Lupa olla iloinen viikon ajan

Det har varit en jätte kiva viikko. Thanks to Euroviisut. Viisukatsomo on valvonut tiistain ja torstain semifinaalit, tarjolla on ollut suklaata, jätskiä, lite skumppa, förstås, för det är så siistii, että kerrankin voi olla iloinen ja voi olla hauskaa, vaikka ei ole ruotsalainen. Ei tarvitse angstata eikä misery ole tällä viikolla my middle name, fan så skönt!

Malmö on my mind ja tietysti Krista, jonka girlie kiss esityksen lopussa on herättänyt närää. Hei haloo Europe, järkyttävä tapahtuma, Turkki ei esitä ohjelmaa telkkarissa, georgialainen haastateltava vannoi, ettei halua tyttärensä, vaimonsa, äitinsä näkevän Suomen typerää esitystä.  Herregud, käykää vaikka jääkaapilla sillä aikaa! Too much lesbian love, oh, marry me! Samaan aikaan miehet ovat lätkässä, rutistelevat toisiaan kaukalon laitaa vasten, käyvät kiinni haaroihin, eikä kukaan itke poikarakkautta, se sallitaan, miehet ovat miehiä, pojat poikia ja sehän on urheilua. Ach wir Menshcen! Antakaa minulle ennemmin Zlatan ja avauspotku, viisuboat kaulaan, hehkuvat tulikapulat ja ilmapallot kuin harvahampaisia, toisiaan murjovia urheilijoita pienellä uulla. Tasa-arvo, my ass.

Det var också jätte siistiä, että vihdoin tapasin face to face Inkin, jonka kanssa olemme taivaltaneet yhdessä blogiemme alkuajoista lähtien. Terassilla oli mukavan lämmintä ja tyhjää, kansa oli pakkautunut sisälle katsomaan lätkää, hei lätkää, haudutettu hien tuoksu lehahti jalkakäytävälle, sakeaa ilmaa halkoivat mylvähdykset, itku, riemu. Suomalainenkin on tunneihminen, kunhan puitteet ovat sopivat. Ja minulle sopivat Euroviisujen puitteet, glitterit, pyrot, mielikuvitukselliset ja tyylittömät koreografiat, camp siellä, kitsch täällä, kerrankin saa luvalla unohtaa maailmantuskan, josta besserwisserit jaksavat aina muistuttaa. Ei saa iloita, sillä maailmassa on liikaa epätasa-arvoa, luonnonkatastrofeja, nälänhätää, ihmisoikeuksien polkemista, kidutusta, sotaa, leipäjonoja, you name it. Muista huono omatunto kaiken aikaa sen takia mitä teet ja jätät tekemättä tuhoutuvan maapallon eteen, hylkiö. Ilo on pinnallista ja kaupallista, tuska syvällistä, myöskin kaupallista, sillä mikään ei myy yhtä hyvin kuin järkytys lööpeissä.

Jag vill vara glad!

Minulla on ikävä Lawrencea

 

Ei kukkia parvekkeelle. Nuput houkuttelevat lentävät paikalle, parvekkeen ovi on liian auki, en halua mehiläisiä, kärpäsiä, ampiaisia huoneeseeni. Levitän ruukkuihin hiekkaa, istutan kaktukset, en kastele niitä. Halju kesäaurinko yrittää kuivattaa piikkejä, ei onnistu, käärmeet tulevat. Skorpionit nousevat hiekasta ja unessani matkaan jälleen aavikolle.

Akaban satamassa nousen kamelin selkään, Lawrence istuu edessäni, piiloudun hänen valkoisen vaatteensa suojaan. Wadi Rumiin on pitkä matka, nukun suurimman osan ajasta, tuuli kuivattaa huuleni halkeamispisteeseen. Huomaan skorpionin seuraavan meitä. Se on suuri, lähes koiran kokoinen, eikä matka väsytä sitä. Toivon, että voimme eksyttää sen, ehkä se nääntyy, ehkä Lawrence näkee sen, tappaa, poistaa sen elämästämme.

Yövymme Wadi Mousassa, takanamme nukkuu Aaronin vuori. Lawrence levittää telttakankaan ylleni. On kerättävä voimia ennen Petraan saapumista. Petra uuvuttaa kauneudellaan, tiedän sen, ihminen voi särkyä nähdessään kallioon hakatut rakennukset, silmät ovat ennenkin sokaistuneet Petran hiekkakivestä, sinistä, keltaista, punaista, niin paljon punaista.

Kaktukset pudottavat piikkinsä, kasvit mätänevät sateisen kesän takia. Käärmeet pelkäävät vettä, skorpionit hukkuvat, valuvat rännejä pitkin maahan, putoavat viemäreihin. Minulla on ikävä Lawrencea. 

 

 

 

 

HÄTÄ!

 

 

SuviAnniina on pistänyt liikkeelle uuden valokuvahaasteen BlackAndWhite Fridayn. Tällä viikolla otetaan varaslähtö eli leikitään, että on jo perjantai! Kivaa. Ensimmäinen haaste on neljä jalkaa. Kaikki mukaan!

 

 

 

 

Poikasen uni

Mikä on parasta kesässä?
Linnunpoikanen pesässä.
Pudottaa toukan pullean.
Äiti tuo vauvalle suuremman.
Itku lakkaa, nukahtaa.
Unessaan toukkia saalistaa.

***

Kihivas-haaste #17, alla alkuperäinen kuva

 

 

Posliinipatsas

 

 

Ei koriste-esineitä. Niitä ei nainen katso, ei ole koskaan katsonut. Hän penkoo kirpputoreilla vaatekasat, rekit, selaa silmillään kirjojen selkämykset, sovittaa vaaleanpunaisia kuusaappaita, mittailee laukun mahdollisuuksia kuljettaa aanelosen kokoista lehtiötä. Hyllyt notkuvat kynttilänjalkoja, muovikippoja, lasikuppeja, oranssilla, punaisella ja vihreällä langalla kirjailtuja tyynynpäällisiä. Mattorullat pölyttyvät nurkissa, valoverhot ovat syöneet haalistavia auringonsäteitä.

Pöly kutittaa naisen nenää, hikikarpalo putoaa solisluun kuoppaan. Nainen kaivaa repustaan viuhkan, leväyttää sen auki, viilentävä tuuli keinuttaa käden ihokarvoja. Katse osuu alimmalla hyllyllä olevaan posliinipatsaaseen. Pieni paimentyttö lampaan kanssa. Tytön valkeilla kasvoilla on hymy, poskissa sipaisu punaista, hiukset letillä. Puvussa vaaleansinisiä kukkia, paimensauva lepää kättä vasten. Tytön sylissä nukkuu lammas, tytön toinen käsi on piiloutunut villavan turkin alle. Tyhmä, tarpeeton esine, sellainen, joka ostetaan mummoille, kummitädeille, vanhoille äideille. Pölyn kerääjä kirjahyllyn nurkassa, seuranaan matkoilta ostetut, tuliaisiksi saadut, muovisiin putkiloihin vangitut kansallispukuiset nuket.

Paimentyttö vinkkaa silmää naiselle. Nainen sulkee viuhkansa, ottaa posliinipatsaan käteensä, kääntää sen ympäri. Hinta on kallis tarpeettomasta esineestä. Nainen kiepauttaa patsaan oikein päin, katsoo lammasta, joka on herännyt. Se haukottelee, ravistelee turkkiaan, kaivautuu sitten syvemmälle paimentytön syliin. Nainen huomaa kätensä tärisevän, häntä itkettää. Paimentyttö vastaa katseeseen, nainen näkee myötätuntoa tytön sinisissä posliinisilmissä. Nainen ei ymmärrä, miksi patsas saa hänet liikutuksen valtaan, hänet, joka ei todellakaan välitä koriste-esineistä.

Posliinityttö pysyy naisen kädessä. Nainen antaa setelin kassalle, ei päästä irti patsaasta. Hän kuulee pienen määkinän, lammas tuhisee unissaan, paimentyttö alkaa laulaa tuutulaulua.

 

 

 

 

Ruusuportti

 

 

Yllä oleva mixed media-maalaus on Olipa kerran-näyttelystä. Työn koko on suunnilleen 16 x 22 senttimetriä. Taulu on pohjustettu lautasliinoin, jotka on liimattu kankaalle, päälle akryyliä ja pastellivärejä. Hieman raaputusta ja repimistä, jotta pintaan tulisi elämää. Hinta 40 €.

Pari muuta näyttelytaulua, Savanni ja Merihevoset löytyvät täältä.

 

OLIPA KERRAN

6-31.5.2013

Asukastalo Mylläri

Kiviparintie 2 J, 00920 Helsinki

ma-to 9-20

pe 9-16

la 10-16

Matkustan menneessä

 

 

En saa nukkua. Tällä matkalla en kulje pääteasemalle asti, on pysyttävä hereillä, kuultava lähestyvät asemat.

Junassa on vain neljä vaunua, keskipäivän vuoro, ihmisiä on paljon. Neljän hengen meluisa miesseurue, puvut yllään, flirttailevat myyntikärryä työntävän vaunuemännän kanssa. Kahvia, ei sokeria, totta kai sokeria, elämä makeaksi, linnunmaitoa mukaan, oluttölkki sihahtaa auki. Maksu käteisellä, kortilla, visalla, lopulta kärryt liikahtavat muiden matkustajien luo.

Työnnän unta kauemmaksi, kuuntelen kynsien rapinaa näppäimistöllä. Johdot nousevat istuinten yläpuolella oleviin pistorasioihin. Nuori poika katsoo elokuvaa, kuulokkeet korvillaan, näyttö räjähtää ammuksen voimasta. Nainen selaa tabletilla iltapäivälehden sivua, mustat otsikot vierivät näkökentässä. En voi sulkea silmiäni. Käytävän toisella puolella istuvat naiset ovat saaneet kahvinsa ja kolmioleipänsä. Vanhempi naisista ottaa tarjottimella olevasta annoksesta kuvan kännykällään, siirtää sen Facebook-seinälleen, päivitys on tehty, ollaan matkalla. Nuorempi tviittaa risuaitaa samaan aikaan.

Sormissani kiertyy lanka koukulle. Matkustan menneessä.

 

 

 

Kaikki kaikessa

 

 

Ystäväni Hannu Helinin uusin runokirja Kaikki kaikessa ilmestyi huhtikuussa. Eilen Hannu vietti Villa Kivessä omien sanojensa mukaan

ne oli mun ensimmäiset
ja viimeset julkkarit
suurkiitos kaikille
i luv you all

Käsittämätöntä, että siitä on jo kohta kuusi vuotta, kun tein Hannusta haastattelun silloiseen kulttuuriblogi NONOon. En ymmärrä aikaa, mutta olen kiitollinen kaikesta siitä ajasta, jonka Hannu vielä saa elää täällä.

Ehkä vielä yhdet karaoket, Hannu?

 

 

 

Marjaana, Marjaana

 

 

Marimari, Marjaana, Marjaana
voitelee hapankorput, voileipäkeksit murskaamatta niitä,
veistää retiisistä lumpeen, kurkusta kirahvin, rucolaviidakko lautasella.
Marjaana, Marjaana
ei likaa, ei sotke, pyyhkii pinnat staattisella liinalla, pöly pelkää
Marjaanaa, Marjaanaa.
Marjaana, Marjaana ei syö lattialta vaikka voisi,
ei syö mitään Marjaana, Marjaana, itkee todellinen prinsessa
ilman leivän murusia sängyssään, murenee itse. Marjaana, Marjaana.

 

 

 

 

Nyt ne sitten roikkuvat siellä

 

 

Niin ne kahdeksantoista taulua mahtuivat Ikean kassiin. Näyttelyn pystytys sujui rutiinilla ja vauhdilla.

 

 

Johanna on tehnyt uusia, kerrassaan ihania sinisiä tauluja.

 

 

Omat tauluni ovat pieniä, pienin taitaa olla jotain 15 x 20 cm. Seinälle jäi aika paljon väljää, olisi mahtunut lisää maalauksia, mutta en jaksanut enää maalata.

 

 

Kiitos sinulle, joka tulit avajaisiin! Oli ilo nähdä.

 

 

Yksi avajaisvieraista jätti viestin kommenttilaatikkoon, kiitos Andy.

Teokset Kuun tyttö ja Pelastakaa meret niin merenneidot palaavat – värien hallinta ja tekniikka onnistunut “kympillä vedetty kokonaisuus” -taulujen kuvakoon valinta onnistunut, just sopiva tohon tyylitekniikkaan -tauluista tuli tunnetta esiin josta pidin -taulujen maalipinta pursus elämää ja eloa, jotka vetivät mukaansa. -kaikki 18 teosta kun olisi vedetty samalla tekniikalla ja tyylillä olisi ollut mahtava elämys matka – toi tekniikka ja tyyli sopii sulle passelisti.