tehnyt musiikin myös sarjoihin Hill Street Blues, L.A .Law ja NYPD Blue.

Alkuperäistä Kovaa lakia tehtiin kaksikymmentä tuotantokautta! Sarjassa ehti näytellä ällistyttävä määrä näyttelijöitä poliisien ja syyttäjien rooleissa. Sarja synnytti myös jatkosarjoja:  Kova laki: Erikoisyksikkö, Kova laki: Rikollinen mieli (lempparini), Kova laki: Oikeuden ratkaisu ja Kova Laki: Los Angeles unohtamatta brittiläistä Kova Laki: Lontoo.

Tämä video esittelee musiikin lisäksi liudan noita näyttelijöitä, jotka vuosien aikana ovat viihdyttäneet iltojani.

 

 

 

Käännän itseni nurin (jos jaksan)

 

 

Polga antoi minulle tunnustuksen ja minun pitäisi kertoa viisi asiaa itsestäni. Hmm, tuntuu, että olen kääntänyt itseni jo niin nurin ja vereslihalle blogeissani, ettei minusta löydy enää mitään kerrottavaa.

Vanhassa blogissani kerroin jo joitain asioita ja tässäkin blogissa olen ehtinyt tehdä samoin. Huh, että lisää? Ja vielä pitäisi haastaa viisi bloggaajaa samaan kurimukseen! No, tapani mukaan en haasta ketään erityisesti, vaan ojennan tunnustuksen juuri sinulle! Olet sen arvoinen.

 

***

Haluaisin olla hyvä, paras, ammattilaisin jossain asiassa. Kirjoitan, maalaan, valokuvaan, teen käsitöitä ja tunnen olevani vain hieman keskivertaista parempi. Kiusallinen tunne. Haluaisin jaksaa perehtyä johonkin osaamaani osa-alueeseen paremmin, tulla taitavammaksi, mutta huomaan, etteivät kärsivällisyyteeni, taitoni ja voimani riitä siihen.

Tämä on varmaan kateutta muiden taidoista. Ainakin se on tympääntymistä omaan keskinkertaisuuteen ja saamattomuuteen.

***

Olen syönyt monta illallista Marokon kuninkaan entisessä palatsissa.

***

Olen antanut itselleni luvan olla jaksamatta. En minä paljon jaksakaan. Tänään aion tiskata ja vastata tähän haasteeseen. Tai sitten jätän tiskaamisen ja maalaan sen sijaan jotain. Tai jos ei maalaaminen maistu, käyn tupakalla ja mietin sitä, miten helppoa on olla jaksamatta mitään.

***

Harvat asiat ärsyttävät minua. Vielä harvemmat asiat saavat minut tuntemaan vihaa. Olen tunnevammainen siinä(kin) mielessä. Miten vaikeaa onkaan näyttää vihaa, jos sitä ei ole koskaan itselleen suonut. Viha on ollut kiellettyä lapsuudesta lähtien, ja vaikka kasvaisin kuinka isoksi, en tule sen vihaisemmaksi.

Hymyilen vain tyynesti, eikä sisälläni tunnu miltään muuta kuin tyhjältä.

***

Minulla on talvella aina raidalliset polvisukat jaloissani, kun menen ulos. Myös saappaat, mutta ne ovat mustat,