Se on kova, se on laki

 

Sunnuntaiklassikoissa on teemana TV-show ja ajattelin ensin kaivaa muistini kätköistä jonkun 60- tai 70-luvun telkkarisarjan manalle menneen tunnarin. Vaan sitten tuli mieleeni melodia, jonka olen kuullut telkkarista varmaan eniten elämäni aikana. Kyseessä on Kova Laki-sarjan hypnoottinen alkumusiikki. Sarjan tuottajana toimii Dick Wolf ja kappaleen on säveltänyt Mike Post, joka on tehnyt musiikin myös sarjoihin Hill Street Blues, L.A .Law ja NYPD Blue.

Alkuperäistä Kovaa lakia tehtiin kaksikymmentä tuotantokautta! Sarjassa ehti näytellä ällistyttävä määrä näyttelijöitä poliisien ja syyttäjien rooleissa. Sarja synnytti myös jatkosarjoja:  Kova laki: Erikoisyksikkö, Kova laki: Rikollinen mieli (lempparini), Kova laki: Oikeuden ratkaisu ja Kova Laki: Los Angeles unohtamatta brittiläistä Kova Laki: Lontoo.

Tämä video esittelee musiikin lisäksi liudan noita näyttelijöitä, jotka vuosien aikana ovat viihdyttäneet iltojani.

 

 

 

Käännän itseni nurin (jos jaksan)

 

 

Polga antoi minulle tunnustuksen ja minun pitäisi kertoa viisi asiaa itsestäni. Hmm, tuntuu, että olen kääntänyt itseni jo niin nurin ja vereslihalle blogeissani, ettei minusta löydy enää mitään kerrottavaa.

Vanhassa blogissani kerroin jo joitain asioita ja tässäkin blogissa olen ehtinyt tehdä samoin. Huh, että lisää? Ja vielä pitäisi haastaa viisi bloggaajaa samaan kurimukseen! No, tapani mukaan en haasta ketään erityisesti, vaan ojennan tunnustuksen juuri sinulle! Olet sen arvoinen.

 

***

Haluaisin olla hyvä, paras, ammattilaisin jossain asiassa. Kirjoitan, maalaan, valokuvaan, teen käsitöitä ja tunnen olevani vain hieman keskivertaista parempi. Kiusallinen tunne. Haluaisin jaksaa perehtyä johonkin osaamaani osa-alueeseen paremmin, tulla taitavammaksi, mutta huomaan, etteivät kärsivällisyyteeni, taitoni ja voimani riitä siihen.

Tämä on varmaan kateutta muiden taidoista. Ainakin se on tympääntymistä omaan keskinkertaisuuteen ja saamattomuuteen.

***

Olen syönyt monta illallista Marokon kuninkaan entisessä palatsissa.

***

Olen antanut itselleni luvan olla jaksamatta. En minä paljon jaksakaan. Tänään aion tiskata ja vastata tähän haasteeseen. Tai sitten jätän tiskaamisen ja maalaan sen sijaan jotain. Tai jos ei maalaaminen maistu, käyn tupakalla ja mietin sitä, miten helppoa on olla jaksamatta mitään.

***

Harvat asiat ärsyttävät minua. Vielä harvemmat asiat saavat minut tuntemaan vihaa. Olen tunnevammainen siinä(kin) mielessä. Miten vaikeaa onkaan näyttää vihaa, jos sitä ei ole koskaan itselleen suonut. Viha on ollut kiellettyä lapsuudesta lähtien, ja vaikka kasvaisin kuinka isoksi, en tule sen vihaisemmaksi.

Hymyilen vain tyynesti, eikä sisälläni tunnu miltään muuta kuin tyhjältä.

***

Minulla on talvella aina raidalliset polvisukat jaloissani, kun menen ulos. Myös saappaat, mutta ne ovat mustat,

 

 

 

 

Nojaan lyhtypylvääseen

 

 

Naapureiden autot köhivät parkkipaikalla. Pakokaasut seuraavat minua viittana, kun kävelen kauppaan. Lunta on satanut lisää. Tämä tie tallautuu itsestään, auroja ei näy. Farkun lahkeet painavat, lumi pakkautuu palloksi saappaan pohjaan. Keinun eteenpäin.

Etsin miinus kolmenkymmenen prosentin tuotteita. Aamut ovat hyvä aika metsästää. Nappaan lihapaketin, varmistan, ettei siinä ole marinadia. Leipähyllyjen välissä laitan kielen alle beetasalpaajan. Kitkerä maku puuduttaa huulet, kuuntelen sykettä. Liian paljon. Kädet vapisevat, keskityn hengittämiseen. Kohdistan katseeni Reissumies-pakettiin. Se on todellinen. Minä olen todellinen.

Kauppakeskuksen edessä mummot odottavat taksikyytejä. Rollaattorit liukastelevat lanatulla asvaltilla. Ryppyiset silmäkulmat vuotavat vettä. Nojaan lyhtypylvääseen. Tiedän, mistä olen tullut, missä olen ollut. Minne olen menossa, siitä minulla ei ole tietoa. Tämän päivän jälkeen tulee huominen. Se on varmaa.

Ainoastaan se.

 

 

Biletystä

 

Sunnuntaiklassikoiden äiti Lepis juhlii bloginsa viisivuotispäivää. Lepiksen kunniaksi tässäkin blogissa jatketaan juhlimista ja tarjoan tanssimusiikiksi aivan upean duon mieletöntä menoa. Olkaa hyvät, Janis Joplin ja Tom Jones!

 

 

 

Puli ja Pehko 4

 

 

 

 

 

Haluan, haluan, haluan

 

 

 

Haluan että lumet sulavat,

koiranpaskat alkavat haista.

Lukisin mieluummin sontaan astuneiden julmistuneita valituksia

(lehtien sivuilta, näyttöruudulta)

kuin presidenttipelistä juopuneiden fanien

joukkopsykoottisia, orgastisia purkauksia.

Haluan myös kampaajalle.

(oikeastaan haluaisin vain halauksen mutta sellaistahan ei voi ääneen sanoa)

 

 

 

Syvyyden saalistaja

 

 

Osallistun ensimmäistä kertaa Kihivas-haasteeseen. Alkuperäinen kuva on tuossa ylhäällä. Käänsin sitä ja muokkasin Picnicissä.

Syvyydessä asuu pelko ja uhka

 

 

 

 

Shhhhhhhhh, hiljaa………..

 

Sunnuntaiklassikoissa on tänään vuorossa Dannyn versio alunperin Perry Comon vuonna 1965 levyttämästä kappaleesta Gringo’s Guitar eli Hiljainen kitara. 

Käännösiskelmät olivat ennen muinoin arkipäivää. Jonkun ulkolaisen hitin saattoi levyttää suomeksi useampikin artisti. Vaikea kuvitella, että nykyään käännösbiisit menestyisivät kovin hyvin. Miltäköhän kuulostaisi esimerkiksi joku Lady Gagan biisi suomeksi laulettuna? Kiinnostaisiko kuulla?

Perry Como ei ole koskaan kuulunut suosikkeihin (eikä myöskään Danny), mutta huomasin pitäväni hänen äänestään tässä laulussa.

Muita klassikoita täällä.

 

 

 

 

 

Päivän omakuva

 

 

Kun ei jaksa kirjoittaa, voi leikkiä kuvilla.

 

 

La vie en rose

 

 

 

Kävelytiellä vastaani tuli outo hahmo. Sellaisia naisia näki Stockmannin kosmetiikkaosastolla, siemailemassa vaaleanpunaista drinkkiä yökerhon baaritiskillä, puttaamassa golf-palloa viheriöllä tai istumassa valkoisen huviveneen kansituolissa.
Ne näkivät, jotka sellaisissa paikoissa kävivät.

Täällä nainen näytti oudolta. Hänen yllään oli puolipohkeeseen ylettyvä kiiltävän musta turkki. Turkki oli auki ja näin naisen cocktail-asun hohtavan valkoisena takin tummaa pintaa vasten. Nainen oli keski-ikäinen, hyvin ruskettunut ja sukattomia jalkoja suojasi valkoiset avokkaat.

Tammikuun räntä oli kastanut naisen lyhyet, tummat hiukset, tuhannet vesipisarat kimmelsivät suortuvilla. Naisella oli voimakas ehostus, Kleopatran silmät ja korallinpunaiset huulet. Nainen heilutti kädessään pientä, mustaa iltalaukkua.
Hän lauloi.

-Quand il me prends dan ses bras…je vois la vie en rose…

Kohtasimme kävelytiellä, nainen katsahti minua ja vaikeni. Hän hymyili, ravisti hiuksiaan ja vesipisarat leijailivat ympärillämme ja hetkeksi unohdin painavat kauppakassini, rännän kastamat kenkäni, kipeänä särkevät jalkani ja väsymyksen, joka iski jokaisen työpäivän jälkeen musertavana ja säälimättömänä kimppuuni.

Naisen silmät nauroivat ja tiesin hänen näkevän jotain muuta kuin ajan ja lian rapauttamat talot ympärillämme, jotain muuta kuin sohjoiset kävelytiet, paljaat, palelevat koivut ja roskat, jotka antoivat ainoat väriläiskät harmaaseen maisemaan.

Nostin kassini märästä maasta ja jatkoin matkaani. Nainen alkoi jälleen laulaa ja hänen äänensä kiersi talojen seiniä, se kaikui tyhjillä pihoilla peittäen alleen liikenteen kaukaisen melun.

-…il me dit des mots d’amour… c’est lui pour moi, moi pour lui…

 

 

 

***

Julkaistu ensimmäisen kerran viisi vuotta sitten