Matkalla

 

Olen tutustunut maailmaan, jota en tiennyt olevan. Tai tiesin, mutta se ei ollut minun elämääni, ei ole ollut sitä pitkään aikaan. Heti, kun mahdollisuus tuli, maksoin laskut maksukuorissa, täytin lomakkeen, pudotin kirjekuoren postilaatikkoon. Näppäinpuhelimet toivat käyttöön puhelinmaksamisen, näpyttelin tilinumeroita, viitenumeroita, rauhallinen miesääni kertoi minulle, että kaikki hyvin, lasku on maksettu.

Isä torjui pankkikortin, hymyili pankkineideille, huokaisi, että hyvät ihmiset, te sahaatte juuri sitä oksaa jolla itse istutte. Kohta teitä ei enää ole, ei ole pankkikonttoreita. Minä aloin maksaa laskut netissä, ihanaa, huoletonta. Samalla olen maksanut isän laskut.

Kuolinpesästä ei voi ennen perunkirjoitusta maksaa laskuja online. Kohta kolmen kuukauden ajan olen kävellyt pankkikonttoriin, isän laskuja mukanani, mukanani myös virkatodistus, henkilökorttini, ottanut vuoronumeron ja istuutunut odottamaan. Uusi maailma. Minulla ei ole ollut asiaa pankkeihin vuosikymmeniin, ei ole lainoja, ei omaisuutta, ei mitään.

Pankkivirkailijoita on yksi, joten on samantekevää, mihin aikaan tulee jonottamaan. Jonoa on aina. Minulla ei ole kiire, yhtä hyvin voin istua konttorin tuolilla kuin kotona sohvalla. Olen aina jonottajista nuorin. Saan helposti auki konttorin kaksi painavaa ovea, minun ei tarvitse pujottaa rollaattoria tuulikaappiin, ei odottaa, että joku pitäisi ovea auki, kun tulen sisään pyörätuolilla.

Istun ja odotan. Tekee kipeää, kun kuuntelen asiakkaiden ja pankkivirkailijan  keskusteluja. En halua tietää, kuinka paljon myssypäinen mummo nostaa rahaa, en halua nähdä, miten hän tunkee neljä viidensadan ja kaksi sadan euron seteliä laukkuunsa, lähtee ulos. En halua ajatella kaikkia niitä pankin asiakkaita, jotka kulkevat hitain askelin kauppakeskuksen käytävillä, mukanaan satoja, tuhansia euroja.

Tiskiltä nostetaan kaksitoista euroa, se on automaatista mahdotonta. Tiskiltä kysytään saldoa, toiveikkuus vaihtuu pettymykseen, rahoja ei ole vieläkään tullut. Jono purkautuu hitaasti, ei laisinkaan, sillä konttoriin tulee koko ajan uusia ihmisiä. Aina välillä tapahtuu hermostuminen, kiireinen eläkeläinen tunkee tiskille, vaatii saada tietää, eikö täällä todellakaan ole enemmän pankkivirkailijoita kuin vain yksi. Asiointi pysähtyy virkailijan kertoessa vastaustaan, muut odottajat mulkoilevat kysyjää, tule pois, ei nyt ole sinun vuorosi, hidastat entisestään asiointia. Oikean vuoronumeron omaava pappa ilmoittaa, että nyt on hänen vuoronsa, hän on odottanut jo kolme varttia.

Päällysvaatteissa on kuuma. Minua ennen on vielä yhdeksän ihmistä ennen kuin pääsen maksamaan seurakunnan ja kiviveistämön laskut. Tämä on matka, olen jossain kaukana, uusissa maisemissa, uusia kokemuksia rikkaampana.