Aurinko on vahvempi

Aurinko on ystäväni. Se kehottaa minua menemään, noh, liikkeelle siitä, en minä kauan pyydä. Menen ja askeleeni on kevyt, tästä on tulossa jälleen ihana päivä, mikään ei voi estää sitä. Olen elossa, kuuletteko, minä elän!

Tapaan ystävän kivisten talojen varjossa. Hänen halauksena on yhtä lämmin kuin hän itse. Uppoudumme toistemme silmiin, tunnemme, tiedämme toisemme. Jotkut ihmiset vaan ovat sellaisia. Samanlaisia.

Olen järjestänyt ystävälleni yllätyksiä, olen voimissani, jaksan, teen. Olen hetken se, joka olin kauan sitten. Pöytäämme ilmestyy yllätyksistä ensimmäinen, kohtaaminen täynnä hymyä, halaus, turvallinen tuttuus. Seuraamme auringon kulkua, etsimme säteiden ensimmäiset kohteet. Kylmä, joka on hiipinyt ranteita pitkin käsivarsiini, sulaa. Yllätys, se toinen, tuo hiuksissaan vilvoittavan tuulen. Kielet sorisevat, olemme yhtä. Olemme iloa, itkua, olemme me.

Helsingin kesäkuu nauraa raitiovaunun penkeillä, kutsuu jatkamaan päivää, joka ei lopu. Ihmisten tungos työntää meidät suojaisten seinien sisäpuolelle. Viileys, hämäryys, tervehdin teitä. Suljen syliini ystävän, joka odottaa meitä. Sanamme kajahtavat kivisten muurien alla, suolaiset pisarat ihollani kuivuvat. Tummien ikkunoiden takana paljassääriset ihmiset kulkevat, vesipullot käsissään, aurinkolasit silmien suojana. Ruskettuneet käsivarret nousevat tervehdykseen. Näen kuvani tummuudessa kuin peilissä, käännän katseeni pois.

Auringon edetessä hidasta kulkuaan seuraamme liittyy neljäs, ennestään tuntematon, mutta jälleen kerran niin tuttu. Huomaamme nälän hyökänneen kimppuumme, elimistömme vaatii suolaa, rasvaa, voimaa. Dippaan juustotikkua chiliin, tunnen maun huulillani. Syön, syön, mutta mikään ruoka ei työnnä sivuun ahdistusta, joka alkaa täyttää sisimpääni. Käyn ulkona, katson ihmisiä, jotka nauravat terassin pöydissä. Pelottaa. Tiedän, etten ole kuin he. En jaksa, en vaikka haluaisinkin. He katsovat minua, he näkevät, että olen hymyni alla tyhjää täynnä, en mitään. Maksan laskun, hyvästelen ystäväni. Hävettää. En haluaisi olla minä.

Sydämen syke nousee, kun kävelen kotiin. Kävelytien varrella on nokkosia, valkoiset kukinnot ovat puhjenneet. Jos kuolen tähän, haudallani on kukkia. Itkettää. Yritän muistaa, että kaksi vuotta sitten en edes huomannut kesää, en nähnyt nokkosten kukkia. Yritän muistaa, että kolme vuotta sitten en edes huomannut kesän aurinkoa.

Yritän, yritän. Tiedän, että voin paremmin nyt. Silti. Haluaisin jaksaa niin paljon enemmän. Olla läsnä pidemmän aikaa ystävilleni, jotka ovat minulle tärkeitä. Haluaisin.

Ehkä jonain päivänä jaksan.