Moista aikaa, aikamoista

 

Huomaan tehneeni matkaa kaiken kesää. Kodin muuttaminen yhden naisen asuttavaksi, tavaroiden lajittelu, poisheittäminen ja säästäminen ovat vieneet ajatukset menneisiin vuosiin.
Isän kuolemasta tulee syksyllä kolme vuotta, äidin kuolemasta jo 29 vuotta. Olen katsonut vanhoja valokuvia, äidin kirjoittamia laulujen sanoja mustakantisissa vihoissa. Miettinyt tunnesiteitä, jotka syntyvät esineisiin. Pakannut omat maalaukseni ja vienyt ne varastoon. Ne saavat olla siellä nyt, mutta jossain vaiheessa olen ajatellut tuhota ne. En halua, että ne muodostuvat jälkeläisille ristiriidaksi, ettei heidän tarvitse miettiä voiko niitä heittää pois, pitääkö ne säilyttää, mitä ihmettä niille oikein tehdään.

Aamulla isä makaa rollaattorin päällä,
linkkuveitsenä selällään. Oven pielessä veri  jatkaa hyytymistään,
punainen tapetti, tahmea jalkalista.
Der Tote ist Tot ist Tot ist Tot.
Tot.
Totta.
O mein Papa.
En näe enää isää.
(6.11.2014)

Löysin alkuperäiset piirustukset, jotka tein ollessani suljetulla, ne samat, jotka laitoin Sairaalapäiväkirjaan. Ne työt ovat olleet seitsemän vuotta muovipussissa. On pakko ajatella aikaa, joka ilmiönä on ikuinen mysteeri. Toisinaan kaikesta on niin kauan, kun samaan aikaan ne kaukaiset ajat voivat vyöryä ylle hetkessä. Olen muutenkin miettinyt niitä viikkoja, jotka vietin suljetulla, sillä Viivi on piirtämässä kolmatta ja viimeistä osaa tarinastani Hulluussarjakuviin. Ensimmäisessä osassa tein matkaa mustuuteen, toisessa elin tyhjyyttä lähikaupassa. Kolmannen osan työstäminen on ollut yllättävän rankkaa, huomaan, että edelleen on aikoja, joita en halua muistaa. Sairaalajaksoa edeltävä kaksi vuotta ilman minkäänlaista mielihyvän tunnetta, ilman oikeastaan mitään tunteita. Elämä ihmiskuorena.

Ystävä kertoo, että hän ei enää puhu masennuksesta, hän käyttää sanaa depressio. Masennus on sanana muuttunut jokapäiväiseksi. Ihmiset ovat ”masentuneita”, kun aamulla ei aurinko paista, mutta onneksi iltapäivällä ”masennus” menee ohi, kun pilvet väistyvät. Ihmeparantuminen.
(13.7.2017)

Aika. En vaan käsitä sitä. On kohta viisi vuotta siitä, kun pidin ensimmäisen näyttelyni. Vain viisi vuotta. Olin eilen uuden Mellarin avajaisissa Mellunmäessä. Minut oli pyydetty paikalle, jotta katsoisin, voisiko väliaikaista asukastilaa käyttää myös näyttelytilana. Katsoin seiniä, jotka eivät sovellu tauluille, ja muistin sen epävarmuuden ja häpeän, jota koin valmistellessani ensimmäistä näyttelyäni. Kaiken sen kirjoitin silloin julkiseksi blogin näyttelypäiväkirjassa. Onneksi tein niin, onneksi selvisin siitä, onneksi pidin sen näyttelyn, sillä niissä tauluissa oli ensimmäisen kerran väriä monen mustan vuoden jälkeen.

Varasin keväällä näyttelytilan. Meni kuukausi, aloin voida jälleen huonosti. Niin monta kertaa olen pudonnut, ajanut seinää päin, vaipunut pinnan alle. Unohdin näyttelyasian, kunnes näyttelytilan vahvistaminen tuli ajankohtaiseksi. Muutaman päivän koetin etsiä syitä luopumiseen. En osaa, ihan turhaa, en kuitenkaan jaksa, olen hullu, kun edes suunnittelen mitään näyttelyä.
Muistin jälleen kerran, että kukaan muu ei kyseenalaista minua kuin minä itse. Kukaan muu ei rankaise minua kuin minä itse.
Kukaan muu ei voi toteuttaa unelmaani kuin minä itse. Vahvistin tilavarauksen.
(28.8.2012)

Tämä kesä, joka jatkuu edelleen. Olen tehnyt pitkän matkan. Menneeseen palaaminen ei ole tällä kertaa ikääntymisen mukanaan tuomaa nostalgiaa. Toistuvat vakavat masennusjaksot ovat saaneet aikaan sen, että ei kykene näkemään tulevaan. Seuraava päivä on mahdoton, sietämätön ja luotaantyöntävä ajatus.
Nuo kuopan pohjalla vietetyt ajanjaksot ovat jättäneet jälkensä ajatusmalleihini. Ei ole tulevaa, mutta juuri tällä hetkellä se ajatus ei tunnu pahalta, sillä kaiken näiden vuosien rääkin jälkeen olen huomannut, että on tämä hetki, joka on nyt.
Nyt ei tunnu pahalta.
Tällä hetkellä.
Olen saanut laitettua menneen kaappeihin, laatikoihin, varastoon, kaatopaikalle ja kierrätyskeskukseen. Tämä matka alkaa olla ohi. Kaipaan oikeille kiskoille, tien päälle. Haluan vauhtia, joka ravistaa pölyt hiuksista, huuhtelee ihon sileäksi. Kaipaan merituulta, järven tuoksua.
On avattava ovi. Tänään pystyn siihen. Huomista en ajattele.

 

 

 

 

Mainokset

20 Responses to Moista aikaa, aikamoista

  1. Olen lukenut tämän(kin) postauksesi monta kertaa ja yrittänyt miettiä miten muotoilla päässä liikkuvia ajatuksia sanoiksi, mutta vaikeaa on… 🙂 Tekstisi on joka kerta niin raastavan ja todellisen tuntuista, joten sen kautta voi lukijakin elää palan sinun maailmastasi. Siihen on vaikea lisätä enää mitään.

    Voin vain kuvitella miten suuri haaste tuo ensimmäisen näyttelyn pitäminen on ollut. Epävarmuus ja häpeä, nuo viheliäiset pirulaiset jotka estävät monesti nauttimasta omasta onnistumisesta. Tai niin minulla ainakin on ollut ja on edelleen. Joka päivä niitä vastaan saa taistella.

    Tutustuin muuten ensimmäistä kertaa noihin linkkaamiisi sarjakuviin, ja mykistyin täysin. ❤ Niin upea yhteistyö sinulla ja Viivillä, ettei ole tosikaan. Monia samaistuttavia kohtia, jotka saivat kyyneleet silmiin. "Joku muukin tuntee tuolla tavalla, ja nyt se on tehty myös näkyväksi." Odotan innolla kolmatta osaa.

    Kiitos, ihan yleisesti kaikesta mitä luot ja teet. ❤

    • susupetal says:

      Jep, tällaisiin kirjoituksiin on hankala kommentoida. Kirjoittaessani näistä tunteista, on todellakin ollut huojennus huomata, että ei ole yksin. Hyvin paljon yhtymäkohtia ja samaa ihmiset tuntevat ja kokevat. Jotenkin se on lohduttavaa, tietää, että muutkin painivat samojen musertavien tunteiden kanssa. Ja selviävät, Anna.

  2. Maarit says:

    Elämä on yllätyksellistä, vain yksi hetki muuttaa kaiken. Pahempaan tai parempaan suuntaan!

  3. Jael says:

    Hieno teksti taas, luin monta kertaa. Toivon että jatkossakin tuntuu hyvältä, vaikka elämä on putoamisia ja nousemisia,yleensä.

  4. Cara says:

    On vaikea sanoa mitään tuohon vahvaan kirjoitukseesi. Se toi tunteet pintaan. Tänä kesänä purskahdin kotona itkuun yhtenäkin päivänä kun joku oli sanonut, että on masentunut kun aina sataa. Kun sillä ei ole masennuksen kanssa mitään tekemistä. Ehkä se harmittaa, siinä kaikki.

    Itselleni on tullut joku vanhojen asioiden läpikäymisen tarve, valokuvia jne, lapsuudesta, nuoruudesta ja niitä katsoessa muistaa vaikeitakin asioita.

    Mietin, että mitä voin vielä odottaa, vai voinko mitään. Siksi on totta mitä kirjoitit, on vain tämä päivä. Tässä on hyvä juuri nyt.

    • susupetal says:

      Totta, Cara,, jos alkaisin miettiä, mitä vielä voin odottaa tulevalta, en varmaan keksisi mitään. Joten parempi olla katsomatta tulevaan, unohtaa sitkun-elämä.
      Helppoahan se ei ole, mutta onneksi näiden vuosien aikana on oppinut edes jotain.

      Täällä on muuten nyt niin pimeää, että kohta ihan varmasti sataa. Masentavaa 😉

  5. Der Seidenspinner says:

    Nerokkaita oivalluksia, tekstiä joka kumpuaa suoraan sydämestä. Mielenkiintoinen ihminen olet 🙂 Tärkeintä on elää tätä hetkeä ❤ Minä poltin kaksi päivää sitten viimeisen 10 vuoden päiväkirjat nuotiolla. En aio enää palata menneeseen!

    • susupetal says:

      Vau, liekit ovat tehokkaita, Der Seidenspinner! Kerrostalossa asuvana ei voi sytyttää roihua 😦 Jos haluaa tuhota jotain, pitää repiä ja silputa.

  6. UUna says:

    Tämä on ollut outo kesä, en ole masentunut, mutta olen miettinyt menneitä ja etenkin miettinyt, mitä siitä kertoo tuleville. Etenkin tauluja olen ajatellut. Miksi tein yhdessä vaiheessa niin suuria, eiväthän ne kellekkään mahdu, eikä kukaan varmaan haluakaan. Ihan vielä en tee nuotiota, mutta varaston siivouksesta olemme vaarin kanssa puhuneet. Sieltä lähtee vanhaa kamaa, taulujakin.

    Siivosin pöydän puti puhtaaksi, minulla se merkitsee aina tilan antamista jollekin uudelle. En tiedä, mitä se on, mutta kiirettä ei ole, elän myös tässä päivässä.

    Kirjoituksesi totta, kouraiseva, mutta niin totta ja aitoa. Herättää monia ajatuksia.
    Voimia sinulle ja uskoa uuteen…

    • susupetal says:

      Varmaan muistelmiesi kirjoittaminen on tehnyt tästä kesästä poikkeuksellisen, UUna.
      Varaston siivoamisesta on hyvä alkaa ja ennen kuin päätät tuhota taulusi, pidä retrospektiivinen näyttely, pyydän!!!

  7. Timo says:

    Toisilla tavarat muuttuu vähemmän tärkeiksi, jotkut ja joillakin taas tärkeämmiksi. Aika kuluu ja välillä jokin muuttaa elämän ihan muuksi.

    No, täällä ollaan junassa ja huomenna Worldcon!

  8. Kristiina says:

    Ajatuksia herättävä blogi.Kaunista viikkoa sinulle

  9. Elegia says:

    Olen käynyt lukemassa kirjoituksesi useita kertoja, mutta sanat ovat kateissa. Koen kuitenkin sanattomasti jotain ymmärtäväni. Aika on minulle jotenkin menettänyt merkityksensä ja killun jossain kummallisessa ajattomuudessa, jossa ei oikeastaan ole eilisiä eikä huomisia – eikä tätäkään hetkeä kovin paljon (ainakaan tässä ulottuvuudessa). Mut mitä välii.

    Masennuksesta puhun minäkin nykyään depressiona jos puhun lainkaan. Yleensä en puhu mistään mielen”terveys”hommeleista kuin harvassa ja valitussa seurassa. Siten säästää sekä itseään että vissiin muita. Halaus ❤

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: